Part 6

Mutta Poikapa ei pitänytkään satimista; uteliaisuus kuitenkin voitti vastenmielisyyden. Ripeästi hän hyppäsi reestä ja Jaben esimerkkiä noudattaen pujahti lumikenkiinsä. Höristelevät ketut kuulivat heti lumilakeuksien erikoisen, pehmeän, tasaisen narinan lähestyvän puiden lomitse. Kun ne näkivät kahden ihmisolennon tulevan kohti, kasvoi niiden levottomuus ja ne pujahtivat takaisin vielä varmempaan piilopaikkaan. Mutta koska uteliaisuus ei ollut vähempi kuin kaikkien noiden uusien lumikenkien, ansojen ja satimien aiheuttama pelko, niin ne pitivät huolta siitä, etteivät menneet pitemmälle kuin että voivat selvästi nähdä, mitä hyvänsä tulokkaat tekisivätkin. Mitä Punakettuun tulee, niin sen vaistomainen pelko tuota pitkää metsämiestä kohtaan lieveni, kun se näki hänet Pojan kanssa.

Niin pian kuin metsämies näki satimen ja huomasi siinä törröttävän typerän karva- ja piikkitupsun, kirosi hän harmistuneena.

"Senkin tuhoeläin!" murahti hän. "Pistää nenänsä sinne, missä sitä ei tarvita! Siitä se saa luodin pöllön päänsä läpi! Tarvitsenpa joka tapauksessa muutamia piikkejä!" Ja hän lähti eteenpäin, etsien pakolaisraukan jälkiä.

Mutta Pojan vilkas mielikuvitus kuvasi hänelle heti eläinraukan kärsimyksen punaisine, katkottuine, kipeine hännäntynkineen.

"Seis, Jabe!" huusi hän. "Ettekö luule sen saaneen kyllin kovan rangaistuksen tuolla tavoin menettäessään häntänsä? Ja mitä muuten hyödyttää ajan hukkaaminen vanhan piikkisian tähden?"

Samassa hänen tarkat silmänsä, jotka olivat paljon taitavammat havaitsemaan kuin Jaben, olivat nähneet piikkisian kyyristyneenä kuusen korkeassa haarukassa. Puhuessaan hän riensi eteenpäin ja sotki pakolaisen jäljet, jotka veivät puun luo, ja pysähtyi siihen.

"Kyllä minä sen opetan sotkemaan satimiani!" huusi Jabe, metsästäjäkiihkon kuumana kohistessa hänen suonissaan, niin että hän oli kipeä tappamishalusta. Hän syöksyi innokkaasti eteenpäin piikkisian ja noiden kahden ketun sotkuisia jälkiä pitkin, sivuutti tuon selittämättömän sekamelskan kuusen juurella ja seurasi sen takana näkyviä kaksin kerroin sotketuita ketunjälkiä. Poika seisoi tarkaten häntä suurin, viattomin silmin ja mieli tyytyväisenä. Hän tunsi kyllä ystävällisyyttä kettujakin kohtaan, mutta hänen mielestänsä ne voivat varsin hyvin olla itse varuillaan ja käyttää hyväksensä erämaata hänen puuttumatta asiaan.

Mutta ketuilla ei nykyisessä mielentilassaan ollut lainkaan halua seikkailuihin. Kun ne näkivät Jaben todella olevan heidän jäljillään, oli uteliaisuus tipotiessään. Vatsa lunta vasten litistettynä, punainen häntäsuti vaakasuorana takana viistäen ne kiitivät tiehensä epätoivon vimmalla -- eivät tietenkään kotiin päin, vaan ylöspäin kallioisia harjuja kohti, missä ne tiesivät parhaiten voivansa välttää takaa-ajoa. Ne pitivät huolellisesti pensaat takanaan yhtä linjaa vihollisen kanssa; mutta Jabe näki ketut niiden syöstessä pakoon ja ampui kiireisen laukauksen niiden jälkeen. Kuula viuhui herhiläisen tavoin aivan Punaketun korvien juuressa ja vuoli valkoisen laikan ruskearunkoisen vaahteran kylkeen niiden edessä, ja pakolaiset riensivät entistä hurjemmin.

"Tämä päivä ei näytä olevan teille onneksi, Jabe!" sanoi Poika vakavan ivallisesti.

Ja Jabe, unohtaen kaunansa kovaonnista piikkisikaa kohtaan, latasi hiljaa pyssynsä uudelleen ja viritti satimen jälleen kuntoon.

"Minä tahdon vielä saada toisen noista lurjuksista!" mutisi hän, tietämättä lainkaan, mitä osaa ne olivat näytelleet hänen suunnitelmiensa paljastamisessa.

8. luku

MUUTAMIA LUMEN PIKKU ASUKKAITA

Tämän ansakokemuksen jälkeen sekä Punakettu että sen puoliso harrastivat suuresti ansain virittäjäin puuhia, missä hyvänsä huomasivatkin niistä jälkiä. Jos ne löysivät tyhjiä satimia, niin ne panivat parhaansa saadakseen ne laukeamaan tai tehdäkseen ne jollakin tavoin niin silmäänpistäviksi, ettei mikään metsänasujain niihin takertuisi. Jos ne löysivät saalista satimista, niin ne paikalla kävivät työhön ja vapauttivat otuksen surkeudestaan, tehden samalla itselleen mieluisan palveluksen ja luultavasti saaden osakseen uhrien kuolemanjälkeisen kiitollisuuden. Mutta jos saaliina sattui olemaan ilves, niin ne siinä tapauksessa noudattivat varovaisuutta ja pidättyivät sekaantumasta asiaan. Mutta pauloja tavatessaan ne joutuivat ymmälle ja tunsivat pelkoa. Ne eivät käsittäneet noita melkein näkymättömiä kuolemankojeita ja pelkäsivät mennä liian lähelle niitä tutkiskelemaan.

Lopuksi kuitenkin Punakettu itse pudisti yltään tämän käsittämättömän pelon lumouksen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä kuuttomana yönä, kun se juosta hölkytteli kotiinpäin ääneti metsän kimeltäviä käytäviä pitkin, se kuuli heikkoa taistelun ääntä ja pysähtyi paikalla. Hiipien syrjään paksujen kuusenoksien alle se näki edessään matalain pensaitten välisen polun keskellä valkoisen kaniinin riippuvan ilmassa hiljaa sätky telien. Taisteleva hahmo liikkui hiljaa ylös ja alas, milloin hipaisten lunta, milloin runsaasti neljä jalkaa sen yläpuolella, sitä mukaa kuin se nuori puu, johon ansa oli ripustettu, kevyesti keinui ja heilahteli. Paikalla Punakettu käsitti tilanteen, ja sen ensimmäinen halu oli hiipiä varkain tiehensä. Mutta kurkisteltuaan ja nuuskittuaan yltyleensä se tuli siihen uskoon, ettei tässä lähistöllä ollut mitään muuta sadinta tai paulaa, ja päästi silloin mielenkiintonsa täysin valloille. Hiipien lähemmäksi yhä pienenevissä ympyröissä se vahti uhria, kunnes tämän ponnistelut päättyivät. Kun se oli aivan hiljaa, tuo pehmoinen pieni olento, joka liikuttavasti oli vastustanut tuhoansa, riippui se juuri noin kolmen jalan päässä lumihangelta. Punakettu nousi kevyesti takakäpälilleen, tarttui hampaillaan sen jalkoihin ja veti sen alas. Kun kettu hetkeksi hellitti otteensa, hyppäsi kaniini ilmaan jälleen kuin olisi ollut elävä. Ja kettu, suuresti säikähtäen, hypähti taaksepäin viitisen metriä. Lähes minuutin ajan tuo kuollut kaniini keikkui ylös ja alas, sillä välin kun Punakettu istui takakintuillaan, tarkaten sitä levottomana. Kun se taas oli hiljaa, meni kettu nykäisemään sen alas jälleen. Sitten taas se päästi sen irti, jolloin se jälleen hypähti keikkuen ja pyörien ilmaan. Ja uudelleen kettu hyppäsi säikähtyneenä taaksepäin.

Tämän se toisti neljä tai viisi kertaa kärsivällisesti, kunnes näytti ratkaisseen tuon kummallisen arvoituksen omaksi tyydytyksekseen. Sitten se vielä kerran harkitsevasti veti alas ruumiin ja piteli sitä lujasti etutassuillaan, samalla, kun koetti pureskella poikki sen kaulassa olevaa kuparilankaa. Huomatessaan tämän tehtävän hampailleen liian vaikeaksi se ratkaisi pulman jyrsien kaniinilta pään poikki ja antaen sen lentää ilmaan takaisin ponnahtavan metallilangan mukana. Sangen tyytyväisenä hommaansa se sitten viskasi päättömän ruumiin selkäänsä ja tassutteli kotipesälle.

Ei tarvittu montaakaan tämänlaatuista tapausta herättämään suurta hälyä kaikissa uutisasutuksissa. Ja vaikka Punaketun puoliso ei suinkaan näytellyt mitätöntä osaa hävityksissä, joutui kuitenkin Punakettu itse silmiinpistävän kokonsa ja värinsä puolesta saamaan osakseen vaarallista huomiota. Monet sukkelat satimet asetettiin erikoisesti sen pään menoksi, ja uutterin tässä hommassa oli Jabe Smith. Mutta Punakettu väisti viekkaasti ne kaikki ja halveksi niitä ilkkuvan varmana. Ja kaikki, jotka koettivat voittaa sen viekkaudella, saivat palkaksi vaivoistaan, ei vain epäonnistumistaan, vaan myöskin Pojan vakavan ja hiukan ylimielisen ivan, hän kun viinipensaan luona sattuneen kohtauksen jälkeen oli pitänyt viisasta eläintä ikään kuin omanaan.

Vaikka talvi oli ankara, puutteen ja kärsimyksen talvi kaikille metsän asujamille, niin Punakettu puolisoineen tuli toimeen sangen hyvin. Mitä suurempi puute, sitä taipuvaisempi oli metsän väki nälän ajamana menemään satimiin, ja sitä paremmin voivat sen nojalla nuo kaksi viisasta kettua. Siitä huolimatta nekin tilapäisesti tunsivat nälän ahdinkoa niin suuressa määrin, että se terästi niiden älyä. Mutta sellaisissa tapauksissa Punakettu aina oman viisautensa avulla toimeenpani uusia sotajuonia ja ratkaisi uusia pulmallisia kysymyksiä. Kun tämä kerran oli tehty, oli sen puoliso altis ja taipuvainen seuraamaan sen johtoa.

Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä, julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia, vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa. Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan, varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.

Kettu tiesi -- kenties emonsa varoituksista -- jo pentuna ollessaan, että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan -- aivot tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet -- silloin hyvästi lumiset metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!

Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan, että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys. Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.

Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa, vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa, Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä, ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.

Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän. Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran, antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen. Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.

Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.

Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi eivät hiiretkin?

Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin. Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä, oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä, joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys, salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa, mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.

Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut. Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti yrityksen sikseen.

Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.

Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.

Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen. Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn, toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut suoda sille toista enää samana yönä.

Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.

Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi -- ja sen leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa, tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.

Pitkän talven lähetessä loppuaan tuli eräänä yönä sade, joka vähitellen kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.

Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää, kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-, ruusun- ja helmenvärinen hohto.

Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.

Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa. Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana, jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa. Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.

Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi, mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä. Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä lähemmäs toisiansa.

Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat. Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi, että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.

Kuljettuaan kymmenkunnan jalkaa se ällistyi, kun ei nähnyt, kuullut eikä haistanut riistaa, jota ajoi takaa. Se jatkoi matkaansa hiukan edemmäksi varmana siitä, ettei ollut voinut erehtyä. Sitten se alkoi epäillä ja muutti suuntaa. Se muutteli sitä yhä uudelleen kiertäen sinne ja tänne päin, mutta ei hajun hiventä tai untuvaistakaan ollut tavattavissa. Vastenmielistä oli nyt huomata, että tuossa oudossa ympäristössä hänen aistinsa ja vaistonsa pettivät kumpikin. Sillä ei ollut aavistustakaan, minne päin kulki.

Tämän tosiasian selvetessä se teki äkillisen liikkeen ylöspäin aikoen murtaa jään ja päästä taas vapaaseen ulkoilmaan, missä aistit eivät sitä enää petkuttaisi. Mutta sen hämmästykseksi jää ei antanutkaan myöten. Pikemminkin väistyi pehmoinen lumi se alla. Uudelleen ja yhä uudelleen se syöksähti ylöspäin kaikin voimin; mutta ponnistukset olivat turhia, se oli joutunut outoon vankilaan, kun hauraannäköinen maidonvalkea jäälautta oli teräksenkova. Tuntien äkillisen pelon aiheuttamaa pahoinvointia se totesi, että ensi kertaa eläissään oli eksyksissä -- vieläpä omissa metsissään. Lisäksi se oli todenperään vankina, käynyt sellaiseen satimeen, josta ei milloinkaan ollut uneksinutkaan.

Sen valoisassa sopessa oli tietysti runsaasti ilmaa, sillä lumi oli täynnä sitä. Jään läpi päänsä päällä se saattoi nähdä epämääräisiä, tummia varjoja välkkeen keskellä ja tiesi niiden olevan lähimpien puiden hahmoja. Seisten hetken aivan hiljaa se arvioi huolellisesti tilannetta. No, tietysti piti ulospääsytien olla tuolla, missä varjot olivat tiheimmät ja mustimmat. Tämä johtopäätös karkotti pelon tykkänään.

Huolellisesti tarkaten merkkejä, jotka tosin vain hämärästi näki, se päätteli, että varjot näyttivät lupaavimmilta aivan suoraan edessäpäin. Suoraan eteenpäin se siis raivasi tietään, pitäen selkäänsä aivan jääkuoren alapintaa vasten.