Part 1

PUNANEN KOKARDI

Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta

Kirj.

STANLEY J. WEYMAN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

SISÄLLYS:

Markiisi de St. Alais. Koetus. Kokous. Lähetystö. Eräs kohtaus tiellä. Kapina. Gargouf. Trikolori. Kapinan jälkeisenä aamuna. Kaksi leiriä. Kaksintaistelu. Hirteen! Hirteen! Kirkkoherran huolet. Milhau'ssa. Kolme yksissä vaunuissa. Froment Nîmes'istä. Kurja olento. Nîmes'issä. Tiedustelu. Kaksi kosijaa. Korkea asema velvoittaa. Ratkaisu. Tuhatvuotinen valtakunta. Päivä valkenee.

Ensimäinen luku.

Markiisi de St. Alais.

Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.

-- Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.

-- Isä muutti sen toiselle puolelle.

-- Pois näkyvistä?

-- Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.

-- Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella. Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?

-- On kyllä.

-- Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se peittää kylän?

-- Niin on.

Hän nauroi.

-- Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta; he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen _carcan_. Mutta kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä porttia.

-- Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän kasvoihini.

-- Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.

-- Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet menneisiin aikoihin.

Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.

-- Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.

-- Kaksitoista vuotta takaperin.

-- Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo enemmän huvittaa.

Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään toisellaisesta syystä.

-- Neiti on tullut kotiin? sanoin.

-- Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin, katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta, jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.

-- Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.

-- Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella. Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi, ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta, että määräätte sen niin -- jotta minäkin voin olla saapuvilla.

Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle. Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo, ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa. Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot yritykseni.

-- Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, _à la bonne heure_, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?

-- Varmasti aivan, herra markiisi.

-- Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä silloin myös -- vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta -- mitäs se olikaan?

Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän tarttui suoraan asiaan.

-- Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.

-- Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.

-- Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?

Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä oleva protesti -- miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka uuteen maailmaan -- aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn kanssa.

Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin -- olisin todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen -- oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille, että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta -- toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani, joka oli yleisesti tunnettu.

-- No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.

-- Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.

-- Kirjoittaa alle?

-- Niin.

Hän nauroi.

-- Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi. Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei tarvita.

Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.

-- Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa, hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun loppu.

-- Mitä varten sitte enää protesteerataan?

-- Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?

-- Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa, olenko niitä ennen kuullut.

-- Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.

-- Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt niin.

-- On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän, vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän täytyy protesteerata.

-- Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä, että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu heidän mielensä kuohuksiin, ja -- --

-- Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa, ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, -- ei mitään, jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti _La cour des miracles'in_. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla; sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.

Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.

-- Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko, ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.

Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan hymyyn.

-- Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.

-- Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.

St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme vastatusten -- hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja naurahti niinkuin lapselle.

-- No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä -- ja tätä sanoessaan hän heitti veitikkamaisen katseen minuun -- siitä voi ehkä riippua hyvin paljon.

-- Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin --

-- Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo, palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.

-- Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa, meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä -- samaa tietä, ymmärrättekö -- eli erota. Se on minun ajatukseni.

Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa, vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.

En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St. Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut, miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen, niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa, jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla. Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me -- hän politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman. Sellainen oli asemani.

Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen, jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra, joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan uutisen -- ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen, vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa, Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. _Mon dieu_, miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos olisi arvattu sellaista tapahtuvan _l'ancien regimen_ aikana, vanhassa Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!

Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata, ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla harrastuksilla.

Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin näin hallan tuhotyöt -- pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista palattuani herättivät minussa kauhua -- nimittäin savihökkeliä, ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa, miesjoukkioita odottamassa -- tuskin tiesivät itsekään mitä. Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin valitettavasti osannut liiankin oikeaan.

Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan. Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut silmää eikä korvaa millekään muulle.

Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen, kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti, ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti sanovan:

-- No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille syömistä?

-- Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että muutaman päivän perästä on kaikki toisin.

-- Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että ne aikovat teitä elättää?

-- Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on --

Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani, seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen kuin menin majapaikkaani.

Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury, tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa pukua ja jauhoittaa hivukset.

St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun, olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.

Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki- ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville, että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua -- hämmästyin, että ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä -- ymmärsin, että rouva de St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.

Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut. Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä, herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.

-- Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi, jospa olisi nuori jälleen!

-- Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten, vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.

Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään levottomuutta.

-- Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä hän tarkoitti ja miksi oli levoton.

-- Etkä Denise'äkään?

-- Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.

-- Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet Viktorista?

-- Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä henkilönä, vastasin hymyillen.

Louis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.

-- Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen tahtoaan -- eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat tuolla perimäisessä suojassa.

Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St. Alais.

Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät -- Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! -- mutta sitte hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.

Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle ojensi puheluaan keskeyttämättä.

-- Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se -- --

-- Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.

-- Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas, millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?

Markiisitar kohautti olkaansa. -- Hänen majesteettinsa täytyy saada rahaa.