Part 7

Ystävälliset varjot häämöttivät pitempinä ja selvempinä. Kettu oli jo niiden äärellä, kun huomasi, että hän ei ollut ainoa terävä-älyinen otus metsän heimon joukossa. Se vainusi äkkiä peltokanan hajun, joka ilmeisesti etsi samaa ulospääsypaikkaa kuin hänkin. Pakenevan linnun jäljissä lumi oli tallaantunutta, joten kettu kykeni syöksymään eteenpäin nopeasti, kuten se tekikin, toivoen saavansa tappionsa korvatuksi viime hetkessä. Haju tuntui voimakkaana ja tuoreena. Kettu kuuli räpyttelyä aivan edessään. Rajusti loikaten se sai yhden ainoan pyrstöhöyhenen hampaisiinsa. Sitten kuului kovaa siipien suhinaa, ja kettu ryntäsi ilmoille nähdäkseen voitokkaan, mutta pahasti pelästyneen linnun lentää löyhyttelevän pois tiheiden oksien alitse.

Pahasti suutuksissaan kettu tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia kieli suusta riippuen ja naama lumilaikkojen tuhrimana. Sitten se pyörsi pois kohtaloonsa alistuen ja ryhtyi varkain hiipien vainoamaan kaniinia kautta kristallimaan.

9. luku

SEKAROTUISTEN PETKUTTAMINEN

Varhaiskevään suojasäinä Punaketulla oli melkein pelkkää kiusaa ja levottomuutta. Se inhosi märkyyttä ja yhteen kasautuvaa lunta, ja pyydystely oli pikemminkin vaivaloista työtä kuin iloa. Lisäksi pian poikiva puoliso ei ollut halukas leikkimään, painimaan ja juoksentelemaan kilpaa kuten ennen. Se pyydysteli lähellä kotia, mutta kallioiden keskellä tietysti eikä milloinkaan alhaalla laaksossa päin. Ja Punakettu toi sille kotiin suurimman osan omasta saaliistaan. Omasta puolestaan se kävi nyt erikoisen varovaiseksi eikä mennyt koskaan alas uutisasutukselle. Mutta sille tuli tavaksi tehdä pitkiä, vaivaloisia matkoja harjun yli alas lähimpään laaksoon ja korvata ylimääräiset vaikeudet ottamalla pientä tullia karjapihoilta Ringwaakin juurella. Se arvioi mielessään, ettei näitä ryöstöjä milloinkaan pantaisi ketun laskuun, joka asui näin kaukana kuin hän.

Mutta kävi ilmi, että se tässä asiassa teki arvioita ottamatta huomioon maineikkuuttansa. Se loukkasi omaa mainettaan. Kun Ringwaakin juurella väestö alkoi tuntea erikoisen uskaliaan ja ovelan vihollisen hyökkäyksiä, niin he heti ajattelivat naapurilaakson isoa kettua, jonka urotöistä olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja. Tiedusteltaessa naapurilaaksosta saatiin kuulla se tosiasia, ettei siellä viime aikoina ollut lainkaan nähty tai kuultu tuota etevää rosvoa. Tästä oltiin valmiit päättelemään, että se oli vaihtanut piiriä.

Sen jälkeen tehtiin monta yritystä kulkea rohkean ryöstäjän jälkiä sen pesälle. Mutta jäljet katosivat aina kallioiden, kuilujen ja sotkuisten viidakkojen joukkoon, ennen kuin päästiin harjun huipulle.

Satimia ja ansoja viritettiin tietysti kymmenittäin, mutta ne saivat aina osakseen ivallisen halveksivaa kohtelua tai kettu pysyttelihe niistä loitolla. Niinpä loppujen lopuksi viereiseen laaksoon lähetettiin sana, että maanviljelijät pyydystäisivät tuon vaivaloisen, turkkiniekan henkipattonsa tai ainakin pidättäisivät sitä kotosalla.

Uutisasutus otti hiukan ylpeänä vastaan tämän kunnianosoituksen, joka näin tuli Punaketun urheuden osaksi. Mutta samalla sovittiin siitä, että jotakin oli tehtävä. Poika hymyili viekkaasti ja sanoi, että mitä hyvänsä tehtäisiinkin, niin ei Punakettu olisi niitä miehiä, jotka surevat. Mutta Jabe Smith otti mennäkseen metsälle kaksi koiraa apunansa, ja tämän retken piti koitua Punaketulle lopulliseksi tappioksi, tahi kettu saisi ainakin aimo läksytyksen.

Jostakin selittämättömästä syystä juuri tällä ratkaisevalla hetkellä Punaketun levottomuus ja pelko eneni hämmästyttävästi, Oli kuin jokin terävä kaukonäköinen voima olisi ilmaissut ketulle vihamielisyydestä alhaalla laaksossa tai kuin jokin utelias sininärhi, joka oli kuullut Jabe Smithin suunnitelmista, olisi tuonut salaperäisellä tavalla Punaketulle viestin tuhosta, jota sille suunniteltiin. Olkoon edellinen selitys tieteilijälle, jos hän sitä haluaa, ja jälkimmäinen satujen ja tarujen suosijalle. Tai ehkäpä lähestyvän isyyden vastuunalaisuus teroitti ketun muistia, niin että sen mieleen johtuivat ne surulliset tapaukset, jotka olivat pakottaneet hänen emonsa pakenemaan pesästään päivänpaisteiselta töyryltä.

Miten sen asian laita nyt olikaan -- eräänä iltana se tarkoituksettoman levottomuudenpuuskan jälkeen juoksi ja nuuski tutkistellen vanhan pesän sisäänkäytävän ympäristöä katajapensaan alla. Jokin siellä näkemänsä sai sen tekemään päätöksen. Palattuaan sitten omaan pesäänsä se puoleksi pakottamalla, osittain hyväilyillään sai ajetuksi sieltä pois puolisonsa, jonka aika oli nyt hyvin lähellä ja joka oli sangen vastahakoinen luopumaan siististä asunnostaan. Kun tämä temppu onnistui, vei se naaraansa päättävästi pois vuorenharjanteen yläreunalle, jonkinlaiseen pieneen, vaatimattomaan luolaan, jonka oli löytänyt kallioisen kuilun kyljestä. Kun tämä oli tehty ja Punaketun puoliso -- se kun ei heikkoudentilassaan voinut vastustaa toisen ylivaltaa -- nähtävästi leppynyt, hävisi levoton pelko, ja Punakettu tassutteli yksin takaisin töyräällä olevalle pesälle ja odotti nähdäkseen, mitä tapahtuisi. Se oli nyt huolettomampi metsästysmaittensa puolesta ja antautui rohkeudessaan vielä kerran kuljeskelemaan alemmilla rinteillä ja asutuksen liepeillä.

Kun Jabe Smith oli valmis lähtemään suurajoonsa, muisti hän vanhan pesän mäenrinteellä, mistä kettuperhe edellisenä vuonna oli "kaivettu" ja ajettu pois kodistaan ja konnustaan. Hän ei ollut ajatellut tätä paikkaa ennemmin, koska tiesi, että sellainen surullisen tappion ja tuhon paikka olisi vihoviimeinen, missä tavallinen kettu haluaisi asua. Mutta nyt pälkähti hänen päähänsä, ettei Punakettu ollutkaan mikään tavallinen kettu, vaan voisi olla kyllin ovela pitämään sellaista asuntoa kaikista turvallisimpana pakopaikkana. Mukanaan Poika arvostelevana ja epäuskoisena, mutta hyvin huvittuneena katselijana ja kaksi nuorta maanviljelijää apulaismetsästäjinä sekä entiset kaksi koiraa varsinaisen työn suorittajina Jabe Smith kulki oppaana yksinäiselle pesälle, joka oli töyräällä kaukana ylhäällä mäen rinteellä.

"Ette te sitä ikinä sieltä löydä, Jabe", ilkamoi Poika kiusoittavasti silloin tällöin.

Ja Jabe, jolla oli asiasta omat epäilyksensä, piti yllä sotataidollista hiljaisuutta.

Mutta sadan metrin päässä töyräältä koirat, jotka olivat penkoneet pehmeätä, vajonnutta lunta joka taholta, päästivät äkkiä yhdessä kiihtyneen ärinän ja haukunnan. Ne olivat löytäneet ristiin rastiin käypiä ketunjälkiä. Jabe Smithin laihat kasvot venyivät iloiseen irvistykseen, ja kääntyen Poikaan päin hän huusi voitonriemuisesti:

"Katsos nyt, mitäs minä sinulle sanoin?"

Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.

Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut. Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:

"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on Punakettu!"

"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.

Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.

"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut, koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran. Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain pahanhajuisia savupilviä.

Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."

Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan karkulaisen jälkiä.

Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa. Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä ponnistuksia.

Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä, ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.

Juoksu oli raskasta -- syvää, kosteata lunta metsässä ja likaista, tahmeaa turvetta avoimilla paikoilla. Mutta Punakettu tiesi, että nämä seikat tuntuivat vaikeimmilta raskaista ahdistajista kuin hänestä itsestään. Jonkin aikaa se juoksi suoraan eteenpäin juonittelematta ja koukuttelematta, saadakseen koirat hyvän matkaa hitaasti kulkevista miehistä edelle. Kun se mieltänsä myöten oli saanut tämän aikaan, huvittelihe se minuutin tai pari tehden rajuja, kummallisia hyppyjä puunrungolta toiselle, kun siellä oli kaadettuja puita, ja kulki sitten mutkitellen takaisin nähdäkseen, mitä Jabe Smith hommasi.

Se tiesi olevan ehdottoman tarpeellista tuntea Jaben menettelytapa taistelussa, ennen kuin lopullisesti ratkaisi omansa. Tässä tiedustelussaan, joka johti sitä takaisinpäin, se juoksi täyttä laukkaa ja ehti palata noin puolen mailin päähän lähtökohdastaan, kun ällistyneet koirat yhä vielä vinkuivat kaadettujen puiden ympärillä. Mutta vaikka se juoksikin nopeasti, oli se silti sangen tarkkaavainen, rientäen tiheän alusmetsän halki, antautumatta kertaakaan alttiiksi Jaben pelätyn ampuma-aseen mahdollisille laukauksille. Ja yhtäkkiä vajaan viidenkymmenen metrin päässä se näki itse Jaben, joka kärsivällisesti vartioi erästä ketun kulkutietä.

Tämä näky tuotti Punaketulle viiltävän pelon tuskaa, niin kauhealta tuntui se oveluus, joka sai erämiehen pitämään vartiota tuolla erikoisella paikalla. Siinä hänen vieressään kannolla istuen, liikkumatonna kuin kanto itse, oli Poika. Se oli juuri se kohta, mistä Punakettu olisi juossut tavallisissa oloissa, tai jos se olisi ollut tavallinen kettu. Todellakin oli vain valpas varovaisuus hänet nyt pelastanut. Pysyttelemättä tavallisella tiellään se oli varovasti tehnyt toisen samansuuntaisen ladun noin viidenkymmenen metrin päähän. Ja siinä sen oveluus oli sievästi voittanut erämiehen taitavuuden.

Melkein hieman halveksivasti vahtien vihollisiaan turvallisesta piilopaikastaan Punakettu paneutui pitkäkseen levätäksensä muutaman minuutin verran. Kuullessaan sitten koirain lopultakin olevan paluujäljillä kovasti haukkuen se nousi, venyttelihe, haukotteli niin, että leuat näyttivät melkein menevän sijoiltaan, ja hiipi varkain ympäri Jaben ja Pojan takaa, joiden silmät olivat nyt kerrassaan liimautuneet kulkutiehen, kun ne joka hetki odottivat ketun tuloa. Taas se haukotteli pilkallisesti, juoksi nopeasti takaisin luolansa suulle, tassutteli ristiin rastiin parin minuutin ajan jälkiverkossa juuri pesän alapuolella, ja riensi sitten alas joen vartta pitkin, jonka uoma oli jäistä vapaa siellä, missä virta oli kova.

Ketun juostessa sen suunnitelmat saivat määrätyn muodon. Kun sen määränä oli johtaa ajo kauas pois harjulta, ei sillä ollut minkäänlaista syytä hämmentää takaa-ajajiaan enempää kuin estääkseen heitä tunkeutumasta liian lähelle. Virta oli liian paisunut ja äkäinen helposti kahlattavaksi, paitsi siinä kohden, missä vielä oli jäätä matalimmassa vedessä. Mutta yhdessä kohden kettu meni sen poikki taitavasti loikkien kiveltä kivelle vaahdon keskellä, kun tiesi, etteivät koirat olleet niin varmoja jaloiltaan kuin hän itse ja niiden oli ehkä hieman vaivaloista päästä yli.

Puoli mailia alempana, missä jää oli lujaa, se tuli takaisin joen yli huomatessaan takaa-ajajiensa äänistä, ettei ylimeno niille ollutkaan niin hankala kuin hän oli toivonut. Sitten se otti nopean vauhdin ja juoksi etäistä, pientä maataloa kohti asutuksen ulkoliepeille, missä se arveli voivansa antaa koirille jotakin ihmettelemistä, sillä välin kun se itse lepäilisi uuden pitkän juoksun varalle. Tarkastettuaan perinpohjin jokaisen karjapihan kymmenisen kilometrin laajuudelta se tiesi tarkoin, missä niistä oli hänelle tarjottavana joitakin nyt tarvittavia etuja.

Nyt puheena olevassa maatalossa oli kanahuoneena lehmänavetan sivustaa vasten nojaava pikku vaja. Katon alempi reuna oli noin neljä jalkaa maasta. Ja sen alapuolella oli pieni aukko, joka johti suureen onkaloon lattian alle. Aivan karjapihan ulkopuolella kasvavasta tiheiköstä Punakettu tarkasteli huolellisesti, ollakseen varma, ettei talon ympärillä liikkunut ketään. Vankkurit olivat kulkeneet vajasta kaivon toisella puolen, josta se päätteli, että maanviljelijä oli poissa. Keittiön ikkunassakaan ei näkynyt kasvoja. Iso harmaa kissa torkkui kynnyksellä.

Kettu ryntäsi kanahuoneen alla olevalle reiälle ja tunkeutui hiukan vaivaloisesti sisään. Kun tämä urotyö oli tehty, niin se heti tunkihe ulos jälleen ja sitten jäljillään seisten teki loistavan hypyn suoraan ilmaan ja laskeutui vajan kaltevalle katolle. Täältä se juoksi ketterästi ylös navetan katolle ja toista puolta alas ja sieltä maantien yli kentälle, jossa kasvoi tiheässä nuorta ikivihreää. Täällä se paneutui pitkäkseen hyvässä turvassa ja nautti hyvin ansaittua lepoa.

Viiden minuutin perästä koirat saapuivat paikalle kieli riipallaan. Ne juoksivat suoraa päätä reiälle kanahuoneen alle, ja siellä uupumuksestaan huolimatta päästivät rajun voittohaukunnan. Ne olivat ajaneet otuksen "maahan". Mutta reikä oli niin pieni, etteivät ne voineet tunkeutua siitä sisään. Ja maa ympärillä oli vielä jäässä, joten ne eivät kynsineen voineet kaivaa sisäänkäytävää. Mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen jatkoi kuitenkin urheasti raaputtamistaan, kun taas sekasikiöajokoira hipoen kuonollansa kivijalkaa teki nopean, mutta huolellisen kierroksen navetan ympäri, päästäkseen selville, ettei ollut muuta ulospääsypaikkaa. Jos se olisi astunut syrjään rakennuksen luota, olisi se tietysti löytänyt ovelan pakolaisen jäljet siinä, missä tämä oli ottanut pitkän harppauksen katolta heinäsuovaan ja siitä kauas pellolle. Mutta ajokoira oli säännönmukainen ja sitkeä työssään. Se tuli sen tähden takaisin toverinsa luo aivan varmana siitä, että saalis oli siellä piilossa.

Kun metsästäjät noin kymmentä minuuttia myöhemmin saapuivat paikalle läähättäen ja palavissaan, pettyivät he yhtä perinpohjaisesti kuin koirat. Poikakin nähdessään siinä olevan vain yhden ulospääsypaikan, jota yhä vartioivat nuo omahyväiset koirat, oli taipuisa myöntämään, että Punakettu-raukan viisaus oli viimeinkin erehtynyt. Kun pakolainen nyt vihdoin varmasti oli ajettu umpikujaan, ei enää nähtävästi ollut syytä kiireenpitoon, ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen sotaneuvotteluun kanahuoneen takana, Pojan seistessä surullisena syrjässä. Vihdoin päätettiin, että ainoa mitä voitiin tehdä oli tukkia reikä ja sitten pyytää lupa kiskoa irti muutamia lautoja kanahuoneen lattiasta.

Tätä äärimmäistä toimenpidettä ei kuitenkaan saatu panna täytäntöön. Jabe Smith sattui näet puhuessaan nojaamaan kanakopin kattoon juuri sillä kohdalla, johon Punakettu oli tehnyt taitavan hyppynsä. Sattui niin, että Jaben nenä, vaikkei ollutkaan niin tarkka kuin Pojan, kykeni siitä huolimatta vainuamaan ketun vereksen hajun niin kiitollisella pinnalla kuin kuivista päreistä tehty katto oli. Hän nuuski epäluuloisesti, haisteli kattoa huolellisesti niin kauas ylös kuin ulottui ja kääntyi Pojan puoleen, jolloin hänen ilmeensä osoitti nöyrää tappion tunnustamista.

"Se juutas petkutti meitä taas!" sanoi hän.

"Kuinka? Mitä tarkoitatte?" huusi Poika iloisesti epäillen, kun taas toiset kaksi seisoivat ällistyneinä.

"Se ei olekaan tuolla sisällä!" sanoi Jabe hämmästyksestään tointuen. "Se on mennyt tuonne ylös katon poikki. Kyllä me sen jäljet löydämme yhtä kaikki jostakin navetan takaa. Pitäkää varanne!"

Komentaen vastahakoiset koirat seuraamaan hän kiersi edellä navetan taakse ja sitten tarkoin tähystellen heinäsuovan ympäri. Täällä koirat löysivät yhtäkkiä jäljet ja lähtivät laukkaamaan hurjasti, haukkuen raivoissaan siitä tavasta, millä niitä oli petkutettu. Mutta mitä Jabeen tulee, niin hän oli täynnä voitonriemun tuntua tappion kiusallakin. Poika oli vaatimattomasti sanonut: "Tuo nolaa minut, Jabe. Te tunnette ketut paremmin kuin minä loppujen lopuksi. Millä ihmeen tavalla te saitte selon siitä, minne se oli mennyt?"

"No", sanoi Jabe, häpeämättä valehdellen, "minä vain ajattelin, mikä olisi kaikista hienoin kepponen -- ja minä tiesin, että siihen tuo punainen veitikka pystyisi!"

Sillä välin Punakettu levätessään piilopaikassa tiheäin nuorten ikivihreäin keskellä oli täynnä suuttunutta hämmästystä kuullessaan koirien äänet niin pian taas jäljillään. Mikä vika sen ihailtavassa sotajuonessa saattoi olla? Paikalla ja varsin oikein se pani syyn pelätyn Jaben niskoille. Ja sen älykkäät silmät kapenivat ikään kuin pelosta. Hetkeksi se pysähtyi levottomasti miettien. Tehden sitten lyhyen kierroksen se mutkitteli takaisin ja juoksi eteenpäin tien suuntaan pysyttäytyen huolellisesti poissa näkyvistä, jottei olisi saanut laukausta niskaansa. Se matkasi myllylammelle päin asutuksen uloimmalle reunalle, missä pieni puro, hänen oman virtansa syrjäjoki, oli suljettu, padottu ja pakotettu jauhamaan ja karstaamaan villoja koko Ringwaakin seudulle.

Vaikka puro tavallisina aikoina oli pieni, niin sen kasvattama lammikko oli suuri, ja juuri nyt, sulavien kevätlumien painon alla, valui raskas vesipaljous kohisten padon avonaisten sulkujen läpi. Punaketun mieli oli kiukkuinen. Ei se milloinkaan ollut näyttänyt taipumusta ihmisystävyyteen, mutta nyt se tunsi olevansa hiukan väsynyt ja ahdistettu. Jos kaikilla hänen takaa-ajajillaan -- koirilla, miehillä ja vaarattomalla Pojalla -- olisi ollut vain yksi kaula, pitkä, hoikka kaula kuin villihanhella -- kuinka suurta iloa olisikaan sille tuottanut upottaa hienot hampaansa narskahtaen sen läpi! Se oli valmis antautumaan alttiiksi suurille vaaroille, toivoen siten saavansa jotenkin vahingoittaa vainoojiansa.

Seuraten selvää jälkeä, hajun ollessa niin väkevä, että se ihan väreili ilmassa, koirat olivat nyt lähellä, metsästäjät kaukana takanaan, etäämpänä kuin ampumamatkan päässä. Punaketun saavuttua myllylammen reunalle, joka oli vielä osaksi jään peitossa, se astui jäälle koetellen sitä varovasti. Palaten rannalle se sitten juoksi edelleen alas patoa kohti.

Noin kolmenkymmenen jalan laajuudelta ulvovain sulkuporttien yläpuolella lampi oli jäästä vapaa. Jään reunat lahosivat nopeasti veden huuhdellessa niitä altapäin. Rantaäyräällä Punakettu epäröi, vitkastellen uupuneen tavoin, ja kääntyi kuin olisi lopultakin joutunut umpikujaan. Sen nähdessään koirat puhkesivat yhä rajummin kiljumaan ja ryntäsivät vimmatusti eteenpäin. Lopulta -- siltä näytti -- riista oli heidän käsissään, ja moni vanha velka kuitattaisiin.

Vasta sitten kun koirat olivat kymmenkunnan askeleen päässä, Punakettu liikahti. Livahtaen ympäri, kuin uhma olisi väistynyt hillittömän pelon tieltä, se sitten syöksyi suoraa päätä vaaralliselle jäälle. Joko vaisto tai erikoisen terävä ja erehtymätön arvostelukyky sanoi sille, että jäänreuna padon yläpuolella oli kyllin vahva kestämään hänen painonsa, jos hän kulkisi nopeasti ja tasaisesti. Koirat kintereillään muutaman metrin päässä se riensi turvassa yli. Seuraavassa hetkessä kuului rusahtava ääni, ja mustankirjavan sekarotuisen pelästynyt haukunta kaikui yli sulkuporttien kohinan. Katsahtaen olkansa yli voitonriemun siristämin silmin Punakettu näki molemmat vihollisensa vedessä tarttumassa käpälillään hurjasti jään hauraisiin reunoihin, joka niiden rynnistyksestä yhä enemmän murtui.

Ohi vedenhätään joutuneiden soluivat murtuneen jään palaset, kadotakseen putouksen kovaan kuohuun. Punakettu juoksi ylös rantaa pitkin erään pensaan suojiin ja kääntyi sitten kostostaan nauttimaan. Koirat yhä tavoittelivat hurjasti jäätä, ja petollinen jää murtui niiden otteiden alla. Ketun katsellessa irtaantui suurempi pala, noin kolmen tai neljän neliöjalan kokoinen, mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen painosta, juuri kun sen onnistui kavuta sen pinnalle. Seuraavassa hetkessä se purjehti nopeasti pois uupuneen matkustajansa kera, piehtaroi kiljuville sulkuporteille, syöksyi putouksen yli ja katosi alas kallioiden ja usvan joukkoon. Syvimmän tyytyväisyyden vallassa Punakettu katseli tätä toisen vihollisensa surullista loppua. Sitten tulivat miehet näkyviin vielä kerran, joten Punakettu hiipi varkain pois ampumamatkaa edemmäksi ja jatkoi juoksuansa Ottanoonsis-laakson yli kohoavia kukkuloita kohti. Mutta ei sen todella enää tarvinnut juosta. Metsästäjien saapuessa lammen äyräälle sekasikiö retuutti itseään juuri ylös vedestä tuiki pelästyneenä. Sekarotuista ei näkynyt missään, mutta oli helppo arvata, kuinka sen oli käynyt. Seurue pysähtyi ja miehet katsoivat toisiinsa tuumivaisina. Jabe vihelsi masentuneen koiran jalkoihinsa ja taputti myötätuntoisesti sen märkää päätä.

"Minä näin Punaketun", sanoi Poika vakavasti, pahoillaan mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen kohtalosta, "juuri livahtavan metsään tuolla ylhäällä!"

"Viis siitä, kunhan pääsemme kotiin takaisin!" huomautti Jabe, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

10. luku

MUSTAN VESIKON JULKEUS

Tuntikausia myöhemmin Punakettu, väsyksissä mutta ylpeänä, tuli takaisin pesälle viivyteltyään töyräällä ja ajaen tiellä kaniinia takaa, virkistääkseen voimiansa. Nyt oli suuri rauhan uhka tulevan kevään varalle poistettu. Kun tarmokas, innokas ja uupumaton sekarotuinen lopulta oli poissa tieltä, tiesi se, ettei ajokoiran olisi kovinkaan hauska seurata jälkiä yksin. Töyräällä olevaa pesää se nuuski suuresti harmissaan, sillä palaneen ruudin haju tuntui siellä yhä pistävänä. Helposti se laahasi ulos sinne jätetyn oksan, jossa oli vielä "sähisevän paholaisen" hiiltyneet jäännökset, mutta raskas, tukahduttava haju oli sellaista, jota se ei voinut sietää eikä poistaa. Jättäen asian ajan autettavaksi se juosta hölkytteli vuorenharjanteen huipulle -- ja tapasi siellä pienen puolisonsa pesässä makaamassa, tyytyväinen ilme naamallaan ja pesye sokeita punaisia pentuja sen nisiä nykimässä.