Part 3

Talon takana kummulla vartiota pitävä Punakettu nosti korvansa pystyyn sointuvain, mutta pahaenteisten äänten kohotessa painostavaan ilmaan; mutta se tiesi, etteivät koirat häntä itseään ajaneet, joten se saattoi kuunnella enemmän tai vähemmän yliolkaisesti.

Uhkarohkea nuori kettu, joka oli vienyt kananpojan, pelästyi kuullessaan melun, jonka oli kintereilleen kiihottanut; mutta se oli rohkea, piteli kiinni saaliistaan ja samosi suoraa päätä pesälle kertaakaan pysähtymättä ajattelemaan, että tämä oli yksi hirveimpiä rikoksia koko ketun suvun syntiluettelossa. Vaikka se koetti juosta nopeasti yrittämättäkään salata jälkiään, sattui se kuitenkin onnekseen kulkemaan vähän matkaa kivikkoa, mihin jäljet eivät pystyneet, ja sitten yli puron sellaisella kohdalla, missä se oli leveä ja matala.

Täällä takaa-ajajat huomasivat olevansa täydellisessä pulassa. Jonkin aikaa ne kiertelivät sinne tänne, ja niiden iloinen yhteishaukunta vaimeni vihaiseksi valitteluksi. Sitten ne taas rupesivat haukkumaan ja kiitivät raivoissaan puron vartta alas menemättä sen yli. Ne olivat huomanneet uudet ketunjäljet; ja kuinka ne olisivat voineet tietää, että ne eivät olleet sen ketun jälkiä, joka oli ryöstänyt kananpojan?

Punakettu, joka yksinäisenä istui kummullansa, kuuli äänten yht'äkkiä muuttavan suuntaa ja tulevan meluten häntä kohti. Tämä ei aluksi sitä häirinnyt. Sitten yht'äkkiä tuo terävä kaukonäköisyys, joka muutamilla villieläinyksilöillä näyttää olevan, ilmaisi sille, että koirat olivat uusilla jäljillä. Ja ne olivat juuri hänen omilla jäljillään. Hän itse oli loppujen lopuksi se, jota ajettiin takaa. Punakettu ponnahti ilmaan tämän huomion aiheuttamasta pelästyksestä.

Sitten se juoksi jalat ojossa ja vatsa maata viistäen, eloisana, punertavana viiruna, kiitäen oikopäätä pensasten läpi.

Kotiinpäin ei Punakettu juossut, vaan suoraan siitä poispäin. Hetken aikaa tämän kokemuksen kauhu sai sen sydämen jyskyttämään niin rajusti, että se oli tukehtumaisillaan ja sen piti hidastuttaa kulkuaan aika ajoin. Siksi se huolimatta noista ylen nopeista puuskista ei kyennyt häätämään kimpustaan näitä kovaäänisiä takaa-ajajia. Kaikki tämä oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta kuin kauheassa unessa; ja ketun silmittömään pelkoon liittyi loukkauksen tunne, sillä se ei ollut millään tavoin syypää tähän onnettomuuteen.

Purolle tullessa -- joka tähän vuoden aikaan oli matala, muodostaen lammikoita ja polveilevia kanavia -- ketun suuri pelko sai sen unohtamaan voimakkaan vastenmielisyytensä kastumista kohtaan, ja se syöksyi päistikkaa puroon. Mutta pysähtyessään keskellä puroa hiekkasärkälle tuli peritty tieto ja oma viisaus ajoissa sen avuksi. Toista rantaa tavoittelematta se kääntyi ja kulki suoraan keskiuomaa ylöspäin, hypellen märältä kiveltä toiselle ja huolellisesti välttäen sellaisia paikkoja, joihin jäljet saattoivat jäädä. Virta oli täynnä polvekkeita, ja kun koirat saapuivat sen äyräille, oli pakolainen poissa näkyvistä. Sen jäljetkin olivat kadonneet tykkänään maan pinnalta. Yltympäri yhä laajenevassa ympyröissä juoksivat koirat virran kumpaakin rantaa, etsien kadonneita jälkiä. Lopuksi ne luopuivat yrityksistään noloina ja kyllästyneinä.

Punakettu kulki edelleen ylös virran uomaa täyden mailin verran kauan sen jälkeen, kun se tyydytyksekseen oli huomannut, että takaa-ajo oli lopussa. Sitten se teki pitkän poikkeuksen harjun kallioiselle harjalle, lepäsi hetken pensaan alla ja laskeutui varhaisessa kuunvalossa taas kotiluolaan. Täällä se tapasi huimapäisen veikkonsa rehennellen siitä, että oli vaikeudetta välttänyt koirat ja tuonut riemuiten herkullisen saaliinsa kotiin. Mutta emon se tapasi niin levottomana ja pelokkaana, ettei se lainkaan tahtonut mennä pesään, vaan mieluummin nukkui taivasalla katajapensaan juurella, ennen kuin lähti öiselle pyydystysmatkalle. Tänne Punakettu kääriytyi sen vierelle, kun taas muut kaksi poikasta huolettomina tietämättömyydessään pysyivät vanhassa kotipesässä.

Sinä yönä Punakettu tyytyi tavoittelemaan hiiriä kotirinteensä pienellä viljelemättömällä niityllä. Sen palatessa kotiin harmaanpunertavassa aamunkoitossa emo ja sisko olivat jo tulleet takaisin ja nukkuivat juuri pesän oven ulkopuolella suojaisan pensaan alla. Mutta voitonriemuinen nuori kananpojanpyydystäjä oli vielä poissa. Pian kohosi tyyneen tuoksuvaan ilmaan koirien äänten tuhoisa sointu, hiljaisena ja kaukaisena, mutta merkitykseltään varmana. Keltainen sekasikiö ja mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen olivat taas jäljillä. Mutta kenen? Se oli kysymys, joka askarteli pikku perheen jäsenten aivoissa, kun ne kaikin istuivat häntäsutiensa päällä, höristelivät korviansa ja kuuntelivat.

Hämmästyttävän nopeasti ääni kovenemistaan koveni tullen suoraan pesää kohti. Vanha viisas emo ei saattanut erehtyä tilanteesta. Sen ajattelematon ja itsepintainen pentu oli jälleen saattanut koirat jäljillensä ja johti ne tänne kotiturvaan. Äkeissään ja pelästyneenä se hypähti seisaalleen, syöksyi pesään ja sieltä ulos jälleen ja ravasi moneen kertaan sisäänkäytävän ympärillä. Punakettu ensiksi ja sitten sen vähemmän neuvokas sisar rupesivat pitämään samaa peliä, jonka merkitystä alkoivat hämärästi käsittää. Sitten kaikki kolme syöksyivät mäenrinnettä ylös ja tulivat tutulle pensaiselle pengermälle, jolta voivat katsella kotiinsa päin.

Vain minuutin tai kaksi ne olivat katselleet, kun näkivät mielettömän pakolaisen juoksevan läähättäen ylös törmää ja sukeltautuvan pesään. Aivan sen kintereillä olivat haukkuvat koirat, joiden yhteishaukunta nyt oli varsin erilaista, kärsimättömyyden ja ilon sekaista melua, kun vihdoin olivat saaneet ahdistetuksi saaliinsa pesään. Mustankirjava sekarotuinen rupesi oikopäätä penkomaan raivokkaasti sisäänkäytävän suulla, toivoen voivansa raivata tien sisälle ja lopettaa koko jutun muitta mutkitta. Mutta sekasikiö piti parempana odottaa miehiä, joiden hän tiesi pian saapuvan ja savulla karkoittavan vangin pesästä. Se tyytyi istumaan oven edessä, katsellen toverinsa turhaa työtä ja aina silloin tällöin korottaen äänensä siten opastaen metsämiehet paikalle.

Sillä välin vanha viisas kettuemo tuolla ylhäällä pengermällä tiesi yhtä hyvin kuin se, mitä pian tapahtuisi. Haluamatta jäädä odottamaan murhenäytelmän välttämätöntä päätöstä se hiipi masentunein mielin pois ja vei kaksi jäljellä olevaa pesyeensä jäsentä harjun yli, seuraavan leveän laakson poikki ja kauas ylös yksinäisen ja jylhän Ringwaakin rinnettä, missä niillä olisi aikaa kehittyä voimakkaiksi ja taitaviksi, ennen kuin ryhtyisivät taisteluun ihmistä vastaan.

4. luku

YKSIN MAAILMASSA

Muutamia päiviä tämän äkillisen maanpaon jälkeen pienentynyt perhe kuljeskeli ilman vakinaista pesää, tuntien olevansa tuuliajolla. Saaden kummallisen uhman tai koston puuskan tai kenties siksi, että kävi tuona hetkenä pitkästä pidättäytymisestä kärsimättömäksi, kettuemo vei kaksi poikastansa sinipunaisen auringonlaskun aikana tuimalle ryöstöretkelle erään etäisimmän maatalon karjapihaan.

Se näytti häikäilemättömän rohkealta; mutta vanha kettu tiesi, ettei tässä talossa ollut koiria, lukuunottamatta pientä mitätöntä rakkia, ja se tiesi myöskin, ettei isäntä ollut mestari pyssyn käytössä.

Kaikki oli rauhallista pienen karjapihan ympärillä. Kultaisessa sinipunervassa valossa näyttivät lastuinen piha ja aitan ja vajan rosoiset, tuulenpieksemät katot ihmeellisiltä. Ankat keikkuivat räkättäen märässä liejussa vesialtaan ympärillä, jonne oli tipahtanut muutamia jyviä. Uniset kananpojat kerääntyivät vajan avoimelle edustalle oikoen kaulojansa tyytyväisinä äännähdellen, ja hyppäsivät yksitellen orrellensa. Viettävältä laitumelta kuului alas laskettujen puomien kolinaa ja lehmänkellojen pehmeää kalkatusta, kun lehmät päästettiin pois lypsyltä.

Tätä turvaisaa rauhaa häiritsivät nyt nuo kolme kettua, jotka hiljaa hyökkäsivät esille tallin takaa. Ennen kuin ahkerat ankat ehtivät säikähtääkään tai uniset kananpojat lentää vaaraa pakoon, oli vihollinen jo niiden joukossa, hyökäten sinne tänne ja katkoen hampain hentoja, höyhenpeittoisia kauloja. Paikalla syntyi hirmuinen melu, kun kaikki kirkuivat ja kaakattivat; sitten kuului rakin kimeää haukuntaa, joka seurasi lehmiä laitumella, ja maanviljelijän vihaista huutoa, kun tämä äärimmäisen nopeasti juoksi alas laiduntietä.

Rosvot eivät välittäneet vähääkään luskuttavasta rakista, mutta niitä ei haluttanut odottaa vihastuneen maanviljelijän tuloa. Lopetettuaan edes joitakin valitusääniä taittamalla kymmenkunnalta kanalta ja ankalta niskat jokainen viskasi lihavan saaliin selkäänsä ja hölkkäsi verkalleen tiehensä perunamaan ruskeiden vakojen poikki metsää kohti. Juuri katoamaisillaan oksien alle kaikki kolme kääntyivät katsomaan maanviljelijään, joka seisoi vesikaukalon luona ravistellen nyrkkiänsä rosvoille voimattoman ja lapsellisen raivon vallassa.

Tämä rohkea urotyö näytti tavallaan hajoittavan pienen perheen. Tähän aikaan nuo kaksi poikasta näyttivät huomaavan kykenevänsä olemaan täysin riippumattomia ja luottamaan vain itseensä; ja ikään kuin samalla hetkellä emo jollakin ovelalla tavalla hellitti vaikutusvaltansa ohjaksia. Kaikki kolme kävivät välinpitämättömiksi toisilleen; ja ilman mitään väärinkäsitystä tai pahansuopuuta kukin lähti kulkemaan omaa tietänsä.

Punakettu rohkeasti luottaen omaan taitoonsa, käänsi kasvonsa mäenrinteen töyrästä, vanhaa katajapensaan takana olevaa pesää ja pientä hiirien asustamaa niittyä kohti ystävällisen puron rannalla.

Lähetessään vanhaa kotia surullisten tapahtumain muisto tuoreena mielessään Punakettu kulki hyvin varovasti, ikään kuin olisi luullut koirain yhä olevan siellä. Mutta se havaitsi tietysti, että siellä oli vain täysi autius. Kuiva rinne lepäili auringon lämmössä, siellä täällä hajallaan olevat katajapensaat seisoivat pistävinä ja tummina kuten ennenkin, ja näkymättömänä lehtiverhonsa takana lähellä oleva puro solisi miellyttävästi kuten ennenkin pienten putoustensa ja särkkiensä yli vyöryen. Mutta siinä, missä ennen oli ollut kodin pyöreä, tumma ovi-aukko, oli nyt ammottava kolo tuoreessa punaisessa mullassa. Pesää oli kaiveltu pohjia myöten.

Ollen jonkin verran mietiskelijäkin nuorella tavallaan, jota ei lainkaan tunne häirinnyt, Punakettu valtasi uudelleen töyrään. Toistaiseksi se asettui pensaan alle töyrään huipulle, missä sen isällä oli ollut tapana nukkua. Se tiesi töyrään hyväksi paikaksi ketun oleskella, se kun oli lämmin, kuiva, eristetty ja helposti kaivettavissa. Hyvin suojaisesta paikasta toisen katajapensaan juurelta, töyrään äärimmäisestä alapäästä ja aivan poissa vanhan pesän näkyviltä se keksi toisen pesän talviasunnokseen.

Kokeileminen ja ruoan hankinta anastivat Punaketun ajan siihen määrin, ettei sillä ollut tilaisuutta tuntea yksinäisyyttä. Jokainen päivän tai yön tunti, jonka se voi säästää nukkumisajastaan, oli täynnä mielenkiintoa.

Suvi oli ollut lempeä, kaikille metsän asujamille suopea, ja nyt vilisi salaista elämää punaisissa ja sahraminkeltaisissa metsissä. Ruskeat oravat hyppelivät kaikkialla näreikössä isojen puiden alla valkoiset, untuvanpehmoiset hännät liepsahdellen pienten puuterihuiskujen tavoin. Somat metsähiiret, kepeinä kuin varjot, kiitivät vikisten ruskeitten puunjuurien lomissa, kun taas jokaisella ruohoisella metsäaukiolla tai ruskealla niittyviilloksella peltohiiret ja villit pienet päästäiset riensivät laumoittain. Peltokanapoikueet ryöpsähtelivät alas kullankeltaisen koivun kylkiä pitkin, ja niiden ruskeat, vahvat siivet pitivät iloista, mutta joskus pelottavaakin hälyä; ja synkkien mäntyjen latvoissa alempien peltojen reunamilla vaakkuivat varikset. Tässä väkirikkaassa maailmassa Punaketun oli niin helppo metsästää, että sillä oli aikaa yhä tutkia ja koota kokemuksia.

Tähän aikaan uteliaisuutta kiihottivat erikoisesti ihmiset ja heidän tapansa, ja suuren osan ajastaan se vietti maatalojen liepeillä katsellen ja tutkistellen. Mutta sen viisaat, nuoret aivot eivät milloinkaan unohtaneet eräitä tiettyjä varokeinoja. Sen jälkiä ei näkynyt lainkaan laakson peltojen ja mäenrinteellä olevan pesän välillä. Ennen kuin se laskeutui tasankomaille, sillä oli aina tapana kiivetä mäki, mennä erään vuorenharjanteella olevan kalliokielekkeen poikki ja kulkea sitten yli suuren kivikon, missä sen jäljet hävisivät ja laskeutuessaan näyttivät aina tulevan toisesta laaksosta Ringwaakin alapuolelta.

Lisäksi kun se saapui maatalolle, niin se päättävästi jätti huomioonottamatta ankat, kalkkunat, kananpojat, -- jopa ylenpalttisessa viisaudessaan rotat ja hiiretkin, jotka usein oleskelivat pihalla ja aumoissa. Kuinka se saattoi tietää, että rotat, jotka nauttivat ihmisen heinäsuovan vieraanvaraisuutta, olisivat tälle vähemmän mieluisia kuin kananpojat, jotka asustivat hänen vajassaan? Sillä ei ollut aikomustakaan vetää kokemattomaan niskaansa sen olennon kostoa, jonka valtaa se ei vielä ollut oppinut määrittelemään. Siitä huolimatta, löytäessään puun alta hedelmäpuutarhan takaosasta joukon täyteläisiä madonsyömiä luumuja, se ei lainkaan epäröinyt herkutella noilla mehevillä makeisilla. Sillä sen aivoihin ei ollut vielä tunkeutunut ajatus, että ihminen saattoi välittää sellaisista elottomista esineistä.

Toinen tärkeä varokeino, jonka tämä nuori ihmisen ja hänen tapojensa tutkija hyvin huolellisesti otti huomioon, oli poissa pysytteleminen siitä talosta, missä keltainen sekarotuinen asui. Se oli pääasiallisin vaaran aihe. Suurta mustankirjavaa sekarotuista, jonka vainu ei ollut yhtä tarkka, se ei niin kovasti pelännyt. Mutta kun se näki noiden kahden koiran telmivän yhdessä, silloin se tiesi, että luonnollisin asia maailmassa oli jonkinlainen metsästysretki; ja silloin se lähti kiireen vilkkaa etsimään turvatumpaa ympäristöä. Koiria kohtaan yleensä sillä ei ollut oikein tietoista vastenmielisyyttä, sellaista kuin sen serkulla sudella; mutta näitä kahta koiraa se pelkäsi ja vihasi erikoisesti. Milloin se vain, katsellessaan jostakin noista lukuisista tähystyspaikoistaan tai vahtitorneistaan, näki nuo kaksi kiihkeästi nuuskimassa hänen vanhoja, kuluneita jälkiään -- niitä oli hajallaan ympäri laakson -- silloin suippo, tumma kuono heti meni kostonhalun ja ivan kurttuihin. Sen pettämättömään muistiin kasvoi kauna, joka jonakin päivänä tilaisuuden tullen oli vaativa ankaran korvauksen.

Niiden eläinten joukossa, jotka nuoren ketun mielessä liittyivät ihmiseen, oli vain yksi, jota se pelkäsi.

Kun se eräänä päivänä hiiviskeli puutarha-aidan varjossa, kuuli se aivan yläpuoleltaan terävän, ilkeän, sähisevän äänen, joka samassa hetkessä muuttui erittäin kostonhimoiseksi murinaksi. Kovasti pelästyen kettu hypähti taapäin ja katsahti ylös. Siellä aidan päällä hiiviskeli pieni, harmahtava, mustajuovainen eläin, jolla oli pyöreät kasvot, ympyriäiset, vihertävät, tuijottavat silmät, pitkä untuvanpehmoinen kaula ja korkeaksi kaartunut selkä.

Tuon ilkeän äänen kuullessaan ja nähdessään noiden raivokkaiden silmien tuijotuksen Punakettu muisti sen kauhean päivän, jolloin ilves oli hyökännyt hänen kimppuunsa tiheiköstä. Tämä sylkevä, uhmaileva eläin tuolla aidalla ei tietenkään ollut läheskään ilveksen kokoinen; ja Punakettu tunsi varmasti olevansa paljoa enemmän kuin tasavertainen vastustaja sille julkitappelussa. Kettua ei kuitenkaan haluttanut ryhtyä sitä koettelemaan. Jonkin sekunnin se seisoi silmäillen vierasta hermostuneesti. Silloin kissa, aavistaen sen tuumat, kulki hitaasti eteenpäin aidalla, sähisten vimmatusti ja naukuen mitä ilkeimmästi. Punakettu pysyi paikallaan, kunnes pelottava olento oli viiden tai kuuden jalan päässä siitä. Sitten se kääntyi ja livisti häpeälliseen pakoon; ja samalla hetkellä kun se oli mennyt, kiiti kissa päistikkaa taloa kohti, kuin olisi vihollislauma sitä ajanut takaa.

Niiden ihmisolentojen joukossa, joita Punakettu tähän aikaan huvikseen katseli, oli kaksi, jotka tekivät siihen erikoisen vaikutuksen ja jotka se tykkänään eristi mielessänsä kaikista muista. Toinen näistä oli isäntä, erämies Jabe Smith, jolla oli mustankirjava sekarotuinen, -- hän, jonka harhahauli oli aiheuttanut Punaketun isän kuoleman. Tätä seikkaa Punakettu ei luonnollisesti tietänyt, eikä se todellakaan, se täytyi myöntää, olisi siitä suuresti piitannutkaan, jos olisikin sen tietänyt. Siitä huolimatta nuori kettu oivalsi oveluudessaan, että tämä Jabe Smith oli uutisasutuksen kaiken muun väestön joukossa erikoisen vaarallinen ja leppymätön vihamies -- ihminen, jota piti uutterasti tutkistella, voidakseen häntä vältellä.

Juuri Jabe Smithiltä turkkiniekka nuori tutkija sai ensimmäisen käsityksen pyssystä. Se näki miehen tulevan ulos talosta pitkä musta keppi kädessään ja tähtäävän päänsä päällä lentelevää sorsaparvea kohti. Se näki punaisen liekin ja sinivalkoisen savun tuprahtavan mustan kepin päästä. Se kuuli kauhean ukkosenjyrähdyksen, joka pamahteli ja ulvoi kallioitten välissä. Ja se näki yhden sorsista kääntyvän ympäri lennossaan ja syöksyvän päistikkaa alas maahan.

Niin, ihan varmasti tämä mies oli hyvin vaarallinen. Ja kun kettu muutamia iltoja myöhemmin värin häipyessä kolealta syystaivaalta näki miehen sytyttävän tulen lastuista karjapihalla, keittääkseen perunoita sioille, kasvoi sen pelko ja ihmetys kymmenkertaiseksi. Punakeltaiset kielet, jotka hyppelehtivät ilkeästi mustan astian ympärillä -- kauheat olennot, jotka ihmiskäden kosketus manasi esiin lastuista -- olivat ilmeisesti sukua sille punaiselle, joka oli lennähtänyt kepin päästä ja tappanut matkaavan sorsan. Silloinkin, kun Punakettu oli poissa toisessa laaksossa pyydystämässä tai makasi kiemurassa turvallisena katajapensaansa alla töyräällä, sitä vaivasivat arvelut tuosta tulimiehestä. Se ei tuntenut olevansa turvassa koskaan muulloin paitsi silloin, kun se omin silmin näki, mitä tuo salaperäinen olento puuhasi.

Toinen ihmisolento, jota Punakettu kunnioitti mielenkiinnolla, oli Poika. Poika asui eräällä etäisemmällä maatilalla, joka oli suurimpia ja kukoistavimpia ja varustettu kaikella, mitä takalistotilalla pitääkin olla, mutta koiraa siellä ei sattumoisin ollut. Pojalla oli kerran ollut koira, hyvin viisas mäyräkoira, johon hän oli kiintynyt niin suuresti, että kun se kuoli, sen paikka pidettiin kunnioituksesta täyttämättä. Hän oli rohkea, vakavan reipas poika, joka oleskeli paljon itseksensä, leikki yksin ja piti uimisesta, kanootilla soutamisesta, luistelusta, ratsastuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä pani lihakset voimakkaaseen toimintaan ulkosalla; lisäksi hän tutki ahkerasti yhtä paljon kirjoja kuin lumoavaa erämaaelämää ympärillänsä. Mutta kaikista näistä hommista oli eränkäynti se, joka suurimmassa määrin anasti hänen mielenkiintonsa.

Hän liikkui metsissä yhtä äänettömästi kuin itse metsäeläimetkin, näki yhtä terävästi, kuuli yhtä herkästi kuin ne. Ja koska hän oli hiljainen eikä halunnut tappaa ja kun hänen siniset pojansilmänsä olivat niin luotettavat, niin monet metsänväestäkin rupesivat katselemaan häntä omituisen pelottomin silmin. Ei niin, että lauhkeimmat niistä olisivat hänestä vähääkään piitanneet, paremmin kuin kestään muustakaan ihmisestä; mutta päästessään suuresta pelostansa häntä kohtaan ne kävivät välinpitämättömiksi. Siksipä hänellä oli tilaisuus tarkata monia mielenkiintoisia elämän pikkuseikkoja hiljaisessa, väkirikkaassa, salaisuuksia kätkevässä salomaassa, joka ihmisestä yleensä tuntuu autiolta.

Pojasta tuli Punaketun mielenkiinnon esine lähinnä Jabe Smithiä. Mutta tässä tapauksessa oli tuskin ollenkaan pelkoa ja vihamielisyyttä. Se piti Poikaa silmällä silkasta uteliaisuudesta, melkein kuten Poikakin olisi tarkastellut sitä, jos olisi saanut samantapaisen tilaisuuden. Punakettu ihmetteli nähdessään Pojan kuljeskelevan niin hiljaa läpi metsien, katsellen, kuunnellen, odottaen kuin jokin metsän omista asukkaista. Ja yrittäen ratkaista tätä vaikeaa arvoitusta antautui se noudattelemaan varovasti Pojan jälkiä -- mutta niin taitavan varovasti, ettei sen läsnäoloa aavistettukaan.

Viikkomäärin Punakettu tällä tavoin yhä tutki Poikaa, milloin sillä oli vain siihen tilaisuutta. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin Poika sai tilaisuuden tarkastella Punakettua. Se tapahtui kummallisella tavalla.

Eräänä iltapäivänä, jonkin aikaa sen jälkeen kun Punakettu oli keksinyt ja syönyt hyvällä halulla maahan pudonneet luumut hedelmäpuutarhassa, se löysi sattumalta metsäviiniköynnöksen laakson reunalta, ja se oli täynnä kypsiä hedelmiä. Viiniköynnökset olivat harvinaisia Ringwaakin seuduilla; mutta tämä, joka kasvoi suojaisessa ja hedelmällisessä sopessa, oli lajinsa herkullinen näyte. Se oli kutoutunut käärmemäisin kiemuroin parin kuolevan puun ylle, ja sen hedelmärypäleet olivat mitä houkuttelevimman purppuranpunaiset.

Punakettu katseli tätä tuntematonta hedelmää ja oli mielessään varma sen hyvyydestä. Se muisti luumut ja vesi herahti sille suuhun. Yhden pikku tertun, joka riippui matalalla kiertelevässä viiniköynnöksen vesassa, se otti ikään kuin näytteeksi. Se maistui juuri siltä kuin se oli kuvitellutkin. Mutta muut noista halkeavista, purppuraisista rypäleistä riippuivat saavuttamattoman korkealla. Vaikka kettu olisi hypännyt pystysuoraan ylös ilmaan jännitetyin lihaksin ja ahnaasti sieppaavin leuoin, ei se olisi voinut tavoittaa ainoatakaan viinirypälettä. Se kiersi kiertämistään mahtavaa viiniköynnöstä, etsien hyökkäyspaikkaa. Sitten se yritti kiivetä, mutta turhaan. Punaketun yritykset tähän suuntaan olivat yhtä turhat kuin sen hyppäyksetkin; ja viinirypäleet saivat olla rauhassa.

Punakettu oli neuvokas ja sitkeä; mutta on tapauksia, jolloin neuvokkuus ja sitkeys käyvät ansaksi. Kettu istahti takajaloilleen ja pohti perinpohjin tilannetta. Yhdellä kohtaa se oli huomannut voivansa kiivetä puun runkoa pitkin viisi tai kuusi jalkaa niiden kiemuroiden avulla, joita mahtava viiniköynnös teki tukipuunsa ympärille. Tämä näytti kuitenkin hyödyttömältä, kun sillä kohdalla ei ollut viinirypäleitä saatavissa. Mutta se huomasi vihdoin paikan, johon voisi hypätä kiivettyään ensin niin korkealle kuin pääsisi -- paikan, missä viiniköynnösrykelmä soisi sille jalansijan ja missä herkulliset marjatertut riippuivat aivan sen pään päällä. Se ei enää hukannut aikaa miettimiseen, vaan kiipesi, asettautui huolellisesti tasapainoasentoon, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.

Punakettu putosi turvallisesti rypäleiden keskelle. Mutta se, mitä kettu ei ollut ottanut lukuun tai edes arvannutkaan, oli viiniköynnösten joustavuus. Ne antoivat myöten joka suunnalle varsin kummallisesti ja oikullisesti. Muutaman sekunnin ajan kettu ponnisteli raivokkaasti pysyäkseen paikallaan, tarttuen kiinni kynsin hampain. Sitten se hyppelehtien ja nolattuna vaipui alaspäin läpi viiniköynnösten.

Mutta onnettomuudekseen se ei pudonnut maahan asti. Varsirykelmät, jotka eivät halunneet sitä kannattaa, näyttivät yhtäkaikki päättäneen, etteivät päästäisi sitä käsistään. Itsepäinen köynnöskiemura kiertyi sen toisen takajalan ympärille nilkan yläpuolelle pidellen kiinni pää alaspäin roikkuvaa kettua.

Kovaonninen seikkailija kiemurtelihe, koettaen hampain vapautua tuosta kovasta otteesta. Mutta joustava viiniköynnös ei päästänyt sitä voitolle, ja jokainen ponnistus veti paulan vain kireämmälle. Kun kettu totesi pulmallisen tilanteensa, valtasi sen pakokauhu. Se rupesi rajusti potkimaan, rimpuilemaan ja keikkumaan. Tämä sai aikaan kovan kahinan lehdistössä. Sitä se teki muutaman minuutin ajan, kunnes lopulta ylen uupuneena jäi riippumaan liikkumatonna, keinuen ruskeanvihreässä varjossa, kieli surkeasti riipuksissa ja silmät puoliummessa.

Juuri tällä hetkellä saapui paikalle sattumalta Poika. Hänen herkkä korvansa oli jo etäältä kuullut lehtien tavatonta kahinaa hetkellä, jolloin kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Hän lähestyi hyvin hiljaa hiipien, jottei menettäisi mitään mahdollista nähtävää, ja saapui paikalle juuri silloin, kun ansaan joutunut näytti olevan kuolemaisillaan. Vielä yksi pelon aiheuttama ponnistus vavahdutti nuoren ketun jäseniä; sitten, huomattuaan tilanteen toivottomuuden, se heittäytyi näennäisesti elottomaksi, silmät suljettuna kapealle raolle kuin kuolleella.