Part 11

-- Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin vaikka hän puhuikin minulle: -- Suokaa minun, herra kreivi, kertoa teille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan tälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä yönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen -- ei kerralla, hyvät herrat, vaan aivan vähitellen -- johti naapurinsa pelloille vettä virrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin hyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi lopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin hänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä -- mutta mitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?

-- Se ei minua liikuta, vastasi isä Benoit koettaen hymyillä.

-- Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen, vastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.

-- Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä kärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi herra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä --

-- Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, -- mitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.

-- Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen vääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että kun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa epätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät? Ja vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun kunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.

-- Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti ottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra kreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne lähetystönä -- suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea -- kunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?

Minä nyökäytin päätäni. -- Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne johdosta?

-- Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra -- sanoin osottaen kapteeni Huguestä -- on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia ja perusteita.

-- Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni kumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen olevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!

Markiisi tuijotti kylmästi häneen. -- Olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne. Nyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan puhettaan kanssani.

-- Nämä herrat ovat lähetystönä luonanne.

-- Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän esityksiin?

-- Täydellisesti! vastasin minä. -- Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi heitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.

-- Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: -- Näen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?

-- Tietysti.

-- Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän kiiruhti markiisin luo.

Herra de St. Alais kääntyi uudelleen minuun. -- Suostumuksellanne?

Kumarsin ihmetellen.

-- Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on etehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.

André kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella isä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka selittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä heikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja hetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.

Hänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli hänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin. Hänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton löyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun miellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli luoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä sitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen raittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin jumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja minussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä puoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.

Mutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän katsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.

-- Neiti, sanoi hän vakavasti, -- olen kuullut että teidän on pelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota näen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen majesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja paikalla ottaa se pois?

Vuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. -- Mitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.

-- Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja ottakaa merkki pois olaltanne.

Markiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja hetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet tunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä käskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat -- luultavasti hänen tietämättään -- olivat muuttaneet hänen yöllisestä puvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen aikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut astua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.

-- Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui irroittaa rusetti. -- Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St. Alais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte henkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.

Hän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän että astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi olisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään oikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta tuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin huoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.

-- Tallatkaa se! sanoi markiisi säälittä.

Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi, mutta hän ei liikahtanut.

-- Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.

Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä trikoloria.

Kymmenes luku.

Kaksi leiriä.

-- Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä, ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen tuuli kantoi kuuluvillemme.

Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.

Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. -- Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, -- saan kiittää teitä kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa salamurhaajain kanssa.

Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä. -- Ja minulla, huusin, -- myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista, joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne, vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen. Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. -- Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!

Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.

Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. -- Kokardi on pian vaihetettu, sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.

-- Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, -- että minua on huokea käännyttää?

-- Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain vastaukseksi.

Toiset kolme olivat vähän väistyneet -- osoittaen tyytymättömyyttä -- ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.

Hän keskeytti minut heti. -- Niin vähän toteutuneet? sanoi hän tuimasti. -- Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne -- huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti, -- siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia, toisena järjestystä.

Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. -- Mutta olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli pahasti käyttäytynyt. -- Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota -- hän osoitti trikoloria rinnallani -- ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat. Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.

Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä. Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat, ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St. Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.

Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: -- Vai niin! Näen että neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille kiitokset ja jäähyväiset.

Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.

Hän kääntyi ja sanoi: -- Suokaa anteeksi! Halusitteko --

Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että häpeissäni.

-- Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti --

-- Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.

-- Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni välittämättä hänen sanoistaan, -- ja yhtä vähän tunnen hänen ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St. Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan. Siis --

-- Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä pidättääkseen minua.

Väistin häntä ja hengitin syvään. -- Ja mikä se olisi? kysyin.

-- Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. -- Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?

-- Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä. -- Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne. Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei enää ole sama kuin ennen, herra markiisi.

-- Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. -- Onhan se jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!

-- Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. -- Mutta minä olen pitänyt häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.

-- Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän kiivaasti. -- Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon rusetin -- käskystäni, käskystäni, herra! -- niin totta hän myös tallaa teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.

Vapisin vihasta. -- Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne! sanoin minä.

-- Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden, jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen kohteliaasen tapaansa, -- tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi -- en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan usein tule toisiamme tapaamaan.

En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.

Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa, jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta, että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä, omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja saattanut itseni moitteen alaiseksi?

Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli kuohuva, levoton Ranska -- kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei _tahtonut_ taistella ja aatelismiehiä, jotka eivät _uskaltaneet_ sitä tehdä.

Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.

-- Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.

-- Entä Buton?

-- Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.

-- Ovatko hekin menneet? huudahdin. -- Ja minne?

-- Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. -- Joka rengillehän nyt jo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin niitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin. Olisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

-- Eikö herra kirkkoherra jättänyt mitään sanaa minulle?

Vanha palvelija epäröi. -- Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. -- Hän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään, niin saisitte sanomia häneltä.

-- Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. -- Ei hän tule tänään takaisin?

-- Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André ykspäisesti. -- En kuullut mitään Cahors'ista.

-- Mene sitten heti alas kylään, sanoin, -- ja tiedustele onko hän mennyt Cahors'iin.

Vanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille. Tänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen rauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime öisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden tapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka tapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin mielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin ajatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten hän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat mehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni puistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä yli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.

Siihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma ollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen levottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni huomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja kysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.

-- Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään päiväpaisteessa. -- Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te ette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.

-- Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?

-- Ei herra.

-- Mitä tietä hän meni?

Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että päivällinen oli pöydällä.

Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa. Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista. Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa; joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä, että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki kuolettavaa työtään.

Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta, milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle, kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.

Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin. André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St. Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia, jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.

-- Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.

-- Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?

-- Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla. Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme kyllä varustetut.

-- Mitkä merirosvot? kysyin.

Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.

-- Mistä syystä? tiedustelin.

-- Uutisia kuulemaan.

Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä, että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.

Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin. Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset silmäykset -- he kun pitivät minua luopiona -- ajoivat veren kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.

-- Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa. Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?