Part 9

Voittonsa epätäydellisyydestä huolimatta Punakettu jokseenkin tyytyväisenä ryhtyi virkistämään itseänsä makealla käärmeaterialla. Se tunsi olevansa varma siitä, että iso kotka vastaisuudessa pysyttäytyisi etäällä sekä hänestä itsestään että hänen perheestänsä.

12. luku

SIIVELLISTEN HYÖKKÄYS

Tämän nöyryyttävän kurituksen jälkeen iso kotka ei enää lentänyt Punaketun tähystyspaikan ylitse, vaan purjehti kuiluansa alas puoli peninkulmaa, ennen kuin nousi lentääkseen vuorenharjanteen poikki. Nuoret ketut, turvassa siltä ainoalta vaaralta, mikä niitä milloinkaan oli vakavasti uhannut, leikkivät nyt täysin vapaina korkean, eristetyn asuntonsa ympärillä ja kasvoivat silminnähtävästi päivä päivältä sitä mukaa kuin kuuma Ringwaakin kevät muuttui kesäksi. Kesäkuun tullessa ja tähystyspaikan alapuolella leviävän maailman muututtua kirkkaaksi vihreysmereksi, jonka vihreä väri häipyi varjoisaksi purppuranpunaksi taivaanrannalla, pennut melkein jo kykenivät pitämään huolta itsestänsä ja edistyivät nopeasti pyydystämistaidossaan emonsa huolellisen johdon alaisina.

Ne olivat vilkkaita nenäkkäitä poikasia, levottomia, uteliaita ja taipuvaisia ottamaan häikäilemättä vapauksia tasapuolista pikku emoansa vastaan. Vain yhtä olentoa ne pelkäsivät, ja se oli Punakettu, joka tuskin näytti huomaavankaan niiden olemassaoloa, mikäli mikään vaara ei niitä uhannut.

Mutta eräänä päivänä kesäkuun puolivälissä tuli vaara, jota vastaan koko Punaketun voima ja viisaus oli tehoton. Oli kello yhdentoista aika eräänä helteisenä, herttaisena päivänä; ainoana tuulenvirinä oli nyt väreilevä, hyväntuoksuinen ilma, joka hyväili vuorenharjanteen alastonta huippua. Oli kuin pellot, metsät ja puutarhat, jotka uinuivat heleässä päivänpaisteessa, olisivat kiitollisina hengittäneet taivaalle kaikki palsamimännyn, tattarin ja apilan tuoksut. Luolan suulla varjossa venyivät emo ja pennut velttoina ja turvattuina yksinäisyydessään. Sillä aikaa Punakettu makasi pari askelta tähystyspaikkansa huippua alempana pienessä varjopaikassa, kooten itsellensä kaiken tällä puolen Ringwaakia olevan viileyden.

Tähän aikaan vallitsi alhaalla laaksossa Jabe Smithin puutarhassa kiihkeä odotus mehiläisten keskuudessa. Jabe omisti kolme mehiläiskekoa -- vanhanaikaisia koppeja, yksi valkoinen, toinen vaaleansininen ja kolmas keltainen; ne olivat näin maalatut, jotta auttaisivat mehiläisiä tuntemaan omat asuntonsa. Sinisen ja valkoisen mehiläiskeon kynnyksillä riippui muutamia hentoja mehiläisköynnöksiä kuumuuden ulosajamina, kun taas oviaukossa seisoi kaksinkertainen jono työmiehiä, pää alhaalla ja nopeasti surisevin siivin, tuulettaen vaha-aarteita ja kallisarvoisia sikiökennoja sisällä. Kummastakin oviaukosta lähti vinoon ylöspäin kaksoisvirta, kun hunajan ja siitepölyn uutterat kerääjät menivät ja tulivat, puuhaten tuoksuvassa työssään.

Mutta keltaisen mehiläiskeon oviaukosta ei virrannutkaan ulos uutteria työntekijöitä. Sen sijaan melkein koko siirtokunta, niitä uskollisia jäseniä lukuunottamatta, jotka puuhasivat toukkien syöttämisessä tai kennojen tuulettamisessa ja puhdistamisessa, oli keräytynyt välkkyviksi, tummiksi rypäleiksi pesänedustalle. Etuseinä oli niiden peitossa tuumaa paksulti tai enemmänkin, kolmeneljättäosaa ylöspäin, ja sisäänkäytävän edustalla riippui reunakkeelta suunnaton, ylösalaisin käännetty mehiläiskartio lujasti yhteen tarrautuneena.

Pesä alkoi parveilla. Se oli menestynyt, lisääntynyt ja tullut liian suureksi. Siellä oli lisäksi laumoittain nuoria työmehiläisiä, jotka juuri olivat valmiita sukeltautumaan täysikasvuisina kennoistaan ja ottamaan harteilleen pesän työn ja velvollisuudet. Nyt oli muuton aika. Voimakkaan siirtokunnan määränä oli mennä pois, antaa tilaa juuri ilmaantuville tulokkaille ja viedä makeuden, järjestyksen ja uutteruuden perimätiedot uusiin seutuihin. Sillä välin vain välttämättömin pesätyö saattoi jatkua, sillä jokainen oli odotuksen valtaama. Jabe Smith, joka vahti puutarha-aidan toisella puolen, odotti jännittyneenä. Kelpo parvea hän odotti tuosta väkirikkaasta yhteiskunnasta, ja hänellä oli sievä uusi pesä, vaaleanpunainen ulkoa ja sisältä, vasta pesty hunajavedellä, tarjottavana siirtolaisten uudeksi kodiksi.

Pian kuului kovempaa surinaa keltaisen pesän sisältä ja sähköinen väristys kävi läpi ulkopuolella odottavien rypäleitten. Kennojen keskeltä voi kuulla tavan takaa heikkoa, äkäistä vikinää, kun mehiläiskuningatar koetti pistää kuoliaiksi nuoret, vahakennoihinsa vielä vangitut kilpailijansa ja häntä siitä estivät kunnioittavasti, mutta päättävästi hänen palvelijansa. Onnistumatta näissä ystävällisissä aikeissaan pitkä, hento ja tumma kuningatar vihdoin syöksyi kiihkeästi ovelle, ryntäsi ulos rypäleitten läpi ja kiiti ilmaan. Hetkessä, kuten savu suuren tuulen edellä, mustat rypäleet haihtuivat, ja ilma papumaan ja viinimarjapensaitten yläpuolella oli äkkiä sakeana kieppuvia, rajusti pöriseviä mehiläisiä, muuttava kuningatar niiden keskellä.

Ohentuen melkein pilven tavoin läpikuultavaksi, mutta omituisen kiinnevoiman koossa pysyttämänä kuin sumu, joka nopeasti tiivistyy kiinteäksi joukkioksi, parvi pyöri oman salaperäisen keskuksensa ympäri, kulki hitaasti puutarhan poikki, yli sinikukkaisen pellavapellon ja pysähtyi, laskeutuen verhona laajaoksaisen omenapuun ylle. Jabe Smith, joka oli seurannut tarpeellisen välimatkan päässä, oli tästä mielissään, koska ulottuvissa oleva, matalakasvuinen puu, jollainen omenapuu on, teki parven kokoamisen pesään helpoksi.

Parvi laskeutui omenapuuhun. Lähelle erään pääoksan tyveä alkoi muodostua tumma rypäle. Nopeasti se kasvoi, ympäröivän pilven yhtä nopeasti pienentyessä. Pian se oli vesisangon suuruinen. Suriseva, pyörivä sumu oli tiivistynyt ja riippui uutena maailmana omenanvihreässä siimeksessä.

Samalla hetkellä, jolloin parvi oli täydelleen laskeutunut, Jabe Smith tuli kiirehtien pellon poikki, mukanaan uusi pesä, lyhyet tikapuut ja vähän nuoraa.

143

Asetettuaan tikapuut huolellisesti runkoa vasten hän kiipesi puuhun pesä mukanaan, laski sen aivan mehiläisrypäleen päälle ja sitoi sen lujasti nuoralla tuohon asentoon. Kaikki hänen liikkeensä olivat vakaat, hitaat, sulavat ja varmat -- sellaisia liikkeitä mehiläiset näyttivät ymmärtävän ja niihin luottavan. Kiinnitettyään pesän mieltänsä myöten, niin ettei parvi voinut olla huomaamatta, miten mukava ja viehättävä koti se olisi, hän laskeutui maahan. Muutamia mehiläisiä oli surissut hänen päänsä ympärillä tutkistellen. Muutamat olivat laskeutuneet hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen. Mutta yksikään ei ollut ruvennut pistämään. Laiha takalistoerämies oli mehiläisten suosikki.

Ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Jabe Smithin tarkat odotukset olisivat toteutuneet. Mehiläiset olisivat pian siirtyneet omenapuun oksalta tuohon viileään, makeaan, tummaan onteloon ja ottaneet sen haltuunsa. Sitten Jabe oli peittänyt pesän lakanalla, jotta se olisi edelleen ollut eristettynä, ja jättänyt parven yksikseen iltaan asti. Pimeän tultua hän olisi irroittanut köyden, ottanut hiljaa pesän alas, sovittanut siihen lattian -- sileän, neliskulmaisen laudan, hakaset sivuilla -- ja kantanut parven odottavalle telineelle toisten pesien viereen, missä mehiläiset olisivat ryhtyneet toimeensa: hunajaa valmistamaan ja lisäämään väkilukuansa.

Mutta tämä parvi sattui olemaan sellainen, jolla oli ennakolta valmistettu suunnitelma; sen toteuttamisessa se ei antanut itseään estää. Aina silloin tällöin mehiläisten hoitaja tapaa sellaisen parven - itsepäisiä tutkimusmatkailijoita ja uranuurtajia, jotka ovat päättäneet heittää yltään ihmisen vanhan vallan. Vain harvat mehiläiset ryömivät tyhjään pesään maistelemaan niitä herkkuja, joilla se oli tehty makeaksi.

Sitten aivan äkkiä parvi nousi. Rypäle hajosi -- ja parvi kieppui taas ilmassa. Katkerasti pettyneenä, mutta tuntien olevansa avuton niitä estämään, Jabe nojasi riukuaitaan ja katseli kuinka kieppuva pilvi ajautui pois, ylemmäs ja yhä ylemmäs, metsiä ja rosoista rinnettä kohti. Kauan ennen kuin se oli mäenrinteen puolivälissäkään, hän oli kadottanut sen näkyvistään, ja näin ollen oli palattava pahoilla mielin maata kuokkimaan. Hän tiesi varsin hyvin, että oli turha ajaa takaa tuota korkealla lentävää parvea, joka ilmeisesti oli lähettänyt vakoojat muutamaa päivää ennemmin ja valinnut itselleen uuden asuinpaikan salojen katveessa.

Kun päivä oli niin tyyni ja kirkas ilman myrskyn uhkaakaan, saattoivat muuttavat mehiläiset suunnitella pitkääkin matkaa.

Vähän ajan perästä Punakettu edullisesta paikastaan näki tuon kummallisen pilven liikkuvan hitaasti rinnettä ylös puunlatvojen yläpuolella. Se tiesi sen mehiläisparveksi, sillä useammin kuin kerran se oli varmasta piilopaikastaan vahtinut sellaista parvea mielenkiintoisen uteliaana. Mutta se ei lainkaan pelännyt katsellessaan ylhäältä tuota kummallista lentoa. Se ei ollut koskaan nähnyt mehiläisiä näillä vuorenharjanteen korkeilla tienoilla ja oli mielestään varma siitä, että parvi aikoi asettua johonkin onteloon puuhun tai halkeamaan hänen alapuolellansa.

Mutta jos se olisi tietänyt, että muutamien viime päivien kuluessa oli vuorenharjanteen huipulla käynyt joitakin harhailevia mehiläisiä, jotka tutkivat kuivia syvennyksiä, olisi se silmäillyt läheneviä lentäjiä jonkin verran levottomalla mielellä. Ja jos se olisi tietänyt, että nämä pikkaraiset, yksinäiset ja mitättömät vakoilijat olivat käyneet hänen omalla pesällänsäkin ja havainneet sen erinomaiseksi turvapaikaksi sekä märkyyttä ja pakkasta että vihollisia vastaan, olisi sen maltillinen luottavaisuus hävinnyt. Yhä lähemmäs tuli kieppuva pilvi, suuremmaksi ja mustemmaksi se muuttui, kunnes surina jo kuului Punaketun korviin.

Ennen kuin se tajusi, kuinka nopea niiden lento oli, surisivat etujoukon kahakoitsijat jo sen korvien juuressa. Se päätteli mielessään niiden aikovan vuorenharjanteen yli. Sekunnin tai kaksi se kyyristelihe litteänä. Sitten kettu tunsi kuuman piston korvassaan. Liian viisaana kostaakseen se ravisti päätänsä, livahti hermostuneena alas kalliolta ja syöksyi pesään. Pieni onkalo sisäänkäytävän edessä surisi jo parven ulkoreunoilla olevia mehiläisiä, joten kettuemo ja poikaset heti käsittivät vaaran olevan lähellä, niin että oli aika juosta pesään. Mutta emoaan seuratessaan poikaset tottelivat luontaista haluaan ja sieppasivat suuhunsa noita julkeita kärpäsiä, jotka hörisivät niiden korvissa. Paikalla ne saivat tietysti piston ja syöksyivät sisään kiljuen kuorossa, soma häntä hämmästyksestä alas painettuna.

Päästyään vaivaloisesti sisälle koko perhe kyyristyi Punaketun taakse pelokkaana, odottaen mitä tapahtuisi. Kauan ei niiden tarvinnutkaan olla epätietoisina. Punakettu näki sisäänkäytävän pimenevän mehiläisten kerääntyessä siihen sankoin parvin. Se tunsi ensimmäisten tunkeilijani ryömivän turkissaan. Se sai pari kolme pistoa. Pennut alkoivat taas vinkua. Terävästi haukahtaen, mikä oli merkki puolisolle seurata poikasten kanssa, Punakettu ryntäsi ulos päivänvaloon, punainen turkki kirjaimellisesti mustana hyökkääjistä. Se oli kuitenkin liian viisas ryhtyäkseen vastarintaan. Ja kun mehiläiset olivat enimmäkseen täynnä hunajaa eivätkä olleet erikoisen sotaisalla päällä, sai kettu vain kaksi tai kolme pistoa lisää.

Pennut juoksivat ketun kintereillä, ja se piti huolta siitä, ettei juossut liian kovaa eikä jättänyt niitä jälkeen. Kulkueen perässä tuli hento emo, niin täynnä ryömiviä mustia hyökkääjiä, että sitä tuskin ketuksi tunsikaan. Nopeaoppisena se jäljitteli puolisonsa itsehillintää eikä tapellut. Ja siksipä vain harvat mehiläisistä hyökkäsivät sen kimppuun. Muutamia pistoja se kyllä sai, mutta useimmat sen päällä ryömivistä mehiläisistä olivat aivan hyvänahkaisia ja pitivät sitä vain jonakin mukavana paikkana, jolle sopi laskeutua. Mutta poikaset eivät voineet yhtä hyvin. Luontaisille taipumuksilleen uskollisina ne näykkivät ja purivat hyökkääjiään juostessaan, kiljahdellen tuskasta ja hämmästyksestä, mutta pelottomina tällä onnettoman paonkin hetkellä.

Muutaman askeleen päässä luolan suulta suurin osa mehiläisiä, jotka mustasivat Punaketun ja sen puolison turkin, kohosi ilmaan ja lensi suristen pois, yhtyäkseen kuningattareensa pesässä. Mutta tuhmanrohkeiden poikasten kimpussa olevat tarrautuivat taistelemaan perinpohjin ärsytettyinä. Punakettu käsitti tilanteen ja poikasten onneksi tiesi tarkoin, mitä piti tehdä. Kiitäen kallioiden keskelle se vei onnettoman kulkueen lähimpään katajapensaikkoon ja viskautui oikopäätä sen sekaan. Perheen sukeltaessa esiin tiheikön toiselle puolelle kaikkien turkki oli saanut entisen värinsä takaisin, sillä vähän todella oli niitä mehiläisiä, jotka onnistuivat vastustamaan katajan lujia ja tylyjä piikkejä. Monet niistä kuolivat ja vielä useammat vioittuivat, samalla kun muutaman minuutin ajan pensaikko surisi niitä, jotka olivat välttäneet vahingon tuossa kursailemattomassa harjauksessa.

Katajapensaikosta Punakettu kulki alas tiheän mustikkavarvikon halki ja sieltä kaikenlaisten takkuisten pensasten läpi, joita se vain näki, kunnes ei ollut yhtään mehiläistä jäljellä yhdenkään perheen jäsenen turkissa. Kaiken aikaa se suuntasi kulkunsa pienelle, mäenrinteellä olevalle niitylle puron luo, missä se oli tottunut pyytämään hiiriä. Puron äyrästä pitkin, ruohon ja veden välillä oli paikka, missä oli kosteata ja paljasta maata. Täällä se opetti onnettomia poikasia nuuskimaan, piehtaroimaan ja kieriskelemään, kunnes ne yltyleensä olivat tuon vilvoittavan ja parantavan mudan peitossa, joka oli syöpynyt syvälle aina niiden karvojen juuriin saakka. Lieventäen tuimaa tuskaa ja imien karvaan myrkyn jokaisesta pikku haavasta kostea muta teki tehtävänsä, ja jonkin ajan perästä potilaat voivat jo paremmin.

Sitten ne kuluttivat tuntikausia kieriskellen suloisessa ruohikossa, puhdistaen ja kuivaten turkkiansa. Ja kun tämä oli suoritettu, oli siinä niitty kaikkine hiirineen, tarjoten hyvän aterian. Juuri niityn yläpuolelta, missä maa viersi ylöspäin, käyden kuivaksi ja hiekkaiseksi, ne löysivät vanhan murmelinpesän. Ja tänne ne asettuivat tilapäisesti asumaan, kunnes löytyisi tyydyttävämpi olinsija.

13. luku

KELTAINEN JANO

Vanha murmelinpesä -- sen omistajan oli Punakettu itse tappanut aikaisemmin kesällä -- kelpasi laajennettuna sangen hyvin kettuperheelle loppukesäksi. Punakettu itse ei oleskellut siinä, syyttäen pentujen levottomuutta ja pitäen parempana tuoksuvaa ulkoilmaa jonkin lähellä olevan tuuhean kuusen tai männyn alla. Pennut, joiden koko suureni ja mieli kävi riippumattomaksi, muuttuivat tähän aikaan vaivaloisiksi emollensa, jolla oli täysi työ suojella niitä vaaroihin joutumasta. Isän maine oli varjellut niitä monista vaaroista, jotka nuoria kettuja uhkaavat. Ja lukuun ottamatta tuota yhtä pientä uhria, jonka kotka oli kaapannut, ei pentujen lukumäärä ollut vähentynyt.

Puuttumatta milloinkaan asioihin, koskaan opettamatta, koskaan rankaisematta, toisinaan niiden olemassaoloa huomaamattakaan, Punakettu seisoi pienen perheensä takana ja vartioitsi, ettei sille tapahtunut mitään pahaa. Miksi se näin toimi -- sen kysymyksen ratkaisu olisi tuottanut sille päänvaivaa, jos se jotenkin olisi sen päähän pälkähtänyt. Se olisi todennäköisesti päätellyt, että tämä tapahtui yksinomaan hennon punaisen puolison takia, vaikka tämän syyn takana epäilemättä vaikutti isyyden syvempi vaisto.

Pikku ketut olivat nyt kärkkäitä hiipimään varkain ulos hämärissä tai kuutamossa, tutkistellen itse jälkien salaisuuksia. Ja joskus, vaikka ei aina, Punakettu nuorten seikkailijoiden tietämättä asetti myös oman pyydystelynsä aivan heidän läheisyyteensä. Useammin kuin kerran todisti lopputulos Punaketun viisautta. Eräänä päivänä, kun se rikkaruohistossa väijyi kaniinia, jota se jostakin syystä odotteli edessään olevalle kulkutielle, se näki ison pesukarhun juoksevan ohi varpaisillaan, ja sen suuret, tummat, uteliaat silmät kurkistivat jokaiseen varjoisaan paikkaan. Ne äkkäsivät paikalla Punaketun, vaikka tämä luuli olevansa piilossa. Ja Punakettu tiesi tulleensa huomatuksi nähdessään pesukarhun ilmeen muuttuvan; noiden kummallisten, levottomien silmäterien äkkiä supistuessa. Pesukarhu juoksi kuitenkin eteenpäin niin kuin ei mitään olisi huomannut, eikä Punakettu liikahtanutkaan. Kumpikin tunsi toisensa sangen hyvin ja kumpikin kunnioitti mitä syvimmin toisen urheutta taistelussa. Kummallakaan puolella ei ollut halua sekaantua toisten asioihin. Jos niiden olisi pitänyt tapella, olisi Punakettu epäilemättä suoriutunut voittajana, mutta ei ilman tuntuvia arpia. Sillä koko sen nopea äly olisi tarvittu voiman ja rohkeuden lisäksi takaamaan sille voiton niin pelottavasta vastustajasta kuin iso pesukarhu on.

Kymmenkunta askelta emonsa jäljessä juoksi kolme pikku pesukarhua, jotka nähtävästi kiirehtivät tavoittamaan sitä. Ne eivät nähneet Punakettua, ja Punakettu puolestaan silmäili niitä aivan sivumennen. Se ei suonut itsellensä ajatustakaan siitä, kuinka maittava herkkupala yksi noista lihavista pikku poikasista olisi. Toisesta silmäkulmastaan se kuitenkin heitti terävän katseen kulkutielle huomatessaan, että pesukarhuemo oli kääntynyt ja katseli taaksensa, varmistuakseen siitä, että iso kettu kunnioittaisi sitä äänetöntä aselepoa, joka heidän välillään vallitsi.

Niin pian kuin nuorten pesukarhujen parvi oli mennyt ja kadonnut emoineen alas kulkutietä, tulla tallusteli taas uusi kirkassilmäinen, juovikasnaamainen, kiverähäntäinen pienokainen. Se ei pitänyt mitään kiirettä eikä näyttänyt välittävän rahtuakaan siitä, kuinka kauaksi muu perhe pääsisi edelle. Se maleksi eteenpäin nuuskien siellä täällä eikä nähtävästi lainkaan ajatellut erämaan monia vaaroja. Se saattoi olla vain tuhmanrohkeata mielettömyyttä poikasen puolelta tai myöskin vahvaa luottamusta emon kykyyn suojella pitkänkin matkan päästä. Mutta siltä näytti tosiaankin puuttuvan sitä terveellistä varovaisuutta, joka niin suuresti auttaa metsän nuorta asukasta pääsemään täysikasvuiseksi. Punakettu rypisti mustaa kuonoansa sellaista uhkarohkeutta nähdessään, mutta ei ajatellutkaan ahdistaa varomatonta taivaltajaa.

Mutta tuskin oli pieni pesukarhu päässyt ohi, kun Punakettu huomasi yhden omasta, masentumattomasta poikueestaan hiipivän nopeasti sen jäljissä. Se oli suurin pennuista, erikoisen luja ja kaunisrakenteinen poikanen, joka jonakin päivänä kai kilpailisi isänsä kanssa koossa ja voimassa. Mutta sillä ei ollut lainkaan isänsä viisautta, muutenhan se ei olisi seurannut kokonaisen pesukarhuperheen jälkiä. Punakettu oli raivoissaan nähdessään tällaista sokeata, päätöntä uhkarohkeutta. Se tiesi seuraavassa hetkessä saavansa käydä veristä ja tuiki hyödytöntä taistelua ison pesukarhun kanssa -- ehkäpä sen puolisonkin kanssa. Tätä se ei voinut sallia.

Syöksyen piilopaikastaan se seisahtui poikittain tielle ja loi moittivan katseen mielettömään pentuun. Katse ja asento, johon liittyi hiljainen murina, ilmaisi kyllin selvästi poikaselle kaikki, mitä sen tarvitsikin tietää. Nyrpeissään ja empivänä poikanen peräytyi, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti vastahakoisesti kotiinpäin, luultavasti vakuutellen itselleen, että isällä oli jokin salainen syy sekaantumiseensa. Kun se oli kadonnut näkyvistä, käänsi Punakettu päänsä ja huomasi ison pesukarhun juuri häviävän toiseen suuntaan. Se oli tullut takaisin etsimään vitkastelevaa jälkeläistänsä.

Joitakin päiviä myöhemmin toinen noista kärkkäistä pennuista, joka lähti ulos auringonlaskun aikaan yksin kulkeaksensa jäljillä, sekaantui uhkayritykseen, joka oli sille ylivoimainen. Kallion alta, pienen, ruohoisen, jyrkkärinteisen metsäaukion reunalta, minne punakeltainen valo vuoti runsaana harvojen puunlatvojen lomitse, ketunpoikanen oli löytänyt murmelin kolon. Hyvin ylpeänä ja kunnianhimoisena se kyyristelihe sen vierellä kuin kissa ja odotteli, että pesän asukas tulisi ulos.

Muutaman minuutin päästä tulikin juro murmeli, jolla oli kiihkeä ruokahalu ja joka lähti ulos haeskelemaan veretöntä yrtti- ja juuri-illallistaan. Samalla hetkellä, jolloin murmeli tuli esille, tuo tuhmanrohkea nuori kettu hyökkäsi sen kimppuun, toivoen saavansa helposti ja nopeasti voiton. Mutta murmeli ei joutunut hituistakaan ymmälle. Sen vanttera, ruskea ruumis, aika lihava ja velton näköinen, olikin itse asiassa kasa voimakkaita lihaksia. Sen pitkät, jyrsivät hampaat, teräväreunaiset kuin meisseli, olivat hyvin mahtavia aseita. Ja sen lujassa pikku sydämessä ei ollut pisaraakaan arkaa verta. Päästäen vihaisen, viheltävän vikinän se kääntyi tuimasti hyökkääjäänsä päin ja tarttui rankaisevin ottein sen kaulaan.

Nuori kettu hämmästyi ja päästi otteensa irti, kiljahtaen kerran oudon tuskan vallassa. Mutta se oli urhea ja tarttui uudestaan ja paljon tehokkaammin kiinni. Se puri puremistaan, vaikeasti haavoittaen vastustajaansa, samalla kun tämä tyytyväisenä saamaansa otteeseen verikoiran lailla yhä raateli. Jonkin aikaa nuo kaksi suomivat toisiaan ruusuhohteisessa ruohossa pesän edessä -- kokemattoman pennun epätoivoisesti ponnistellessa ja nopeasti uuvuttaessa itsensä loppuun, kun taas vanha viisas murmeli taisteli rauhallisesti, hengästymättä. Minuutti tai pari vielä, ja pikku kettu olisi ollut murmelin armoilla hämmentyneenä ja uupuneena. Mutta juuri tällä ratkaisevalla taistelun hetkellä, kun voitto jo oli murmelin ulottuvilla, se hellittikin otteensa, tempautui vapaaksi ja kiiti ruskeana viiruna koloonsa.

Vanhan tappelijan kylmät ja valppaat silmät olivat huomanneet Punaketun hiipivän nopeasti ja salaa ylös metsäaukion ruohoista reunaa pitkin jälkeläisensä avuksi. Sangen hyvin Punakettu tunsi murmelin urhoollisuuden eikä ollut tyytymätön siihen tappeluun, johon poikanen oli ryhtynyt. Hyväksyvästi se nuoli haavaa ja istahti sitten maahan reiän viereen vahtiakseen, kunnes murmeli jälleen tulisi ulos. Punakettua halutti kyllä kostaa poikasensa saaman tappion puolesta ja samalla saada päivällinen lihavasta murmelista.

Mutta se odotti turhaan. Tämä murmeli oli kokenut ja taitava. Noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä tiheän rikkaruohomättään takana, joka kasvoi erästä kantoa vasten, sillä oli toinen sisäänkäytävä asuntoonsa. Täällä, kuono vain ulos pistettynä, se itse vahti Punakettua liikkumatta ja kärsivällisenä. Hyvän puolituntisen Punakettu vartioi edellistä reikää, murmelin kurkistellessa ulos toisesta. Ja värikäs auringonlasku häipyi kasteisen metsänhämyn harmauteen. Kyllästyneenä toimettomuuteen Punakettu lähti pois uuteen ja vähemmän yksitoikkoiseen etsintään. Murmeli pysyi sisällä vielä vähän aikaa, tuli sitten turvallisesti esille ja lähti vaarattomaan puuhaansa, olematta kenenkään muun vihamies kuin ruohon ja lehtien.

Kesän sivuuttaessa parhaat päivänsä hiipi yli koko Ringwaakin maan ankara ja varsin tavaton kuivuus. Viikkokausiin ei satanut lainkaan, ja kaiken päivää hellittämättä paahtava aurinko imi kosteuden puoleensa. Virrat kuivuivat ja asutuksen kaivot kävivät niukka- ja sameavetisiksi; metsälammet kuivuivat, jättäen sijalleen siivottomia, maassa matavia rikkaruohosotkuja ja rumia, vaahdon peittämiä liejupaikkoja. Tämän liejun alle ennen sen kuivumista vesihyönteiset, toukat ja pienet nilviäiset hautautuivat epätoivon vallassa. Monet sammakot seurasivat tätä olosuhteisiin viisaasti mukautuvaa esimerkkiä, kun taas toiset uskaliaammat ja kärsimättömämmät lähtivät vaivaloisille retkille, etsien lähteitä, joita kuivuus ei voinut ehdyttää.

Alhaalla laaksossa pellot, jotka vielä äsken olivat olleet kirkkaan vihreät viljoineen, saivat kalpean harmahtavia keltaisia laikkuja ja viiruja. Vaahterat, poppelit ja koivut metsäisillä ylänkömailla alkoivat pukeutua syksyn väreihin paljon ennen aikojaan -- mutta niissä oli himmeätä tummuutta läpitunkevan ja läpikuultavan syysloiston sijasta. Vain isot palsamipoppelit, jalavat ja vesisaarnet, jotka kasvoivat pienen järvijonon rannoilla kaukana alhaalla laaksossa ja tunkivat juurensa syvälle kosteuteen, säilyttivät vihreytensä ja uhmailivat paahtavaa taivasta.