Part 8

Näitä uusia tulokkaita Punakettu kohteli välinpitämättömän suvaitsevaisesti. Se piti niitä enemmän vaivana kuin minään muuna, vaikka tiesikin niiden olevan äärettömän tärkeitä, koskapa puoliso ei muuten olisi uhrautunut niille kuten nyt. Punakettu asettui kuivalle ja suojaiselle pengermälle juuri pesän yläpuolelle, mistä saattoi pitää silmällä pesän asukkaita. Ja jos jokin vaara olisi niitä uhannut, olisi se taistellut viime hengenvetoonsa saakka noiden avuttomien ja hyödyttömiltä näyttävien ryömijöiden puolustukseksi.

Muutamien päivien aikana oli sillä kuitenkin vain vähän tilaisuutta levätä kotona ja tuumiskella tilannetta, kun puoliso antautui velvollisuuksillensa niin kokonaan, että Punaketun piti pyydystellä molempien puolesta. Oli pitkä matka alas naapurilaaksoon ja kanapihoille, joita se oli ruvennut pitämään turvallisina hyökkäyksen esineinä. Ja tähän vuoden aikaan sattui olemaan puute kaniineista harjulla. Siitä johtui, että Punakettu joutui nyt puuhaamaan uutterammin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä kuluessa. Tänä uutteran toiminnan aikana erämaan kohtalo viskasi ketulle yhden sen epämieluisimmista seikkailuista. Kun se eräänä päivänä pyydysteli jokseenkin huonolla menestyksellä alhaalla yhäkin puoleksi jäätyneen rantaveden luona, sattui, että vähän matkan päässä virran vartta ylöspäin suuri vesikko lähti seuraamaan kaniinin jälkiä. Vesikko oli jonkun aikaa syönyt pelkästään sammakoita ja kaloja ja juuri nyt ruvennut himoitsemaan punaista verta. Se oli ensi ryntäämällä epäonnistunut kaniinia tavoittaessaan, ja sitten, epäonnistumisensa aiheuttaman itsepäisen raivon vallassa, lähtenyt ajamaan takaa nopeajalkaista saalista.

Jonkin aikaa kaniinin suuret, kimmoavat loikkaukset saivat täyden voiton. Mutta pian se alkoi väsyä. Se juoksi ympäri kehässä, ja niin pian kuin sen jäljet alkoivat kiertää, silloin ovela vainooja, tietäen tarkoin sen aikeet, livisti mutkan poikki, melkein katkaisten siltä tien. Kaniinin pelastuttua hädin tuskin sen pieni sydänparka melkein lakkasi sykkimästä, ja samoin se hämmästyksestä haukkoi henkeä nähdessään tuon tumman, käärmemäisen vihollisen tällä odottamattomalla alueella. Se juoksi alas puron äyrästä, vesikko vähemmän kuin kymmenen metrin päässä takanaan. Sen kauhistuneet silmät, jotka tähysivät uhkaavaa turmaa, eivät huomanneet Punaketun hahmoa, joka kiiti tien poikki aivan edessä. Tavallisissa oloissa tavallinen kettu olisi varovaisesti jättänyt huomioonottamatta sekä takaa-ajetun että takaa-ajajan, välttäen vaarallisen riidan, sillä petoeläimet eivät tavallisesti pidä tarpeettomasta taistelemisesta. Mutta Punakettu halveksi äärettömästi vesikkoa vastustajana, ja sillä oli kiire. Se ei pyydystellyt huvin, vaan tarpeen vuoksi. Vähät se välitti toisten etuoikeuksista. Ollen kyyrysillään kuihtuneessa, ruskeassa sananjalastossa se odotti kaniinin tuloa. Sitten suora, kiitävä hyökkäys -- ja pakolainen otettiin kiinni ihan ilmassa, keskellä hurjaa hyppyänsä. Yksi epätoivon kiljahdus, ja sen kaula oli puraistu poikki. Heittäen sen olallensa Punakettu lähti sitten kotiinpäin helposti saatuine saaliineen suvaitsematta luoda silmäystäkään nolattuun takaa-ajajaan.

Mutta tällä kertaa se erehtyi ollessaan noin pelottoman luottavainen. Iso, musta vesikko ei ollut pelkuri. Sen terävät pikku silmät kävivät raivosta punaisiksi tämän pilkan ja vääryyden johdosta. Oli tietysti julkeata sen ajatella vetävänsä vertoja tuolle suurelle mestariketulle, jota koko Ringwaakin seuduilla pelättiin sen voiman ja viisauden takia. Mutta vesikon silmät muistuttivat nyt kahta hehkuvaa granaatin kärkeä, ja sen aivoista oli varovaisuus kuin pois poltettu. Puolen sekunnin pysähdyksen jälkeen se kiiti käärmeen tavoin Punaketun taakse ja puraisi sitä nasevasti takakinttuun.

Raivon ja hämmästyksen vallassa Punakettu pudotti kuormansa ja kääntyi tätä julkeaa hyökkääjäänsä kohti. Mutta vesikko, tehden salamannopean hypyn, oli jo kahdeksan tai kymmenen jalan päässä kyyrysillään odottamassa. Punakettu loikkasi välimatkan yhdellä hypyllä -- mutta sen pudotessa maahan vesikko ei ollutkaan siellä. Tuo käärmemäinen musta olento ryömi vatsa maata vasten jälleen kahdeksan tai kymmenen jalan päässä, silmäillen kettua jäykän ilkeästi. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu loikkasi sitä kohti, mutta yhtä nopeasti hyökkäys aina vältettiin. Lopuksi kettukin kyyristyi litteäksi, silmäillen vihollistansa tuimasti hetken aikaa. Sitten se nousi varovasti, nosti maasta kuolleen kaniinin ja lähti taas kotiinpäin saaliineensa.

Mutta se ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun vesikko taas nopean, turmiota tuottavan varjon lailla tunkeutui sen taakse ja rankaisi sitä kauheasti puraisten toiseen takajalkaan, nilkan yläpuolelle. Ellei ketulla olisi ollut niin vahvat lihakset, olisi tämä hyökkäys voinut tehdä sen rammaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli varuillansa. Se kiepahti vimmatusti ikään kuin kaniinin ruumiin alla, niin että näytti heittävän sen päänsä yli. Mutta taas se myöhästyi. Musta hyökkääjä oli poissa ketun leukojen ulottuvilta; kyyristyen jälleen se odotti ja uhmaili.

Tällä erää Punakettu tunsi vihaansa liittyvän loukkauksen tunteen. Tuo viimeinen puraisu teki kovin kipeätä. Se rynnisti vesikkoa kohti kauan ja vakavasti, mutta vesikko oli liian nopea ketun tavoittaa, liian nopea syrjähyppäyksissä, ja ajettuaan sitä takaa sadan metrin verran kettu luopui turhaan yrittämästäkään. Nopeasti pois pyörähtäen se juoksi takaisin riitakapulan luo, joka makasi levällään verisenä ruskealla maalla. Ja vesikko seurasi kettua tuskin viiden jalan päässä sen kantapäistä.

Nytpä Punakettu joutui pahemmin ymmälle kuin koskaan ennen koko elämässään. Se ei kyennyt tavoittamaan liian vilkasta vihollistansa eikä voinut kantaa pois saalistansa ja panna niin ollen itseään alttiiksi noille vaarallisille hyökkäyksille takaapäin. Eikä se voinut myöntää joutuneensa tappiolle luopumalla saaliistaan. Pannen toisen itsepintaisen etukäpälänsä kaniinin ruumiille se kääntyi ja tuijotti vesikkoa raolleen siristetyin silmin ja muristen tuimasti eri kertoja. Kettu uhmaili ennen kuin tiesi, mitä uhmaili, mutta se tiesi nyt ryhtyvänsä johonkin. Mitään pelkäämätön vesikko kyyristyi jälleen, valmiina kaikkeen, olipa tulossa mitä hyvänsä.

Viimein Punaketun terävät aivot päättivät teeskennellä tappiota, toivoen siten houkuttelevansa vihollisen lähemmäksi. Viha häipyi sen silmistä, häntä ja niskakarvat laskeutuivat alakuloisesti ja se muuttui pelästyneen ja masentuneen perikuvaksi, kun se hitaasti kääntyi saaliista poispäin ja hiipi tiehensä. Paikalla vesikko, voitostaan tyytyväisenä, syöksähti esille ja alkoi herkutella kaniinin verellä. Salamana Punakettu pyörsi ympäri ja oli parissa silmänräpäyksessä paikalla. Mutta vesikkoa ei ollut lainkaan puijattu. Siinä se taas oli, kymmenen jalan päässä, punaisena tuijottaen, mutta nuollen kapeita leukojansa täydessä tajussaan. Vielä kerran oli Punaketulla saalis käpäliensä alla, mutta se ei tiennyt nytkään, mitä sillä tekisi. Äkillisen raivon puuskan valtaamana se hyökkäsi vesikon kimppuun, uuvuttamalla ajaaksensa sen kuoliaaksi.

Hyvän viiden minuutin ajan kesti tuota mieletöntä ajoa, ylös töyrästä, läpi pensaiden, yli kivien ja kantojen, syvien metsien halki -- mutta ei milloinkaan enemmän kuin neljänkymmenen tai viidenkymmenen metrin päässä kuolleesta kaniinista. Vesikko pysyttelihe aina jonkin kymmenen tai viisitoista jalkaa raivokkaasta takaa-ajajastaan edellä ja oli aivan levollinen tulokseen nähden, kun tiesi, että hänellä oli puro turvallisena pakopaikkana hädän tullen. Jos se huomaisi joutuvansa saarroksiin, niin se pulskahtaisi avoveteen tai sukeltaisi jään jäännösten alle, minne Punaketun olisi aivan mahdotonta sitä seurata. Millainen loppu olisi ollut, sitä emme koskaan saa tietää, sillä kun kumpikaan ei näyttänyt väsymyksen tai myöntymisen merkkiäkään, tuli kummallinen keskeytys. Musta karhu tulla tassutteli reippaasti lähimmästä tiheiköstä ja lausumatta edes anteeksipyyntöä Punaketulle paremmin kuin vesikollekaan, tarttui kaniiniin, jonka repi kappaleiksi ja alkoi ahmia kaikesta päättäen hyvällä ruokahalulla.

Ajo loppui paikalla, vesikon ja Punaketun tuijottaessa kiukkuisesti jättiläistungettelijaan. Sitten Punakettu viisaasti päätellen, että taistelu oli lopussa, koska ei ollut mitään, mistä taistella, hölkytti hiljalleen pois alusmetsän halki toista saalista etsimään. Aika oli sille liian kallista hukattavaksi hyödyttömään riitaan.

Mutta sattui, että iso musta vesikko ajatteli toisella tapaa. Se oli tahtonut tuota kaniinia, jonka oli ansainnut viisaasti sen jälkiä seuraamalla ja sitkeästi sitä ajamalla. Se olisi sen saanut, ellei Punakettu julkeasti olisi asiaan sekaantunut. Nyt oli kaniini siltä ainaiseksi mennyt, kun karhun valtavat leuat tekivät siitä nopean lopun. Sen raivo Punakettua kohtaan leimahti uuteen liekkiin, eikä se enää ajatellut muuta kuin kostoa.

Varovasti seuraten jonkin matkan päässä se odotteli, kunnes Punakettu ilmeisesti olisi unohtanut hänet mielestään. Silloin se livahti vielä kerran ketun taakse ja uudisti vanhan hyökkäyksensä, juosten kuitenkin takaisin entistä nopeammin, koska kuorma ei enää kahlehtinut hänen vastustajaansa. Tällä kertaa Punakettu hämmentyi perinpohjin. Se pyörsi salamana ympäri ja loikkasi. Mutta, kuten se saattoi aavistaakin, se jälleen myöhästyi. Sen kostonhaluinen ja leppymätön pikku vihollinen kyyristeli siinä kuten ennenkin juuri ulottuman ulkopuolella, vahva häntä tempoen, silmät hurjasti liekehtien. Punakettu oli kiusaantunut. Se istahti kintuilleen ja katseli vesikkoa miettiväisenä. Sitä halutti pyydystää, mutta ei tapella. Ja tuo viimeinen puraisu koski kipeimmin.

Pian se päätti, mitä tekisi. Nöyrästi ja pelästynein ilmein se nousi ja tassutteli vielä kerran pois. Mutta tällä kertaa se ontui tuskallisesti, kuin olisi toinen takajalka ollut niin loukkaantunut, että oli melkein käyttökelvoton. Ja armoa pyytäen se yhä katseli taaksensa olkansa yli. Kostonhaluisen voitonriemun paisuttamana vesikko kävi varomattomaksi ja seurasi lähempää vastustajaansa, odottaen tilaisuutta uuteen hyökkäykseen.

Tämän jälkeen Punakettu lähti hiljalleen juoksemaan, ontuen tuntuvasti. Yhä lähemmäksi tuli vesikko tuntien, että kosto oli nyt lähellä. Kulkiessaan viimein läpi rosoisten ja sotkuisten pikku pensasten ja kuivien rikkaruohojen Punakettu kompasteli ja kaatui. Väläyksessä vesikko oli sen kimpussa ja tapaili ketun kurkkua.

Mutta tällä hetkellä Punaketun heikkous ja voimattomuus olivat tipotiessään, eivätkä vesikon hampaat milloinkaan päässeet sen kurkkuun. Ne iskivät kuitenkin tuimasti ja rankaisevasti lähelle ketun olkaniveltä. Mutta seuraavassa hetkessä Punaketun pitkät leuat sulkivat sisäänsä vastustajansa hennot kupeet -- sulkivat ja ruhjoivat armottomasti. Sekunnin tai pari vesikko kiemurteli ja nyki käärmeen lailla, kunnes pitkät, valkoiset hampaat narskahtivat yhteen uhrin selkärangan läpi, jolloin se ojentautui nytkähdellen ja lyyhistyi kokoon kuin märkä räsy.

Punakettu ravisteli sitä rajusti hetken aikaa, kunnes oli varma siitä, että se todella oli kuollut. Sitten se heitti sen olkansa yli, kuten oli kaniinillekin tehnyt, ja lähti pesälleen. Sitkeä, jänteinen, kovakuituinen vesikonliha ei tietenkään ollut kaniininlihan veroista, mutta sitä oli aika paljon, eikä Punaketun puolisoa nyt haluttanut olla liian nirso.

11. luku

KUNINKAALLINEN ROSVO

Vuoren harjanteella sijaitseva uusi pesä, joka oli tuskin mukavampi kuin kallion halkeama, oli otettu käytäntöön vain tilapäisesti. Mutta lähellä oli syvä ja hyvin kuiva hietakuoppa, johon oli vaikea päästä. Sitä ympäröivät laajalti kallioröykkiöt, joihin haju ei pystynyt. Tällaista paikkaa ketut tarvitsivat turvakseen. Ja tänne, niin pian kuin pakkaset olivat tyystin lakanneet ja emo valmis ottamaan täyden osansa saaliinhaussa, nuo kaksi kaivoivat itselleen uuden pesän, joka ulottui kauas esiin työntyvän kallion alle.

Sangen tyytyväisinä ne siirsivät tänne kirkassilmäiset, villavat poikasensa. Niin turvaisa oli tuo pakopaikka, että ne olivat verrattain huolettomia oviaukon kätkemisestä ja korjaamasta pois sellaista, joka olisi todistanut niiden siellä oloa. Vähän ajan kuluttua oli maassa reiän ympärillä hujan hajan kaniininnahkoja, murmeleita, oravia, höyheniä ja piisamin häntiä, kun taas vanhan pesän ympärille ei ollut sallittu kertyä sellaisia jäännöksiä.

Tässä vaikeapääsyisessä pakopaikassa Punaketulla perheineen oli vain harvoja naapureita, jotka tunkeutuivat heidän yksinäisyyttään häiritsemään. Paljaan kallionharjanteen yli tuulet puhalsivat alinomaa, joskus yltyen vihuriksi; mutta ne eivät milloinkaan häirinneet hiljaisuutta tuossa syvässä, valkohiekkaisessa kuopassa, missä ketunpoikaset leikittelivät ja paistattivat päivää. Tuulipa miltä suunnalta hyvänsä, tulipa sadekuuro vinosti mistä tahansa, reikä oli täysin suojattu.

Sen alastoman kallion huipulla, joka pohjoisesta päin puoleksi työntyi pesän yli, Punakettu toisinaan makasi tarkastellen, silmät puoliummessa ja suu puolittain avoinna, vihreän, ruskean, purppurankarvaisen ja sinisen kirjavaa maailmaa, joka levisi hänen allaan ja ympärillään. Kaukana alhaalla, harjun molemmin puolin, se näki molempien laaksojen maanviljelijäin menevän pelloilleen ja kärsivällisten vetojuhtien loppumattoman, yksitoikkoisen raadannan. Ja täällä idässä päin se näki vanhan Ringwaakin jyrkät kukkulat ja rinteellä varisrikkaat havumetsät, ja Punakettu päätteli jonakin päivänä mennä sinne pyydystelemään vain levottoman uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Mutta vaikka täällä ylhäällä oli naapureita harvassa, oli siellä muuan pari, jota Punakettu puolisoineen katseli sangen vastenmielisesti, jopa puolittain levottomastikin. Eräällä luoksepääsemättömällä pengermällä solassa, vähän matkaa alas toista harjanteen sivustaa Ringwaakiin päin, oli valkopäisen kotkan pesä. Se oli iso, siivoton, muodoton kasa, ikään kuin kuormallinen risuja, kuin pilvistä pudonnut tälle alastomalle kallionkielekkeelle, mutta todellisuudessa se oli niin punoutunut joka kohtaan kalliossa ja niin sidottu sen halkeamiin, ettei mikään myrsky voinut sen vahvoja perustuksia järkyttää.

Eräässä kolossa tämän kasan yläpäässä muutamilla kuivista ruohonkorsista, höyhenistä ja karvoista kokoonpannuilla kimpuilla ryömi kaksi puolialastonta, teräväkatseista poikasta, joiden kömpelöihin, sätkytteleviin ja punertaviin ruumiisiin alkoi muodostua täpliä lyhyistä, mustista untuvista. Yltympäri tämän suunnattoman suuren pesän ulkoreunoja ja kallioilla sen alapuolella oli kaniinien, karitsojen, vesikkojen ja murmelien luita, samoin kuin kynsiä, pieniä kavioita ja nokkia sekä höyheniä kammottava määrä, joka todisti sekä poikasten ruokahalua että laajasiipisten, teräväsilmäisten vanhempien metsästysurheutta.

Isommalla kotkaparista, naaraalla, oli ilma-alueensa Ringwaakin ja toisella puolen Ringwaakia sijaitsevan yksinäisen järvireitin yllä. Mutta koiras haki kaikki saaliinsa asutusseudun yläpuolelta ja Ottanoonsis-laaksosta päin.

Joka aamu heti auringonnousun jälkeen sen suuret siivet lyödä lepattivat mahtavasti juuri vuorenharjanteen yläpuolella, aivan sen korkealla sijaitsevan onkalon kohdalla, missä Punaketulla oli pesänsä. Ja kun tuo pelätty hahmo, jäykkien siipien kahistessa tuhoa ennustavasti, kiiti ohi, peräytyivät pikku ketut pesäänsä, seuraten isän ja äidin tarkkaa opastusta.

Kun ilma oli kaunis ja kuiva, oli Punaketulla tapana mennä öiseltä pyydystelyltä palatessaan turvalliseen tähystyspaikkaansa kallion harjulle pesän yläpuolelle ja levätä siellä kuono etukäpälillä, katsellen miten avartuva aamunkoitto levisi yli näköpiirin. Joskus kettu toi saaliinsa -- kun se oli jonkin arvoinen, kuten kärppä, murmeli, ankka tai kaniini -- ylös tähän yksinäiseen paikkaan, syödäkseen sen jouten, ollenkaan näkemättä puolisonsa levottomuutta ja kuulematta poikasten vastustamatonta vikinää. Sillä oli tapana maata siinä päivänkoiton harmaiden hämykuvien salaperäisesti levitessä, kunnes kultaiset päivänsäteitten ensimmäiset pitkät sormet koskettivat sen kasvoja ja ohut, keltainen ja ruusunkarvainen valovuo huuhteli kallion kaljua huippua.

Punakettu katseli hyvin hartaasti emokotkaa, kun se laskeutui suljetuin siivin laakson usvaisten varjojen keskelle ja sitten kohosi hitaasti, etsien Ringwaakin rinteitä pitkin, ja lopuksi leijaili korkealla huipun yllä, hitaasti kiertävänä pallona, hento taivaan sini taustanaan. Se näki koiraan kohoavan ilmaan päättävästi, lentävän ensin läheiselle jyrkänteelle, liitelevän matalalla pesänsä yllä ja purjehtivan majesteettisesti alas laakson maatilojen yläpuolelle.

Myöhemmin se näki niiden palaavan pesällensä miltä ilmansuunnalta milloinkin, mukanaan joskus iso, ahkerilta kalasääskiltä siepattu järvitaimen, toisen kerran kovaonninen koirassorsa etelässä päin sijaitsevista kaislikoista, joskus taas pitkäkoipinen, säälittävä valkoinen karitsa rosoisilta ylämaan laitumilta. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja melkoista kunnioitusta tuntien se katseli, kuinka nuo isot linnut puoleksi ylös kohotetuin siivin vaappuivat pesän reunalla ja hirmuisen nokkansa ja kynsiensä avulla repivät uhrinsa verisiin kappaleihin. Se ihmetteli noiden kahden ruman poikasen tyydyttämätöntä ruokahalua ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen neljä leikkisää pentuansa olivat näppärämmät ja vähemmän ahnaat.

Kun Punakettu eräänä aamuna varhaisimman päivänkoiton hämärässä kiipesi piilopaikalleen, pullea murmeli leukojensa välissä, ei se sattumalta lainkaan rientänyt aterioimaan. Pudottaen pehmeän ruumiin maahan, kunnes siitä enemmän välittäisi, se paneutui pitkäkseen lepäämään ja tarkastelemaan heräävää maailmaa. Sen siinä maatessa aurinko nousi. Naaraskotka liiteli Ringwaakiin päin. Koiras lensi ylös, yhä ylemmäs, korkealle vuorenharjanteen ylle, eikä Punakettu kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan oli kokonaan syventynyt katselemaan erään piikkisian kujeita, kun se kaukana alhaalla keikkui puun latvassa.

Yhtäkkiä se kuuli isojen siipien terävän, viuhuvan suhinan ilmassa aivan päänsä päällä ja katsahti hämmästyneenä ylöspäin. Seuraavassa tuokiossa se tunsi tuulenpuuskan töytäyksen, suunnattomat siivet melkein löivät sitä kuonoon, ja tavoittelevat kynnet sieppasivat noin kolmen jalan päässä loikovan kuolleen murmelin sekä kantoivat sen yläilmoihin. Raivokkaasti muristen kettu hypähti ylös, mutta kotka, jonka kynsissä saalis riippui, oli jo kaukana ulottuvilta, laskeutuen ylväänä vinosti alas pesäänsä kohti.

Tämän ryöstön julkeus ja uhkarohkeus herätti Punaketun sydämessä rajun kostonhalun. Se hiipi varkain alas rotkolle, missä kotkanpesä oli, ja kuljeskeli hiljaa ympäri tuntikausia, etsien paikkaa, mistä voisi kavuta kallionkielekkeelle. Mutta se oli aivan saavuttamattomissa, ja tämän tietäen kotkat katselivat tuota hiiviskelyä pilkallisen rauhallisina.

Sitten Punakettu kiipesi läheiselle jyrkälle kalliolle ja kurkisteli alas suoraan pesään. Mutta huomatessaan yhä olevansa yhtä kaukana kuin ennenkin ja kotkien yhä olevan kaikessa rauhassa, se luopui pikaisen koston tuumista ja väijyi salon suomia tilaisuuksia. Rohkeasti se kuitenkin julisti sodan, sillä milloin tahansa kotka kulki matalalla, liidellen kallioisen tähystyspaikan yli, se nousi halveksivasti murisemaan. Silloin iso lintu madalsi lentoansa ikään kuin ottaen tämän taisteluvaatimuksen vastaan. Mutta älykkäästi kunnioittaen noita pitkiä leukoja ja valkoisia torahampaita, joita kettu niin auliisti näytteli, ei se välittänyt tulla niiden ulottuville.

Muutamaa päivää myöhemmin Punaketun ollessa saaliinhaussa alhaalla laaksossa ketunpoikaset leikittelivät paraikaa luolan suulla, kun ne äkkiä näkivät hennon emonsa kallioiden keskellä. Pentumaisen leikkisästi kirmaten tervetuliaisiksi ne ryntäsivät sitä vastaan, tuntien olevansa turvassa sen läheisyydessä. Kun ne olivat pesän edessä olevan aukeaman puolivälissä, lehahti äkkiä varjo niiden yläpuolelle. Ne hajaantuivat väläyksen tavoin -- kaikki paitsi yhtä, joka kyyristyi maata vasten ja tuijotti epävarman näköisenä. Kuului pelottava, viheltävä ääni ilmasta, isojen lepattavien siipien ja pitkälle ulottuvien kynsien iskennän kohaus sekä tukahdutettu kauhun kiljaisu. Ja ennen kuin kettuemo loikaten ennätti paikalle, oli punainen poikanen siepattu ylös ja kannettu pois kotkanpoikien nokkien raadeltavaksi.

Saadessaan tiedon tästä Punakettu tunsi sellaista raivoa, jota sen tuumiskeleva sielu ei ennen milloinkaan ollut tuntenut. Se teki toisen turhan käynnin kotkan kallion juurelle, ja jälkeenpäin se päiväkaudet hukkasi paljon pyydystelemisaikaansa, koettaessaan keksiä joitakin keinoja vihollisensa tavoittamiseksi. Itsepintaisesti se seurasi kotkan lentoa ja saaliinpyyntiä, koettaen olla paikalla, kun rosvo tappoi saaliinsa. Mutta tuon ison linnun piiri oli niin laaja, että tämä yritys oli turha. Kun Punakettu väijyi jollakin seudulla, niin kotka säännöllisesti tappoi saaliinsa jossakin muualla. Omaten paljon suuremman näkövoiman kuin Punakettu kuninkaallisen rosvon oli helppo välttää vihollisensa polkuja, joten Punakettu oli valvonnan alaisena silloin, kun sitä vähimmin epäili.

Eräänä päivänä, jolloin Punakettu ei ajatellutkaan kotkia tai kostoa, tuli tilaisuus. Ilta läheni ja kettu oli ollut runsaan puolituntisen poissa näkyvistä, vahtien, uskaltaisiko vanha, varovainen murmeli lähteä kolostansa. Maatessaan siinä kärsivällisenä ja liikahtamatta se huomasi suuren, mustan käärmeen luikertelevan hitaasti metsäaukion poikki. Se epäröi tuumien hyökätäkö käärmeen kimppuun vai yhäkö odottaa murmelia. Juuri silloin kuului ilmasta viheltävä ääni, jonka kettu hyvin tunsi. Käärmekin kuuli sen ja syöksyi lähintä puuta kohti, joka sattui olemaan alaston nuori koivunvesa. Mutta tuskin se oli ennättänyt puun juurelle, kun jo höyhenpeittoinen ukonvaaja iski pilvistä siihen, tarttuen siihen lujasti kynsineen noin jalan päähän pään taakse.

Kotka oli suorittanut ryöstönsä helposti ja tehokkaasti, mutta kun se yritti nousta saaliineen, niin sen leveät siivet löivät ilmaa turhaan. Hyökkäyksen hetkellä käärme oli kietonut häntänsä pariin kertaan koivun ympärille, ja tuota epätoivoista otetta kotka ei kyennyt irroittamaan. Vimmatusti se nokki kiemuroita ja sitten matelijan päätä, valmistuen ottamaan saaliinsa palasissa, jos niin tarvittiin.

Punaketun kauan odotettu ja suunniteltu hetki oli tullut. Se hyökkäsi piilostaan oikopäätä matalana ja nopeana kuin nuoli. Sen leuat tarttuivat kotkaan, antaen viiltävän iskun jalan yläosaan. Tapansa mukaan se puri ja päästi irti. Ja tuo iso lintu, päästäen hämmästyksen ja tuskan kirkunan kiepsahti ympäri ja iski kettua vimmatusti nokallaan ja siivillään. Kettu sai noilta siiviltä töytäyksen, joka kaatoi sen kumoon. Ja haluten väistää taistelua kotka irroitti kyntensä käärmeestä ja yritti lentoon. Mutta hetkessä oli Punakettu taas sen kimpussa tavoitellen kotkan kaulaa salamannopeasti ja julmana, mikä hämmensi linnun puolustuskykyä. Näin käsikähmässä linnun siivet olivat voimattomat, mutta sen raateleva nokka ja teräsmäiset kynnet iskivät Punaketun kauniiseen punertavaan turkkiin, joka samassa värjäytyi verenpunaiseksi.

Ilmojen kuningas olisi ollut etevämpi tavallista kettua, mutta Punaketun väkevyys ja viisaus sai taisteluonnen tuntuvasti kallistumaan puolelleen. Muutamassa sekunnissa se olisi voittanut ja tehnyt avuttomaksi kotkan ja vielä yltänyt sen kurkkuun, huolimatta kotkan nokasta ja kynsistä. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä lintu sai odottamattoman ja ansaitsemattoman liittolaisen. Vaikeasti haavoittunut käärme, jonka kimppuun se oli hyökännyt, ponnistelihe pääsemään pois johonkin piiloon. Punakettu sattui polkemaan sitä taistelussa jalallaan, ja paikalla, vaikka sokeasti se kietaisi nytkivän kiemuran ketun takajalkojen ympärille. Kettu kääntyi kiukkuisesti ja puraisi tuota kiristävää kiemuraa.

Sillä välin kun kettu repi sitä, koettaen vapautua, tointui kotka, kohottausi vaivaloisesti ja onnistui räpyttelemään ylös ilmaan. Ryvettyneenä, verisenä ja ylen nöyryytettynä se lentää lepatteli yli metsän kotia kohti.