Part 4

Säälin valtaamana Poika hyppäsi paikalle ja irrotti kierteen, pahoitellen sitä, ettei ollut tullut ajoissa, pelastaakseen kauniin eläimen hengen. Hän tunsi erikoista mielenkiintoa kettuihin ja ihaili niiden viisautta ja mielenmalttia. Harmaissa silmissä säälin ilme hän nyt piteli velttoa olentoa käsivarsillaan ja silitteli sen loistavaa, kirkasta rehevää turkkia. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta tarkastella niin värikästä kettua. Arvellen lopuksi, että hän nyt voisi saada oivallisen ketunnahan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia, hän kääntyi kotio viskaten ketun ruumiin huolettomasti olkapäälleen, takajaloista kiinni pidellen.

Mutta tällä hetkellä, juuri kun hän oli lähtemäisillään, hänen sielunsa silmiin välähti kuva suurista purppuranpunaisista viinirypäletertuista, jotka hän oli nähnyt silloin, kun hänen mielensä oli ollut liiaksi muuhun kiintynyt niitä huomatakseen. Voisiko hän jättää nuo kypsät rypäleet poimimatta? Ei, totisesti! Hän kääntyi takaisin innokkaasti, viskasi kuolleen ketun maahan ja rupesi herkuttelemaan, kunnes suu ja sormet olivat aivan punaiset. Kun hänen ruokahalunsa oli tyydytetty, jopa kyllästymiin saakka, hän täytti hattunsa ja tyytyväisyydestä huoaten katsahti lopuksi ympärilleen ottaakseen ketun selkäänsä. Hetkisen hän tuijotti hämillään hieroen silmiään. Kettu, jonka hän huolettomasti oli viskannut maahan, oli näyttänyt niin kuolleelta kuin näyttää voi. Mutta nyt siinä ei ollut mitään kettua. Koska hän ymmärsi metsän eläimiä, selvisi hänelle salamannopeasti, kuinka ovelasti häntä oli puijattu. Itsekseen tälle hiljaa naurahdellen hän meni kotiin ilman muuta voitonmerkkiä kuin hatuntäysi metsäviinirypäleitä.

5. luku

PUOLISON VALINTA JA VOITTO

Rajattoman pöyhistyneenä onnistuttuaan voittamaan Pojan viekkaudella Punakettu pani nyt itsensä hieman vaaralle alttiiksi, käyden uhkarohkeaksikin ja arvostellen ihmisen ylemmyyttä liian vähäiseksi. Onneksi itselleen se kuitenkin sai pian oivan opetuksen.

Salaa se hiipi eräänä raikkaana aamuna Jabe Smithin jäljissä, kun tämä oli ulkona pyssyineen peltokanoja etsimässä. Näkymättömien siipien suhinan saadessa Jaben muuttamaan yhtäkkiä suuntaa hän näki kirkkaanpunaisen ketun katoavan viidakkoon. Jabe oli nopea pyssymies. Hän nosti pyssynsä ja laukaisi paikalla. Hänen panoksensa oli kuitenkin peltokanoille aiottu, ja ampumamatka oli pitkä. Muutamat pikku lyijyhaulit sipaisivat Punakettua kylkeen. Ne eivät tunkeutuneet syvemmäs kuin nahan alle; mutta isku säikäytti ja haulit pistivät perin ilkeästi.

Hämmentyneenä ja peloissaan kettu hypähti ilmaan. Oikosenaan, vatsa maata viistäen, se sitten pakeni punaisena viiruna nuorten, valkoisten koivunrunkojen lomitse. Päiväkausia sitä kiusasi kyljessä kipu ja syyhy, jota mikään ei voinut lieventää. Ja viikkomäärin se pysyttelihe visusti poissa ihmisten ilmoilta.

Tähän aikaan nuori kettu sai muutamia yllätyksiä. Eräänä aamuna, kun se sukeltautui esiin katajapensaansa alta varhaisimpina kalpeanpunaisen aamunkoiton hetkinä, se huomasi ihmeellisen, ohuen, kimaltelevan kuoren kuolleilla lehdillä, ja ruskeat ruohot tuntuivat jäykiltä ja haurailta sen askelten alla. Suuresti hämillään se nuuski huurretta ja maisteli sitä, mutta huomasi, ettei sillä ollut antaa kielelle tai nenälle mitään muuta kuin kylmän tuntua.

Ilmakin oli käynyt tavattoman kylmäksi, joten sen ajatukset palasivat sen kaivamalle pesälle. Sekä pakkanen että kimmeltävä huurre haihtui auringon noustessa korkealle; mutta Punakettu ryhtyi siinä paikassa valmistamaan pesäänsä. Sen jälkeen se asusti siinä ja unohti tykkänään katajapensaan alla olevan asuntonsa.

Vähän aikaa tämän jälkeen se tutustui ensi kertaa jääihmeeseen. Eräänä raikkaana, puolihämyisenä aamuna, kun ylempi taivas paraikaa puki ylleen aamunkoiton ensimmäisiä ruusutäpliä, kettu pysähtyi pienelle lammikolle juomaan. Se hämmästyi, kun turpa joutui kosketuksiin jonkin kovan, mutta näkymättömän aineen kanssa, joka asettui kuonon ja veden väliin. Ensiksi se peräytyi varovaisen epäilyn vallassa ja vilkuili joka taholle ympärilleen, nähdäkseen oliko jokin muukin hullusti maailmassa. Sitten se nuuski jäätä ja nuoli sitä tunnustellen; ja lopuksi, käyden rohkeammaksi, se sysäsi sitä niin kovasti kuonollaan, että jää murtui.

Tämä näytti selittävän arvoituksen sen tyydytykseksi, joten se sammutti janonsa ja lähti pyydystelemään. Mutta myöhemmin päivällä sattuessaan juomaan jälleen samalla lammikolla se hämmästyksekseen huomasi, että tuo outo, kova, näkymätön, murtuva aine oli tyystin hävinnyt. Se etsi sitä kiihkeästi ja oli kuin umpikujassa, kunnes löysi muutamia vielä sulamattomia jäännöksiä. Sen jälkeen se oli taas tyytyväinen, näyttäen ajattelevan, että ilmiö oli saanut varsin riittävän selityksen.

Tämä huurteen ja jään ihmetteleminen ei kuitenkaan ollut mitään sen vaivaavan hämmästyksen rinnalla, minkä aiheutti ensi lumen tulo. Vaivaloisen metsästysretken jälkeen, joka oli vienyt alkupuolen yöstä, kettu eräänä aamuna nukkui ohi päivännousun. Sen nukkuessa oli tullut lumi, peittäen maan noin tuuman paksuudelta. Kun kettu pisti kuononsa pesästä, oli pyry jo melkein lakannut, siellä täällä vain jokunen kevyt, myöhästynyt lumihiutale vielä laskeutui hiljaa alas.

Nähdessään ensimmäisen kerran maailman, josta kaikki väri oli äkkiä pyyhkäisty pois, Punakettu peräytyi hätkähtäen -- se katosi todella aivan pesänsä pohjille saakka. Häikäisevä ja selittämätön valkeus kauhistutti sitä. Parissa minuutissa kuitenkin uteliaisuus palautti sen rohkeuden, ja se tuli takaisin ovelleen. Mutta edemmäksi se ei uskaltanut. Pistäen varovasti päänsä ulos se katseli joka suunnalle. Mitä tuo valkoinen aines oli, joka peitti kaikki paitsi alastomat, ryhmyiset oksat? Ketusta se näytti höyheniltä. Jos niin oli, oli täällä varmasti ollut suuri metsästys. Mutta ei; ketun kuono ilmoitti sille pian, ettei ollut kysymys höyhenistä.

Nyt se otti sitä vähän suuhunsa ja hämmästyi huomatessaan, että se katosi melkein hetkessä. Viimein se astui ulos tehdäkseen tarkempia tutkimuksia. Mutta harmikseen Punakettu huomasi jalkojensa tulevan märiksi ja kylmiksi. Se kammosi jalkojen kastumista, joten se nopeasti pujahti takaisin pesään ja nuoli ne kuiviksi.

Tunnin tai runsaamminkin Punakettu jurotti ja kummasteli kuivassa pakopaikassaan. Kun sitten ilma leutoni, niin lumi suli paikotellen; kettu tuli ulos ja asteli arkaillen. Mutta aamukauden se oli niin ihmetyksissään, ettei voinut pyydystelläkään. Vasta myöhään iltapäivällä nälkä sai sen unohtamaan sen selittämättömän seikan, joka oli muuttanut maailman muodon, ja pakotti sen taas vakavaan toimintaan. Mutta kun noin kymmenen päivää myöhemmin lumi todella tuli jäisen huurteen kintereillä, oli kettu täysin sopeutunut siihen ja kohteli myrskyä ja pakkasta kumpaakin verrattoman välinpitämättömästi.

Koko tänä aikana Punakettu ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt emoansa tai siskoansa, vaikka se silloin tällöin oli kulkenut niiden jälkien yli, tuntien ne erehtymättä hajusta. Niitä jälkiä se nuuski aina mielihyvällä. Heimolaistensa tavoin silläkin oli halu välttää seuraa, joka helposti aiheutti eripuraisuutta. Sitä paitsi sitä ei lainkaan haluttanut houkutella asiaankuulumattomia alueelle, jota se nyt piti omana erikoisena piirinään. Niin nuori kuin olikin, se oli kuitenkin siksi voimakas ja kaunismuotoinen, että se hyvin kävi oivasta vuoden vanhasta eläimestä. Ja se oli varsin valmis taistelemaan luuloteltujen oikeuksiensa puolesta.

Mutta tämän rauhaisan vapauden saattoi tuskin olettaa kestävän niin, ettei siitä vaadittaisi maksua. Punakettu omisti jotakin, jota monet metsän eläimet kadehtivat -- nimittäin pesän, joka oli turvaisa, kuiva ja lämmin. Ketun poissa ollessa olivat sitä tutkineet erilaiset hiipivät kulkijaeläimet -- kärppä, murmeli, vesikko ja musta käärme -- mutta ne olivat kaikki pitäneet huolta siitä, että olivat sieltä poissa ennen omistajan paluuta. Eräs vanha, äreä murmeli, taistelussa arvettunut veteraani, joka oli yhtä urhea kuin huonotuulinenkin, meni niin pitkälle, että asettui pesän suulle, aikoen taistella sen omistamisesta. Mutta Punakettu sattui olemaan poissa pitkällä metsästysretkellä toisessa laaksossa. Ja kun vanha murmeli oli odottanut parisen tuntia turhaan, niin sen rohkeus häipyi. Se muisti olevan toisiakin pesiä, ellei varastettavissa, niin ainakin kaivettavissa. Ja muisti lisäksi, että sodan seuraukset olivat epäillyttäviä. Se vaelsi alas lähimmälle naurismaalle, missä mustankirjava sekarotuinen sen ryöstöretkellänsä saavutti ja tappoi suurenmoisen tappelun jälkeen. Eikä Punakettu aavistanutkaan, miltä vakavalta taistelulta se oli säästynyt. Voimakas ja viisas kun oli, se epäilemättä olisi voittanut; mutta arpia se siitä olisi kantanut ruumiissaan.

Kun Punakettu eräänä päivänä juosta hölkytti kotiin tyytyväisenä peltokana hampaissaan, huomasi se toisen ketun veresten jälkien vievän ihan edellänsä suoraan pesälle. Nuuskien niitä se älysi, että vieras oli outo. Ja heti epämääräinen vastenmielisyys sai karvat nousemaan pystyyn ketun selässä. Sen mielestä jokainen vierailu oli ainakin tunkeilemista, ellei suoranainen hyökkäys. Se kiiruhti ylös katajapensaalle ja huomasi tungettelijan seisovan puoleksi pesän suusta ulkona, korvat humussa, hampaat näkyvissä, julkeata uhmaa kapeiksi siristettyjen silmien välkkeessä.

Punaketun sydäntä paisutti tähän asti tuntematon intohimo, jossa oli sekaisin loukkausta ja villiä raivoa. Pudottaen peltokanan suustaan se hyökkäsi hiljaa tunkeilijan kimppuun, joka kohtasi toisen kylläkin kernaasti juuri katajapensaan alapuolella. Ei siinä kinasteltu asemasta, vaan molemmat kävivät heti toisiinsa käsiksi, kumpikin hampain ja käpälin; ja punaisena, karvaisena pallona ne kierivät kolmen metrin verran rinnettä alas. Täällä ne iskeytyivät tuimasti kiveä vasten, Punaketun päällimmäisenä raadellessa pahasti vihollisensa kaulaa sivulta.

Kiveä vasten puristettuna oli kutsumaton vieras tappelussa aivan alakynnessä. Sen oma niin kuin vastustajankin veri vuoti silmiin, puoleksi sokaisten ne. Äkkiä se päätteli olleensa väärässä -- ja katui nopeasti. Ankarasti läähättäen ja kiemurrellen se vääntelihe ylös, luikahti Punaketun takajalkojen lomitse ja puikki tiehensä. Punakettu kääntyi, katseli sitä hetkisen ja ryntäsi sitä kohti jälleen. Vieras ei pysähtynyt puolustamaan tai antamaan selitystä, vaan loikkasi suoraa päätä lähimmän pensaan yli ja laukkasi viidakon läpi vauhdilla, joka osoitti sen päätöksen vilpittömyyttä. Punakettu seurasi lähes sadan metrin matkan ja sitten, ylen ylpeänä voitostaan, palasi pesälle nuolemaan haavojansa.

Lähemmäs viikon perästä tämän yhteentörmäyksen jälkeen ilmestyi toinen vieras kettu. Punakettu oli juuri lähdössä iltapäiväpyydystelylleen, kun se näki vieraan pysähtyvän epäröiden viidakon laitaan noin kahdenkymmenen metrin päähän pesän alapuolelle. Sen karvat nousivat nopeasti pystyyn, ja sievästi se sipsutteli varpaillaan julman epäkohteliaana ja valmiina uuteen tappeluun. Mutta vieraan ryhdissä ei näkynyt minkäänlaista vihamielisyyttä. Se ilmaisi pikemminkin epävarmuutta ja paon aikeita.

Niinpä tapahtui, että kun Punakettu läheni sitä, hänen vihamielisyytensä alkoi lauhtua, kunnes hänen lähenemisensä johtui melkein yksinomaan halusta saada selville, mitä vieras tahtoi. Äkäisen pystyt harjakset niskassa ja harteilla painuivat alas ja vaarallinen välke hävisi sen vilkkaista silmistä. Varpaisillaan odotteleva vieras näytti koko ajan olevan aikeissa paeta, mutta se ei sitä tehnyt, vaan katseli yhä olkansa yli Punaketun lähenemistä.

Kun Punakettu huomasi olevansa kuuden metrin päässä arasta vieraasta, niin se pysähtyi ja istahti maahan, pää kenossa, suu puoliavoinna, kieli suusta riippuen, naama suopean, mutta innokkaan mielenkiinnon perikuvana. Vieras, naaraskettu, nähtävästi taas jonkin verran tyyntyneenä, uskalsi nyt itsekin istahtaa maahan, kääntyen niin, että oli Punakettuun päin. Tässä asennossa ollen ne silmäilivät toisiansa hiljaa minuutin tai pari hyväntahtoisina molemmin puolin. Sitten Punakettu hypähti reippaasti pystyyn, hölkytti vieraan luo ja nuuski sitä sydämellisesti. Molemmat näyttivät ylen tyytyväisiltä tapaamisen johdosta. Hypeltyään yhdessä muutaman minuutin ajan ja ajettuaan toisiaan ne kulkivat rinnatusten viidakon halki, nähtävästi haluten ruveta pyydystelykumppaneiksi.

Täynnä ylpeyttä ja riemua, joka oli aivan uutta Punaketun sydämelle, se juosta hölkytti eteenpäin katse kiinnitettynä vierellä kulkevaan hentoon toveriin, silmäkulmat rypyssä ja suu auki, typerää tyytyväisyyttä ilmaisten. Mutta nuori naaraskettu piti silmänsä ja ajatuksensa vireillä halukkaana pyydystelyyn ja silminnähtävästi välinpitämättömänä voitostaan. Milloin se hyökkäsi varomattoman, ruokaa etsivän hiiren kimppuun, milloin anasti vioittuneen pulmusen, kun lintu pakokauhun valtaamana hyppeli katajapensastiheikön suojaa kohti. Ja vihdoin, hiipien kuvaamattoman taitavasti suunnattoman suuren pyökkipuun ympärillä, se nappasi unisen kaniinin, jonka sen taitava kuono oli keksinyt.

Sen taito ja urhoollisuus ilahduttivat Punakettua ylen määrin. Ja kun nuo kaksi herkuttelivat yhdessä veren tahraamalla lumella, vahvisti niiden toveruuden pitkäkorvaisen saaliin veri.

Tämän saaliin saatuaan kettupari kääntyi takaisin kotiinpäin, tehden pitkän kierroksen, joka vei ne lähelle asutuksen liepeitä. Täällä kohtalon sallimasta sekasikiö metsäkoira keksi niiden verekset jäljet Tavatessaan laiskasti tietä myöten, mennen vierailulle toverinsa, mustankirjavan sekarotuisen taloon. Niin veres ja niin houkutteleva oli haju, ettei se malttanut odottaa seuraa, vaan päästi iloisen haukunnan ja ryntäsi metsään yksinänsä.

Punakettu tovereineen oli vähemmän kuin puolen mailin päässä tieltä, kun tuo pahaenteinen ääni kohosi kuulakkaaseen, kylmään ilmaan. Ne pysähtyivät heti, seisoivat kumpikin jalka koholla liikkumattomina kuin kuvapatsaat ja kuuntelivat arvostellen. Haukunnassa erottui vain yksi ääni. Ilmeisesti oli vain yksi vihollinen niitä takaa-ajamassa. Ne katsoivat toisiinsa kysyvästi ja näyttivät keskustelutta ymmärtävän toisensa. Sitten ne taas jatkoivat matkaansa juosta hölkyttäen kenties hiukan nopeammin kuin ennen, mutta ei suinkaan paeten. Punaketun hento toveri näytti kadottaneen luontaisen arkuuden, jota se oli osoittanut muutamaa tuntia aikaisemmin.

Kun ketut eivät pitäneet kiirettä, niin takaa-ajavan vihollisen ääni läheni nopeasti. Lopulta se kuului juuri nuoren kuusipuurivin toiselta puolen, noin neljäkymmentä askelta ketuista. Punaketun sydän jyskytti, mutta se ei ajatellutkaan pakoa. Se pysähtyi ja käännähti ympäri katsoakseen vaaraa silmiin. Sen näin tehdessä naaraskettukin kääntyi yhtä pelottomana. Sitten syöksyi äänekäs vihollinen esille, pannen kuusenoksat hiljaa rasahtelemaan.

Koira oli tullut puolitiehen, ennen kuin näytti huomaavan, että nuo kaksi kettua eivät paenneet, vaan odottivat sitä. Se hämmästyi ja pysähtyi paikalla, samalla kun sen korkealla liepsahteleva höyhenpehmeä häntä painui epävarmana alas. Tätä kesti kuitenkin vain sekunnin, pari, sillä mitä merkitsivät nämä kaksi heikkoa vastustajaa sen rinnalla? Jälleen haukahtaen se syöksyi eteenpäin. Ja ketut juoksivat vastaan, kimeästi, uhmaavasti äännähdellen.

Sekasikiön erikoisala ei nähtävästi ollutkaan tappeleminen, vaan vainuaminen; ja se hämmästyi noiden kahden ketun varsin odottamatonta ja säännöistä poikkeavaa käytöstä. Epäröidessään se yhtäkkiä huomasi olevansa pahassa pulassa. Raivokkaasti se tarttui suurine leukoineen petollisiin hätyyttäjiinsä, mutta onnistui saamaan vain muutaman suuntäyden pehmeitä karvoja -- niin ketteriä ne olivat.

Sillä välin sitä purtiin kipeästi molempiin takajalkoihin, ja se sai viiltäviä haavoja niskaan ja kaulanahkaan, niin että veri vuoti virtanaan. Hyökkäykset takajalkoihin pelottivat sitä erikoisesti. Se pelkäsi reisijänteittensä rampautumista. Tämä pelko kasvoi hetkessä pakokauhuksi. Koko voimansa käyttäen koira ravistelihe vapaaksi. Häpeämättä pistäen ylpeän häntänsä koipien väliin se kääntyi pakenemaan kotiinpäin. Nuo kaksi kettua juoksivat jonkin matkaa sen jäljessä teeskennellen takaa-ajoa; sitten, määrättömän ylpeinä helpon voittonsa johdosta, ne lähtivät taas kulkemaan pesää kohti mäenrinteelle.

6. luku

POLTTAVA KANNUS JA SOKAISEVA KYNSI

Uusi tulokas suhtautui kuivaan, lämpöiseen pesään hyvin suopeasti ja ryhtyi heti suurentamaan sitä enemmänkin kuin Punaketun oma suoranainen tarve vaati. Mukavasti asetuttuaan asumaan nuo kaksi omistivat itselleen eri metsästysalueet. Punakettu pyydysteli alhaalla laaksossa ja itään päin alemmilla rinteillä, mikä tietysti oli vaarallisempaa seutua; puoliso taas otti turvallisemman piirin pesästä länteen, missä ei ollut asutuksia eikä koiria ja missä oli vain varottava vaarattomia, tilapäisesti leiriytyviä metsänhakkaajia. Ilveksiä ja karhuja oli tietysti lukuisammin sen alueella, mutta se tiesi hyvin, miten niitä oli vältettävä, eikä sillä vaivannut mieltänsä. Ihminen, ihmisen tavat, ihmisen liittolaiset ja seuralaiset, ne pitivät ketun ovelaa mieltä jännityksessä.

Alussa jatkui se runsaus, mikä edelliselle syksylle oli ollut ominaista. Mutta heti joulun jälkeen monet sankat lumipyryt ja sitten kauheat, hellittämättömät pakkaset tekivät metsänriistan hyvin niukaksi. Monet heikommat linnut ja eläimet kuolivat kylmään tai nälkään. Toiset pakenivat taatuimpiin suojapaikkoihinsa. Muutamat talvehtijat lintujen joukossa ajautuivat vastahakoisesti etelään vieraanvaraisemmille ilmoille, kun taas pohjoisesta päin tuli nälkäisiä käpylintuparvia ja suuria, tyhmiä, punapäisiä nokkavarpusia, seurassaan julmat ja tyydyttämättömät rosvot, napapiirin valkoinen haukka ja suuri valkoinen pöllö.

Nämä vaaralliset tungettelijat saivat alueella aikaan tuhoa kaniinien ja oravien, hiirien ja teerien sekä varisten keskuudessa, jotka kaikki olivat tottumattomia niiden hyökkäämistapaan ja helposti pettyivät niiden väristä. Niin niukka kuin saalis olikin kylmän tähden, ne tekivät sen nopeasti vielä niukemmaksi; ja ketut vihasivat niitä katkerasti.

Tänä laihana vuodenaikana Punaketun ajatukset kääntyivät kaiholla vaarallisten ihmisolentojen suojattuihin ja hyvin syötettyihin alamaisiin. Ei se kuitenkaan olisi suonut itselleen vierailua naapurilaakson kanaorsille. Se oli liian viisas houkutellakseen turmaa luokseen. Mutta se muisti, että Ringwaakissa päin, harjun toisella puolen, kilpailijaketun alueella, oli toisia kanaorsia ja ankankoppeja. Ja eräänä yönä kuun laskiessa se lähti myöhään kulkemaan harjun poikki, kun taas naaraskettu meni kaniineja pyydystelemään kuusitiheikköön luoteeseen päin piilossa olevasta hiljaisesta purosta.

Eräässä maatalossa, joka uinui sinivalkoisessa, kylmässä kuutamossa, Punakettu huomasi kanakopin pienen oven jätetyksi auki, huolimatta kovasta pakkasesta. Siinä talossa ei ollut koiraa ensinkään. Matalakattoinen, tilava suojus oli hiljainen, eikä valoa vilkkunut sen ikkunoista. Tallissakin oli äänetöntä, lukuunottamatta lehmien hiljaista märehtimistä kytkyessään ja levottomien hevosten silloin tällöin kuuluvaa töminää seimiensä äärellä. Suuri harmaja kissa, joka laiskasti asteli lumisen pihan poikki, huomasi hiiviskelevän, tuuheahäntäisen vieraan, ja pelästyneesti sähähtäen hyppäsi puuvajan katolle naukuen äkäisesti.

Punakettu silmäili kissaa hetkisen, päätellen, että se oli mitätön tekijä tässä asiassa, ja pisti terävän kuononsa varovasti sisään kanakopin pienestä ovesta. Sisältä tuleva lämpöisten, lihavien, hyvin syötettyjen ja tyytyväisten kanojen haju oli erittäin houkutteleva. Kettu ei voinut vastustaa herkullista houkutusta, vaan pujahti sisään.

Kuutamo virtaili leveänä, valkoisena juovana suuren, aivan orsia vastapäätä olevan ikkunan läpi. Punakettu huomasi hetkessä, että talonisäntä oli asettanut orret ottaen tarkoin huomioon ketun kiipeämistaidon puutteen. Kanat olivat lihavia ja painavia -- enimmäkseen sekoitettua Brahma-, Cochin- ja Plymouth Rock-alkuperää -- jonka tähden niiden omistaja oli asettanut ortta vasten pitkän, kaltevan poikkipuilla varustetun laudan, jotta ne voisivat hypätä orsilleen tarvitsematta lentää. Lisäksi itse orret olivat järjestetyt noin puolisen metriä leveän hyllyn yläpuolelle, joka oli suojaamassa alla olevia pesiä. Kaiken kaikkiaan se oli mitä uudenaikaisin vehje, siipikarjakirjojen hyväksytyn mallin mukainen. Mutta jos Punakettu itse olisi sen saanut suunnitella, ei se olisi voinut saada sitä täydellisemmin sopimaan omiin tarkoituksiinsa.

Pysähtyen heti oven sisäpuolelle pimeään varjopaikkaan se tarkasteli orsia huolellisesti ja arvioiden. Kanat nukkuivat kaikki, mutta kukko, varovainen nukkuja, oli hereillä. Se ei ollut kuullut hiiskaustakaan Punaketun salaisesta tulosta, mutta jonkinlainen tarkka vaaran tajunta oli sen herättänyt. Sen terävät, rohkeat silmät keksivät jotakin tavatonta tuolla varjossa. Kurkottaen kaulaansa ja hienoa, käärmemäistä päätään se päästi pitkän, varoittavan kysyvän kiekaisun.

Punakettu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota tähän hiljaiseen ääneen, joka ei pelottanut. Tehtyään päätöksen se hyökkäsi pelottomana ylös kaltevaa lankkua, juoksi korotettua lavaa myöten ja sieppasi neljännen kanan orren päästä, lihavan, houkuttelevan, taajahöyhenisen Brahman. Yksi nopea leukojen narskahdus uhrin kaulassa -- eikä räpyttelevä höyhenkasa enää tehnyt vastarintaa.

Punakettu heitti saaliin hartioilleen, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti varsin tyynenä lankkua alas. Mutta puolitiehen päästyä sille tapahtui erittäin hämmästyttävä seikka. Sen verhosi yhtäkkiä, kuten näytti, pilvi lepattavia siipiä, jokin terävä ja ilmeisesti polttavan kuuma tunkeutui syvälle sen kaulaan, ja raskas, pehmoinen ruumis iski sitä niin tuimasti, että se heitti täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti lattialle, samalla kun saaliin retkottava ruumis vierähti ketun kasvojen yli sokaisten ja hämmentäen.

Kukko, joka oli valvonut valppaasti epäillen, ei ollut samaa rotua kuin kanat. Se ei ollut mikään kömpelö Cochin tai Brahma, vaan pitkäkannuksinen, lujahöyheninen, sileäpäinen ja puhdasrotuinen, mustanpunainen tappelukukko. Tämä oli Punaketun onnettomuus.

Kun hämmentynyt Punakettu tointui, lennähti kukko jälleen sen kimppuun, iskien sen päähän vahvoine nopeine siipineen ja työntäen toisen noista tikarimaisista kannuksistaan uudestaan ketun niskaan. Haava aiheutti polttavaa tuskaa; ja tällä kertaa se oli vaarallisen lähellä korvan juurta, mikä aiheutti Punaketulle pelontuskan. Mitä, jos tuo petollinen ase tapaisi silmän?

Raivoissaan kettu teki rynnäkön urhean hyökkääjänsä kimppuun. Mutta kukko oli valpas, tyyni ja älykäs. Kevyesti ilmaan hypäten se väisti ketun ryntäyksen, purjehti taitavasti sen pään yli ja antoi ohi mennessäänkin vielä tuollaisen pelottavan kannusiskun. Kärki vajosi syvälle vihollisen kuonon yläosaan tuuman verran alapuolelle silmää. Tuska oli ankara, mutta noiden iskujen pelko merkitsi Punaketulle enemmän kuin kipu. Se saattoi verrattoman rohkeana ryhtyä kukkoa rankaisemaan, mutta silmien menettämisen vaara täytti sen pakokauhulla. Se ei tahtonut olla enempää tekemisissä tämän kummallisen ja kauhean vastustajan kanssa.

Pää matalalla iskun uudistumista välttääkseen kettu syöksyi ulos pienestä ovesta. Poistuessakin pelottavat siivet läiskivät taas sitä selkään, ja molemmat kannukset vajosivat sen takapuoleen. Läpikotaisin pelotettuna se pakeni häpeällisesti pellon poikki metsään. Ja voittajan kimeä kiekuminen herjasi kettua kaikuen sen kintereillä satelevan lumikentän poikki.

Syviin varjoihin se pakeni, yli lumenpeittämän puron, pienten, loistavien metsäaukioiden poikitse, läpi sankkojen kuusikoiden, sotkuisen, lehdettömän alusmetsän, hiljaisten lehtojen eikä pysähtynyt kertaakaan, ennen kuin saattoi nähdä tutun pengermän mäenrinteellä ja katajapensaan, jonka takana pesä sijaitsi. Siinä se pysähtyi sekunniksi. Mutta samalla se näki töyrään harjalla pesän yläpuolella näyn, joka karkotti kaiken pakokauhun sen sydämestä. Unohtaen kipunsa ja vertavuotavat haavansa se päästi kimeän raivonkiljahduksen ja syöksyi eteenpäin vauhdilla, jota mikään pelko ei ollut kyennyt sen jaloille antamaan.