Part 10

-- Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. -- Hän tukehtuu ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.

Puhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.

-- Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon, mutta --

-- Mutta mitä? huusin.

-- Emmehän voi tänne jäädä!

-- Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?

-- Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?

-- Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä miestä, selitti pappi. -- Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan, olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa. Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja --

-- Mutta minä luulin -- minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin kummastuneena.

-- Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n -- niin en tiedä, ystäväni, mitä he voivat tehdä?

-- Mutta, hyvä Jumala, huusin. -- Varmaan he eivät rohkene --

-- Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!

Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui. Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän raskasta rautasalpaa. -- On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee tehdä, sanoi hän.

-- Mikä sitten?

-- Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla kajota.

Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui minusta ihmeelliseltä.

Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. -- Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.

Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.

-- Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin, joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin vasemmalle olkapäälle. -- Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi. -- Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.

Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.

Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä. Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana, josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja. Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme, neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.

Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.

Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat, jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä; edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan, rohkeintakin pelästytti.

Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät kaikki paitsi yksi ainoa -- väistyivät muristen ja vaatien vertamme. Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui ruumiin yli.

Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi, vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.

-- Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään, yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!

Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä. Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta minä en halunnut häntä luotani laskea.

-- Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten -- tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui -- löysin itseni hevosen seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.

Yhdeksäs luku.

Kapinan jälkeisenä aamuna.

Päästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne kaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan neiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet kuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden kopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten kauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni antaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet huostaansa ottaa.

Mutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja seurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha herra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras herra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten silmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt että neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään Jumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon kapinallisia talonpoikia oli.

-- Noin satamäärä, vastasin. -- Minun arvostellessani. Mutta missä on markiisi?

-- Sananne saapuessa hän ei ollut vielä palannut.

-- Teitä ei juuri ole monta, sanoin.

-- Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon, vastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että Marignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista miehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja ratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän katkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi ystäväni tässä.

Herra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli, täytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. -- Kun kauneus on vaarassa, läähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.

-- Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät hevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.

-- Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut entisellään. -- Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä tavata niin --

Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa joukosta, jota en tuntenut.

-- Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.

-- Niillä on ainakin _yksi_ pyssy, vastasin uteliaasti katsellen häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja heinätaikkoja.

-- Ja luultavasti johtajakin?

-- Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.

-- Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien. Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.

Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä, toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä -- tuo hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin jättää hänet muiden huostaan.

Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta; jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet liekit Soux'nkin palosta.

Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan, jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan. Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla kuin minä.

* * * * *

Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi; ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa -- se oli sama tuoli, jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui -- ja kolmen tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.

-- Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.

-- Ei, herra.

-- Entä herra kreivi?

-- Ei hänkään, herra.

-- Mitä ihmettä? sanoin.

-- Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan herätettäisiin heitä vastaanottamaan.

-- Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, -- paitsi -- paitsi eräs herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä --

-- No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan näköiseksi, vaikeni.

-- Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra kreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. -- Mutta herra kirkkoherra tahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on kumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.

-- Buton on siis täällä?

-- On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen konsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee, mörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos. Mutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin hyvin käsitin seuraukset. -- Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla äänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. -- Minä tiesin mitä tuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!

Ja jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta ajatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut jotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla kävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui keskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella sivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan; ja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli pulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu, jalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen olleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria; sen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta. Tuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.

-- Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja lyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.

-- Entä herra kreivi?

-- Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää väkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.

Hän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen, enkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua. Kun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta esittämään.

-- Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi on palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle palvelustaan tarjonnut.

-- Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa järjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä maasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein pääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.

Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka taskusta pistoolin suu pisti esille.

-- Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin voittaakseni ajatusaikaa.

-- En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.

-- Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?

-- Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.

-- Vai niin, sanoin, -- mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta. Te tiedätte --

-- Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit hiljaa.

-- Todellako?

-- Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista. Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.

-- Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. -- Meillä on pitkä kesäinen päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet, niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.

-- Onhan meillä kuninkaan sotaväki, sanoin minä.

-- Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on pahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.

-- Entä sitten upseerit?

-- Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in ritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään. Minä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä kasarmeissa.

Hänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en kuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe Buton'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään näyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo muukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista vakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen, ja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.

Hän ei vastannut. Se oli kapteeni, joka sanoi:

-- Me haluamme että yhdytte valiokuntaan.

-- Eilen oli puhe siitä asiasta, vastasin jyrkästi.

-- En voi tehdä sitä. Isä Benoit saa selittää sen asian teille.

-- Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. -- Tahdon kuulla sen itseltänne, herra kreivi.

-- Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.

-- Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen, että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.

Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä. Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St. Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.

-- Se on minulle mahdotonta -- peräti mahdotonta asemassani, sopersin vihdoin hämilläni ja sekavasti. -- Miksi juuri minun luokseni tulette? Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten nimet --

-- Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, -- kun sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. -- Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän. Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.

-- On niitä muita --

-- Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. -- Ja ne toiset, joista puhutte --

-- Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.

-- Se on mahdotonta, sanoin.

-- Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha palvelija huusi: -- Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.

-- Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia täytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon mukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut toimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi minulle tietoja tapahtumasta.

-- Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme miestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua häiriytymättä.

-- On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa teitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan nuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee lausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä voin.

Mutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen en oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin peräti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen ja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota luonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli saanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa murhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti ja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä uskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n ja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen ristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.

Tuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun sanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi neitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.

-- Ei laisinkaan! vastasi hän. -- Me St. Alais't emme ole sokurista tehdyt. Ja yön levättyä -- mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt teitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.

-- Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille tässä kiitollisuuden velassa, sanoin.

-- Sillä ilman heidän avuttaan --

-- Niin kyllä, keskeytti hän kylmästi. Kuulinhan siitä.

-- Mutta te kai ette ole kaikkea kuullut? huudahdin minä.