Part 5

Sillä välin kun Punakettu kärsi urhoollisen tappelukukon siipien ja kannusten antamaa kuritusta, juosta hölkytti sen toveri kotiinpäin jokseenkin onnistuneelta metsästelyltä ylemmän harjun vierinkivien joukossa. Tassutellessaan hiljaa töyrään harjaa pitkin selkä kuutamon loistetta kohti se huomasi kärpän lähestyvän jonkin matkan päässä puunrunkojen keskitse. Kärpän eleistä älytessään, ettei se ollut häntä huomannut, se pujahti harvan pensaan peittoon, kyyristyi ja odotti kärpän käyvän turmaansa kohti. Lähemmäs, yhä lähemmäs se tuli, ja tiukemmaksi, yhä tiukemmaksi kävi väijyksissä olevan pyydystelijän ryhti, kun se pysyttelihe jännittyneenä loppuhyppyä ja hyökkäystä varten.

Sattuipa, että sillä välin yksi isoja, hiljaisia, valkoisia Pohjolan rosvoja lentää löyhytteli melua pitämättä avarain metsien halki, tuijottaen pyörein, kirkkain silmin, jotka olivat lasinkovat, joka pensaaseen ja piilopaikkaan. Se oli hirmuisesti nälissään. Kärppää, joka lähestyi puiden taittuneiden varjojen lomitse, se ei nähnyt, mutta se ei voinut olla huomaamatta pienen pensaan takana kyyristelevää kettua. Sen suurten, untuvahöyhenisten siipien suunta muuttui paikalla, ja se laskeutui pahaa-aavistamattoman ketun taakse leijailevan, valkoisen usma-aaveen lailla. Kärppä näytti juuri silloin olevan sopivan hyökkäysmatkan päässä, joten kettu loikkasi suoraan pensaan läpi. Juuri sen ollessa taivaan ja maan välillä pöllö iski siihen, niin että sen hirmuiset kynnet upposivat syvälle ketun kupeisiin ja selkään. Siipien voimakkaasti lepattaessa, hämmästyksen ja tuskan kiljahdusten kaikuessa molemmat painuivat yhdessä alas lumihangelle.

Monta kertaa ennen oli suuri valkoinen pöllö pyydystänyt kettuja ja voittanut ne ja ahmaissut suuhunsa. Mutta ne olivat olleet pieniä napapiirin kettuja, jotka eivät olleet niin voimakkaita, viisaita ja kesyttämättömiä kuin niiden punertava eteläinen suku. Nyt se huomasi joutuneensa vaikeaan seikkailuun. Huolimatta siitä hirveästä tuskasta, jota puristavat kynnet tuottivat, peloton pieni naaraskettu kiemurtelihe taapäin ja ylöspäin ja puri nopeasti näykkivin, viiltävin leuoin.

Kolmasti se koetti saada otetta, pelkäämättä suurten siipien iskuja, jotka pyrkivät, joskaan eivät siinä aivan onnistuneet, nostamaan sitä lumesta. Kolmasti se sai vain suuntäyden untuvaisia, kiinnitarrautuvia, tukahduttavia höyheniä. Kun kettu sitten tunsi kohoavansa maasta, tuli sen nopea äly sille avuksi; se kurotti ylemmäksi ja tarttui vihollisen siiven tyveen. Epätoivon vimmalla se jauhoi leukojansa yhteen, ja pian vahvat luut katkesivat narskuen. Heti se tunsi olevansa vakavasti lumihangella jälleen. Nousun jännitys lakkasi. Suuri siipi riippui hervottomana.

Raajarikkonakin Pohjolan rosvo oli uskalias. Tämä ei enää ollut pyydystelyä; se huomasi joutuneensa tappeluun ja kokeneensa lisäksi tavattoman, aivan odottamattoman tappion. Nyt se otti leikkiin voimakkaan nokkansakin, repien sillä raivokkaasti vastustajansa kylkeä. Mutta toimelias ja ovela kettu piti kiinni katkenneesta siivestä ja koetti pakottaa pöllöä selälleen. Tämän täytyi hellittää kynnet otteestaan ja räpytellä raivoisasti toisella toimivalla siivellään, estääkseen tämän turmiota tuottavan onnettomuuden. Mutta samalla linnun veitsireunainen, voimakas nokka, joka oli kaareva kuin sirppi sitkeiden nahkojen repimisen varalle, teki veristä työtä hennon naarasketun selässä ja kyljissä. Juuri tällä hetkellä -- jolloin taistelun tulos vielä oli epävarma, ja olisi ollut vaikea päättää, kummalleko voitto kallistui -- Punakettu syöksyi näyttämölle.

Se saapui taisteluun tappeluvimmoin, jota lisäsi häpeä äskeisestä tappiosta sekä rakkaus puolisoon. Hiirenhiljaa se syöksyi törmää ylös hypellen. Iso lintu näki sen ja tervehti sitä sokaisevin siiveniskuin. Mutta seuraavassa hetkessä Punakettu kantoi sitä poispäin, linnun kynsiessä rajusti turhaan ja räpytellessä. Tuhoisa nokka raateli yhä uudestaan Punaketun kylkiä. Sitten jälkimmäisen hampaat tapasivat vihollisen kurkun, ja yhden sydämenlyönnin aikana taistelu päättyi. Iso lintu makasi liikkumatonna, retkottaen selällään veren tahraamalla lumella.

Nuo kaksi kettua koskettivat toistensa kuonoja osaaottavasti ja rupesivat sitten nuolemaan toistensa haavoja. Hyvän puolituntisen ne tätä tekivät, osoittaen sitkeää kärsivällisyyttä, jota metsän heimolla on niin erinomaisen runsaasti. Lasikirkas kuutamo valeli kahta ystävähahmoa niiden seistessä siinä uutterasti toisiaan hyväillen törmän avonaisella yläreunalla. Lähellä olevasta turvallisesta piilopaikasta kärppä katseli niitä pitkän aikaa ihmeissään, vihaten niitä, mutta samalla iloiten ison pöllön kuolemasta, joka oli sille paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksikään kettu.

Kun haavat näyttivät olevan sopivasti lääkityt, hiipi Punakettu vihdoin alas rinnettä pesään, tunnollisesti välttäen pöllön ruumista. Tämä oli hänen puolisonsa saalis, eikä se tahtonut näyttää vaativansa mitään oikeuksia siihen. Mitä naaraskettuun tulee, käsitti se täydelleen oikeutensa. Iso, irtain, höllä höyhenkasa oli liian raskas sille tavalliseen ketun tapaan kannettavaksi, joten se laahasi sen ripeästi rinnettä alas pesän suulle. Vetäisten toisen siiven sisäpuolelle, jottei joku ohikulkeva metsävaras joutuisi kiusaukseen koettaa kähveltää sitä, se asettui makaamaan ihan pesän suulle ja lepäsi etukäpälät saaliin päällä, odottaen, kunnes he molemmat olisivat kyllin levänneet, ruvetakseen syömään sitä aamiaisekseen.

Vaeltava vesikko hiipi pesän ohi ja pysähtyi vihamielisen ihmetyksen vallassa katsomaan suurta, valkoista Pohjolan rosvoa, kuolleenakin kauheata. Mutta se tiesi terävien silmien vartioitsevan pesästä käsin, eikä sillä ollut halua likempään tarkasteluun. Se kiiti pois käärmemäisesti puroa kohti, missä sillä oli muutamia salaisia kulkuteitä jään reunojen alla, ja pakkasen kirkas kuulakkuus laskeutui vielä kerran metsän ylle.

7. luku

SATIMIEN SOTKIJAT

Eräänä yönä heti näiden tuskallisten välinäytösten jälkeen, kun kuutamo vielä valaisi kimmeltävää erämaata, nuo kaksi kettua leikkivät yhdessä loistavalla polulla, jonka puron lumipeitteinen uoma muodosti läpi metsän. Haavat olivat vain vähän vaivanneet niiden karaistuneita, terveitä lihaksia. Ketut olivat saaneet runsaasti saalista alkupuolella yötä. Ne olivat nuoria, erittäin tyytyväisiä itseensä ja toinen toiseensa. Ainoa homma, joka niitä miellytti, oli ajella toisiansa yltympäri pienissä ympyröissä, hypätä toistensa selkään ja joskus painiskella takakäpälille nousten ja purra toisiaan kurkkuun, kaikin tavoin julmuutta teeskennellen.

Päinvastoin kuin koirat ne eivät melunneet leikkiessään, lukuunottamatta kiirehtivien ja töykkivien jalkojen aikaansaamaa hiljaista kahinaa ja tassutusta sekä aika-ajoittaista rapinaa pensaissa, joita ne telmiessään koskettivat.

Yhtäkkiä törmätessään toisiinsa kierroksellaan ne pysähtyivät, aikoessaan juuri ruveta painiskelemaan ja seisoivat hiiskahtamatta, tuijottaen outoon jälkeen. Se oli lumikengillä kulkeneen ihmisen jälki. Kettujen ahnaasti vainuavat kuonot vakuuttivat niille heti, että jälki oli monta tuntia vanha. Sitten ne ottivat sen erittäin ihmettelevän ja tutkivan tarkastelunsa alaiseksi. Varmastikaan ei heidän erämaassaan voinut asustaa olento, jolla oli noin suunnattomat jalat. Mutta jos sellainen siellä olisikin, olisi heidän saatava selville kaikki, mikä sitä koski, varmemmin välttääkseen törmäämästä yhteen sellaisen hirviön kanssa.

Näiden isojen jälkien ympärillä ja varsinkin jokaisen jäljen keskikohdan paikkeilla, missä suurin syvennys oli, ilmeni voimakas ihmisen haju, joka hämmästytti kettuja sitä enemmän, kun ne tiesivät, etteivät ihmisen jalat tehneet sellaisia jälkiä. Punakettu tunsi hajun vielä tarkemmin, todeten sen erikoisen vastenmielisen henkilön hajuksi, pelätyn tulen, melun ja kuoleman aiheuttajan, Jabe Smithin. Tämän jälkeen se totesi, että jättiläismäiset jäljet oli tehnyt jokin, joka oli kiinnitetty Jabe Smithin jalkaan. Sitä Punakettu ei voinut käsittää, mitä tarkoitusta tai tarvetta varten ihminen noin suurensi jalkansa. Mutta se tiesi, että ihmiset olivat aina salaperäisiä, ja se tyytyi selittämään asian vain siten. Kysymys, joka nyt kiinnitti molempien kettujen mieltä, oh: minne jäljet veivät? Mitä asiaa ihmisellä oli tänne heidän metsiinsä?

Jätettyään nyt leikin ajatuksetkin syrjään ne ottivat jäljen päästä kiinni ja seurasivat sitä varovasti joka aisti herkkänä. Jälki vei ketun alueen etäisimpään ja jylhimpään osaan. Vihdoin se päättyi paikkaan, missä kohtasi naarasketun oman, selvästi merkityn kulkutien. Lumi oli sotkettua ja pöyhittyä tällä kohdalla, ja juuri tässä, missä ketun kulkutietä kavensi tiheä pensas kummaltakin puolen, makasi kananpojan jäätynyt pää ja kaula. Punakettu, luontaisesta varovaisuudestaan huolimatta, lähestyi tutkistelemaan saalista; mutta sen puoliso, joka jollakin tavoin oli jonkun verran oppinut tuntemaan satimia, työnsi sen syrjään niin töykeästi, että toinen oivalsi oudon vaaran läheisyyden. Silloin ja vasta silloin se huomasi, että sillä paikalla, kananpojan pään ympärillä ja alla, ei näkynyt ollenkaan ketunjälkiä. Ne ilmeisesti oli peitetty lumella. Sillaikaa kun kettu aprikoi tätä pahaenteistä seikkaa, sen kumppani liikkui eteenpäin äärimmäisen varovasti, askel askeleelta nuuskien lunta. Suurella mielenkiinnolla uros tarkasteli naarasta, todeten, että se tiesi jotakin, josta hän itse, kaikesta oveluudestaan huolimatta, oli tietämätön.

Tuokion tai parin perästä naaraskettu pysähtyi ja alkoi haistella joka puolelta sitä paikkaa, mihin oli pysähtynyt. Sen osoittama huolekkuus kasvoi arkuudeksi ja vakuutti Punaketulle sitä, että jotakin hirmuisen vaarallista oli kätkettynä lumen alle. Jonkin hetken perästä varovainen tutkija alkoi kaivaa, kuopien tassullaan lunta kevyin, siroin, pinnallisin vedoin; ja pian se sai esille pienen, tumman, uhkaavan näköisen esineen, joka oli tehty samasta kovasta, kylmästä aineesta, josta Punakettu oli huomannut monen ihmiselle kuuluvan työkalun tehdyksi. Satimen keskellä olevaa lunta pieni viisas naaras ei uskaltanut koskettaa, ja pontevasti se ehkäisi läheisen tutkimuksen Punaketunkin puolelta. Mutta se antoi hänen ymmärtää, että tämä oli yksi ovelimpia ja vaarallisimpia kaikista keksinnöistä, joita tuolla käsittämättömällä olennolla, ihmisellä, oli tapana käyttää metsän heimoa vastaan. Ja se sai puolisonsa myöskin oivaltamaan, että odottamattomat antimet kuten kananpojan pää tai muut harvinaiset herkut, joita oli ripoteltu metsätielle, jalomielisesti muka, jokseenkin varmasti antoivat ilmi ainakin yhden satimen läheisyydessä. Jättäen tuon petollisen esineen paljaaksi, jottei se narraisi ketään muuta metsän asujainta, ketut palasivat jälleen paulanpanijan jäljille, saadakseen selville, mitä muita salajuonia hän oli punonut metsän väkeä vastaan.

Ne olivat kulkeneet vain vähän matkaa eteenpäin, kun kiistelyn ja tappelun mekastus aivan vastapäätä sai ne äkisti pysähtymään. Ääni oli salaperäinen ja pelottava, kuin jotkut voimakkaat olennot äänetönnä olisivat taistelleet henkensä puolesta. Ketut hiipivät eteenpäin äärimmäisen varovasti lumikengänjälkiä pitkin ja joutuivat yhtäkkiä katselemaan kauhistuttavaa näytelmää.

Tänne oli ansojen virittäjä pannut lujan kuparilankapaulan ja asettanut siihen syötiksi kuolleen kaniinin, joka kyyristeli luonnollisessa asennossa juuri sen takana pensaan alla. Suuri ilves hiipi nälän ajamana ohi ja näki kaniinin. Suoraan läpi ansan se huomasi tuon ilmeisesti tuhmanrohkean saaliin, mutta se ei nähnyt ohutta, kirkasta kuparilankaa, joka heikosti kimmelsi viheriäisten kuusenoksain lomasta. Hiipien varkain, äänetönnä kuin varjo, litistyen maata myöten, isot, pyöreät silmät kylmästi liekehtien, se ryömi eteenpäin hyppäysmatkan päähän. Sitten mahtava, paikalleen osuva loikkaus! Sen suunnattomat käpälät, kaikki kynnet ojossa, tarttuivat kuolleeseen kaniiniin. Mutta samalla hetkellä se tukahduttavana tunsi kurkussaan kauhean otteen.

Saaliinsa unohtaen iso kissaeläin hypähti rajusti syrjään, päästäen sähisevän kauhun kirkaisun. Ensi hyppäyksellä se ei nähnyt merkkiäkään vihollisestaan, vaikka ote yhä pusersi sen kurkkua. Sen luontainen rohkeus masentui hyökkäyksen salaperäisyydestä. Mutta toistamiseen loikatessaan se tunsi kaulassaan rajun nykäisyn, ja ote kiristyi niin, ettei se enää voinut kurkusta päästää ääntä, ja vihollinen tuli näkyviin hypäten sen kimppuun. Otuksen kauhuksi se olikin vain viattoman näköinen valkoisesta koivusta tehty keppi, jollaisten se oli monen monta kertaa nähnyt viruvan metsänhakkaajien leirien ympärillä. Se ei voinut tajuta pelottavaa ja kiukkuista vihamielisyyttä, jota keppi nyt osoitti häntä kohtaan.

Se koetti aluksi paeta, mutta hyppien seurasi sitä keppi, puristaen sitä kovemmin, mitä hartaammin ilves pyrki pakoon. Pelkonsa vimmassa peto pyörsi ympäri ja hyökkäsi kepin kimppuun kynsin hampain sitä raastaen. Keppi oli kylläkin hiljaa tämän hyökkäyksen aikana, tekemättä mitään huomattavaa vastarintaa, mutta onnistuen kaiken aikaa jollakin kauhealla tavalla pidättämään puristusta otuksen kurkussa. Ilves istahti maahan, tuijottaen silmät pullollaan päässä, punaiset leuat ammollaan, koettaen saada vedetyksi henkeä.

Juuri tähän aikaan ilmaantuivat ketut, kyyristellen pensaan takana, kirkkain silmin vahtien ja ihmetellen. Ne vihasivat ilvestä; mutta tämä selittämätön hyökkäys sen kimppuun pelotti ja kammotti niitä sellaisen vihamielisen voiman ilmaisuna, jota ne eivät voineet käsittää.

Hento juoksupaula kiristyi nyt syvälle ilveksen turkin sisään sen leukojen taa, ja puristus voitti pedon villin viekkauden. Ilvestä viisaampikin eläin olisi tuntenut viisautensa loppuvan moisessa pulmassa. Siitä huolimatta se epätoivoissaan ajatteli ryhtyä johonkin muuhun, tehden innokkaasti suunnitelmia. Ehkäpä keppi oli koiran kaltainen eikä osaisi kiivetä puuhun. Se juoksi lähimpään puuhun. Mutta keppi seurasi mukana tiukentaen, yhä vain tiukentaen tuota tukehduttavaa puserrusta sen kaulassa. Se ryömi isolle oksalle ja näki kepin heiluvan alapuolellansa.

Talvinen maailma, kuutamo ja lumi sekä puiden mustat rungot pyörivät nyt ilveksen silmien edessä, ja sen pöhöttynyt kieli työntyi esiin leukojen takaa. Rajattoman kauhun vallassa se katsoi vielä kerran alaspäin tanssivaan keppiin ja hyppäsi sitten ulospäin toiselle puolen oksaa.

Ilveksen hypätessä keppi ponnahti rajusti ylöspäin. Se tarttui oksan alle ja piteli kiinni hetkisen, ehkäisten saaliin hypyn kiristäen juoksupaulan äärimmilleen. Potkien ja kiemurrellen onneton eläin viskautui kauas oksan toiselle puolelle ja taas takaisin. Tuon paluuheilahduksen huippukohdalla keppi pujahti oksan yli ja molemmat putosivat lumelle yhdessä. Keppi putosi ilveksen ruumiille. Ja muutamien suonenvedontapaisten nykäysten jälkeen ilves makasi siinä aivan hiljaa.

Vasta sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkän aikaa ja kuu alkoi painua puiden latvain taa, ketut rohkenivat tulla esiin tutkiskeluille. Paikalla ne huomasivat tyydytyksekseen, että ilves oli kuollut. Nuuskien sitten viisaasti juoksupaulaa ja köyttä ja keppiä, joissa kaikissa oli vahva ihmisen haju, ne saivat aika selvän käsityksen asiasta. Tämä oli ilmeisesti toinen ansalaji, toinen ihmisen väsymättömän ja väistämättömän vihamielisyyden ilmenemismuoto. Se oli molemmille ja varsinkin kaikkea tutkistelevalle Punaketulle verraton opetus väsymättömään valppauteen.

Pari kolme tuntia ketut vielä pysyttelivät ansojen virittäjän jäljillä. Vastenmielisyys Jabe Smithiin sai Punaketun vieläkin enemmän suutuksiin, ja se oli innokas vastustamaan häntä niin usein kuin mahdollista. Milloin ne vain tulivat paikalle, mihin lumikengän jälki oli pysähtynyt, siinä ne varovasti vainusivat ansaa, olipa syöttiä näkyvissä tai ei. Neljä sadinta ne vielä löysivät ja jättivät ne paljaiksi kuten ensimmäisenkin, niiden petoeläinten ivattavaksi, jotka mahdollisesti kulkisivat siitä ohi. Ja erään ansan ne vielä löysivät, mutta eivät tietäneet, mitä tehdä sille. Ne pelkäsivät lähestyä sitä; niinpä ne tyytyivätkin vain sotkemaan ja tuhrimaan lumen sen ympärillä niin pahasti, että se oli voimakas varoitus jokaiselle eläimelle, joka ei ollut toivottoman tylsä.

Nyt ne olivat taas nälissään, ja naaraskettu oli valmis lähtemään pyydystelylle. Mutta lumikenkäjälki vei yhä eteenpäin syvemmälle erämaihin. Ja Punakettu oli haluton luopumaan siitä. Sen tahto voitti, ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa.

Mutta seuraavalla satimella koirasketun sitkeys sai palkkansa. Sadin oli asetettu avonaisen lähteen viereen, jonka loriseva vesi uhmaili pakkasta. Satimeen oli tarttunut vesikko molemmista etujaloistaan. Vanki oli vielä hengissä ja paljasti ketuille hampaansa katsellen pelotonna surmaansa silmiin. Mutta eivätpä ketut olleet suopeita toisia eläimiä kohtaan; niiden vihamielisyys paulainpanijaa sekä yleinen myötätunto petoeläimiä kohtaan niiden taistelussa paulainpanijaa vastaan ei suinkaan saanut niitä hempeämielisiksi, kun ne tapasivat vankan aterian noin valmiina. Aidon mielihyvän tuntein ne hyökkäsivät onnettoman vesikon kimppuun, joka ei kyennyt ryhtymään taisteluun. Ja muutaman minuutin kuluttua ei ansainvirittäjällä ollut siitä jäljellä muuta kuin häntä ja koivet.

Petoeläimet -- niinkin viisas kuin kettu -- ovat säännöllisesti taipuvaiset oikullisuuteen eivätkä kauan jaksa pitää kiinni samasta asiasta. Nyt oli Punakettu melkein kadottanut halunsa lumikenkäin jälkien seuraamiseen. Illastettuaan kunnollisesti se kyllästyi tutkisteluihin ja sen mieli rupesi tekemään kotiin töyräällä olevaa pesää kohti. Se ei huolinut neuvotella puolisonsa kanssa. Mutta tämä seurasi sen päähänpistoa paikalla ajattelemattakaan vastustella tai oikkuilla.

Tähän aikaan kuutamo vaihtui kylmäksi keskitalven päivänkoitoksi. Ja tuona kylmimpänä vuorokauden tuntina puitten oksat katkeilivat herkästi kovan pakkasen kourissa. Ketut palasivat entisiä jälkiänsä nopeammin ja vähemmän varovaisina kuin olivat tulleet, ottaen tarkoin huomioonsa jokaisen paljastamansa satimen ja niitä huolellisesti vältellen. Mutta kun ne saapuivat kuolleen ilveksen luo, pysähtyivät ne äkkiä, peräytyivät syyllisen näköisinä ja poikkesivat pois jäljiltä. Siellä tuon kokoon lyyhistyneen, onnettoman ruumiin vieressä seisoi toinen suuri, harmaa, synkeän näköinen kissaeläin, joka tuijotti kettuihin sähisten äkäisesti. Ne eivät lainkaan halunneet uhmailla vierasta, vaan tekivät laajan, kunnioittavan kaarroksen ja osuivat jälleen jäljille satasen metriä päässä siitä.

Ja nyt ne lähestyivät ensimmäistä sadinta. Ne tahtoivat katsella sitä jälleen tuolla puoleksi halveksivalla, puoleksi pelokkaalla mielenkiinnolla, jonka öiset kokemukset niille olivat opettaneet, ja sitten kapaista kotiin lyhintä tietä nukkuakseen aamun valkenevat tunnit. Mutta ne huomasivat, että eräs toinen metsäneläin oli mieltynyt tuohon satimeen. Iso piikkisika seisoi aivan niiden edessä.

Piikkisika vilkaisi kettuihin pilkallisesti tanakoiden puolustusvehkeittensä alta, nosti piikkinsä pystyyn merkiksi siitä, että kettujen oli paras hoitaa omia asioitaan, ja ryhtyi jälleen sadinta tarkastelemaan. Ketut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat sekaantuneet piikkisian asioihin, vaikkakin ne hiukan halveksien pitivät sitä tuhmana narrina, joka varsin todennäköisesti pani itsensä paulaan. Ne istahtivat häntäinsä päälle kymmenkunnan askeleen päähän ja katselivat tyynin mielin mitä tapahtuisi.

Paheksuvana ja uteliaana ja äkäisesti muristen piikkisika nuuski sadinta yltyleensä, jo oli onnen kauppaa, ettei se sitä laukaissut. Vehkeen tärkein osa oli tietysti sen keskellä, minne ketut olivat jättäneet lumipeitteen. Lumi ei herättänyt piikkisiassa mielenkiintoa, joten se, omaksi onnekseen, ei sitä tutkistellut. Jos se olisi sen tehnyt, olisi se tarttunut kuonostaan noihin voimakkaisiin teräsleukoihin ja saanut surkean lopun. Nyt se vain nuuski esillä olevia osia. Ne eivät olleet hyviä syödä, joten ne olivat sille hyödyttömät. Se pyörsi pois halveksivan näköisenä ja ivasi hyödytöntä kapinetta sitä hännällänsä huiskaten.

Nyt sattui niin, että tuo liian voimakas häntä, joka oli mitä tepsivin puolustusase, iski aivan satimen keskustaan, joka laukesi paikalla. Teräsleuat kävivät kiinni juuri hännän keskikohdalta puraisten läpi karvojen ja piikkien aivan luuhun asti.

Päästäen kauhun kiljahduksen piikkisika hyppäsi ilmaan, mutta sitkeä häntä piti kiinni. Kauhu sai hetkeksi sen piikit laskeutumaan latteilleen, kunnes eläin tuntui kutistuneen puoleen kokoonsa, ja näytti siltä, kuin se olisi ollut liotettu ja vedetty solmun reiän läpi. Sitten se nosti taas piikkinsä pystyyn yhä kirkuen tuskasta ja vihasta ja rupesi puremaan vimmatusti tuota julkeaa vehjettä. Mutta mitä puremiseen ja purtaviin esineihin tulee, niin siinä suhteessa piikkisika oli asiantuntija, paras koko metsässä. Niinpä se huomasikin pian, ettei ollenkaan hyödyttänyt purra esinettä, joka piteli sitä hännästä. Sen jälkeen se alkoi haalata sitä pois. Sadin antoi perään ja liikahti muutaman askeleen verran; sitten se päättävästi pysähtyi. Se oli kiinnitetty erään pensaan juureen.

Mutta piikkisika on itsepintaisin eläin, ja kun se kerran oli lähtenyt liikkeelle, ei sitä helposti voinut pysähdyttää. Jos sen häntä koetti sitä siihen taivuttaa, sen pahempi hännälle. Piikkisika kaivoi voimakkaat kyntensä lumeen ja kiskoi ja nyki ja ponnisteli, kunnes häntä lopuksi heitti taistelun ja lähti irti. Piikkisika ponnisti eteenpäin kuono maata kyntäen ja kiljahti tuskasta, jättäen ison tupsun karvoja ja piikkejä törröttämään satimen leukoihin. Pahoin pelästyksissään, masentuneena ja nöyryytettynä se kiiti kiireimmiten lähemmän kuusen luo kipeä hännän tynkä pystyssä perässään. Kiireesti se kapusi ylös puuhun kynsien pahasti rapistessa kovaa, suomuista kuorta vasten, ja koetti peittää häpeätänsä korkeimmassa puun haarukassa.

Hyvin uteliaina ja samalla myös kiihtyneinä nuo kaksi kettua olivat hypänneet esiin, kun piikkisika nykäisihe irti, ja seuranneet sen kintereillä, kunnes se kiipesi kuuseen. Ne eivät kumminkaan uskaltaneet koskea siihen, eivätpä edes tulla parin kolmen askeleen päähän siitä: niin kovasti ne pelkäsivät sen piikkejä. Kun ne seisoivat katsellen piikkisian verta vuotavaa, mutta hullunkurista ruumista sen kiivetessä, kuulivat ne kulkusten heleää kilinää puitten lomitse ja livistivät muutamien tiheiden pensaiden taakse katsomaan, mitä oli tulossa.

Tapahtui, että tuona aamuna, varhaisimmassa hämärässä, Jabe Smith oli lähtenyt reellä ja valjakolla viemään vähän ruokavaroja -- ruisjauhoja ja vehnäjauhoja ja suolaista sianlihaa ja kuivattuja omenia -- eräälle metsänhakkaajain leirille laakson pohjukkaan. Hän oli ottanut matkaansa Pojan, koska tämä oli hauska seuralainen. Pojalla ja Jabe Smithillä oli suuresti eroavat mielipiteet siitä, mitä tulee petoeläinten oikeuksiin ja tunteisiin. Mutta he harrastivat molemmat suuresti eränkäyntiä, ja heitä huvitti huomioittensa vertaileminen.

Poika sanoi Jabe Smithiä "julmaksi" ja Jabe Smith nimitti poikaa "pelkuriksi". Mutta siitä huolimatta he olivat sangen hyvät ystävät. Itse asiassa ei kumpainenkaan syytös ollut tosi. Sillä Jabe ei ollut julma, olihan vain innokas ja taipumaton metsästämisessä, kun hänen verensä oli kuohuksissa. Hänen metsästyshimonsa oli alkuperäistä, häikäilemätöntä. Ja eläimiä kohtaan, joita hän ei pitänyt riistana, hän oli kylläkin suopea ja sääliväinen. Mitä toiselta puolen Poikaan tulee, niin hän oli myötätuntoinen eikä mitenkään tahtonut tuottaa kellekään tuskaa; mutta arka hän ei ollut, eikä koko hänen käytöksessään ollut pelkuruuden hiventäkään.

Yhtäkkiä kulkusten kilinä taukosi, ja kuuntelevat ketut kurkistivat piilopaikastaan kaksin verroin huolestuneina. Hypätessään reestä ja kiinnittäessään parihevosia puuhun Jabe Smith virkkoi: "Minulla on yksi satimistani aivan täällä lähellä! Mennäänpä katsomaan sitä!"