Part 2

Aamuisin, niin pian kuin aurinko paistoi lämpimästi töyrään pintaa vasten, emolla oli tapana tulla esille yöllisestä saaliinhausta vielä velttona ja ojentautua mukavasti pitkäkseen kuivalle turpeelle muutaman askeleen päähän pesän suusta alaspäin. Sitten tulivat tavallisesti poikaset, kurkistellen varovasti ennen kuin astuivat suureen maailmaan.

Emon loikoillessa siinä pitkin pituuttaan kaula ja jalat sojossa ja valkoturkkinen vatsa lämpöä kohti käännettynä poikaset alkoivat telmiä hänen päällään, haukahdellen kuorossa kimakoin äänin. Ne purivat, survoivat ja kiusasivat emoa siksi, kunnes sen kärsivällisyys tyystin loppui; silloin se ravisteli ne pois päältään, hypähti seisomaan muristen hiukan varoitukseksi ja paneutui jälleen maata toiseen paikkaan. Tätä toimenpidettä penikat pitivät tavallisesti merkkinä siitä, ettei emo enää halunnut leikitellä. Sitten syntyi niiden kesken tavallisesti jonkin minuutin kestävä kiihkeä kinastelu ja paini,, jolloin ne muka raivoissaan ollen murisivat lapsellisesti, kunnes yksi niistä kohosi kieriskelevän joukon selkään nähtävästi voittajana. Tämän jälkeen ryhmä kuin yhteisestä sopimuksesta hajaantui; toiset laskeutuivat kieli riipuksissa levolle, toiset taas lähtivät tutkistelemaan tämän huvittavan maailman pulmallisia kysymyksiä.

Nämä eloisat pennut -- kaikki viisi -- olivat lajinsa hienoja näytteitä; niiden villavassa penikkaturkissa oli kirkas, vaalea, punertava väri, hintelät, pienet jalat olivat hyvin mustat ja puhtaat, kuonot vilkkaan utelevat ottamaan selvää kaikesta, mitä tapahtui, ja vaaleankeltaiset silmät loistivat täynnä rodun ovelaa viisautta.

Mutta niiden joukossa oli yksi, joka aina voitti painiskelussa ja jolla aina painin jälkeen oli niin mielenkiintoista tehtävää, ettei sillä ollut aikaa paneutua lepäämään. Se oli vain hiukkasen suurempi kumppaneitansa; sen turkki oli silmäänpistävämmän punainen ja sen silmissä oli hiukan enemmän sitä katseen älykkyyttä, joka tietää, että aivot sen takana osaavat askarrella.

Se se ensimmäisenä huomasi, kuinka hauskaa oli pyydystää kovakuoriaisia ja sirkkoja itselleen ruohonkorsien seasta, sillä välin kun muut odottivat emon neuvovan miten menetellä. Se se aina parhaiten sai kiinni hiiriä ja päästäisiä, joita emolla oli tapana tuoda pesään elävinä pienokaisilleen, jotta ne harjaantuisivat tuossa taidossa. Ja koko poikueesta se oli ainoa, joka emon opastamatta oppi salaa hiipien vainuamaan hiiren ja erottamaan hiljaisen vikinän hirren alta viidenkymmenen jalan päästä pesältä tai kauempaakin. Sitä kohti se ryömi kärsivällisesti hiipien ja oli väijyksissä pitkät tovit aivan liikkumattomana sekä lopuksi hyppäsi voitokkaasti pienen, pehmoisen, harmaan uhrin kimppuun. Se näytti erikoisen täydellisesti ja voimakkaasti perineen sen esi-isäin taitolahjan, joka kulkee vaiston nimellä. Mutta samalla se oli erikoisen altis ottamaan oppia emoltansa, joka parhaan kykynsä mukaan väsymättä opetti pennuillensa, mitä ikinä pikku kettujen sopi tietää ja uskoa.

Niiden ollessa tällä kehitysasteella emo toi pesään mitä moninaisinta riistaa, suurta ja pientä, tutustuttaen pentuja metsän erilaisiin antimiin. Mutta suurta riistaa -- sellaista kuin kaniinit ja murmelit -- se toi kuolleena, koska elävä kaniini saattoi paeta yhdellä rajulla loikkauksella, ja viimeiseen hengenvetoon asti rohkea murmeli, joka oli pelottavin hampain varustettu, saattoi tappaa jonkun pienistä kiduttajistaan. Lisäksi se toi pesään peltokanoja ja siipikarjaa ja kaikkia vahvasiipisiä ja täysikasvuisia lintuja kaula taatusti katkaistuna, jotteivät pääsisi lentäen karkaamaan sopivassa tilaisuudessa. Vain nuorille linnuille ja hyvin pienille eläimille suotiin etuoikeus olla edistämässä punaisen ketun poikueen kasvatusta.

Eräänä päivänä emo toi pesään mustan käärmeen, pitäen sen päätä musertamatta suussaan, samalla kun sen ruosteenkarvainen, kiemurteleva ruumis kiertyi ketun pään ja kaulan ympärille. Emon matalaäänisen kutsun kuultuaan poikaset tulivat pesästään telmien innokkaina ja tuumaillen mielessään, mikä uusi otus sillä mahtoi olla heitä varten.

Mutta käärmeen nähdessään ne kavahtaen peräytyivät kaikki, yhtä lukuun ottamatta. Perheen punaisin ja suurin syöksyi muristen emonsa avuksi ja koetti repiä kiemurtelevat renkaat sen kaulasta. Se oli tietysti turha yritys. Mutta kun vanha kettu etukäpäliensä avulla väänsihe vapaaksi ja lyödä läimäytti pitkän suikertelijan maahan, niin pentu hyökkäsi sen kimppuun osoittamatta pelon merkkiäkään ja ehkäisi sen pakoyrityksen.

Hetkessä käärmeen tiukat kiemurat kiertyivät ketunpojan ympärille. Siltä pääsi hätääntynyt haukahdus muun poikueen yhä perääntyessä peloissaan. Mutta seuraavassa hetkessä, muistaen nähtävästi miten oli nähnyt emonsa pitelevän tätä kummallista, hillitöntä vastustajaa, se puraisi osuvasti, tarttuen käärmettä juuri siihen kohtaan, missä kaula ja pää yhtyivät. Yksi ainoa neulanterävien nuorten hampaiden raju, voimakas narskahdus -- ja selkäydin oli kokonaan vahingoittunut. Kiinteät kiemurat veltostuivat, putosivat pois. Ja laskien ylpeästi molemmat etukäpälänsä uhrinsa ruumiille nuori voittaja rupesi sitä repimään, kuin se olisi ollut vain hiiri. Se oli oppinut käsittelemään myrkytöntä käärmelajia. Kun Ringwaakin maassa ei ollut kalkkarokäärmeitä eikä "kuparipäitä", olikin siinä todella kaikki, mitä sen tarvitsi tietää käärmeistä.

Sen helposti saadun voiton rohkaisemina ja huomatessaan, ettei uhri näyttänyt elonmerkkiäkään muuten kuin hännän tempoilussa, tulivat nyt neljä muutakin poikasta saaliinjaolle, kunnes käärmeestä ei ollut jäljellä muuta kuin sinne tänne viskeltyjä kappaleita.

Sitä mukaa kuin nuoret ketut voimistuivat ja niiden yritteliäisyys eneni, alkoi elämä niitä enemmän innostuttaa. Emo pyydysteli yhä öisin ja lepäili päivin pidättäen pentunsa vieläkin luolan oven läheisyydessä. Sen poissa ollessa ne pysyttäytyivät varovaisesti näkymättömissä ja olivat aivan hiljaa; mutta kun emo paistatti päivää valmiina karkoittamaan jokaisen tungeskelijan, tunsivat ne voivansa turvallisesti hiukan vaellella töyrään harjalla ja tiheikköjen liepeillä.

Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan, kun taivas oli kirkas ja lehtien varjot näyttivät pieniltä ja teräviltä, outo, suuri varjo purjehti nopeasti töyrään kupeen ylitse ja näytti hetkisen liihoittelevan pesän yllä Vanha kettu hypähti pystyyn antaen nopean varoitusmerkin. Suuri punainen pentu, joka voitti veljensä ja sisarensa niin hyvin varovaisuudessa kuin rohkeudessakin, kiiti nuolena tiheän katajapensaan suojiin. Toiset kyyristyivät siihen, missä sattuivat olemaan, ja katsahtivat ylöspäin pakokauhuisina. Aivan kuin samassa silmänräpäyksessä kuului matala, mutta hirmuisen kohajava ääni ylhäältä, ja tuo suuri varjo näytti putoavan taivaalta.

Yksi pikku ketuista oli juuri töyrään harjalla ryömien litteänä ja tuijottaen ylöspäin kauhistuneena hämmennyksen vallassa. Emo, joka hyvin ymmärsi uhkaavan kohtalon, juoksi sitä kohti, päästäen kimakan ulinan, siten toivoen pelottavansa rosvon pois. Mutta suuri kyyhkyshaukka ei ollut sellainen, jota ääni voi pelottaa.

Kuului kevyt isku, tukahtunut kirkaisu, äkillinen, hiljainen suurten siipien lehaus, ja vihdoin niiden raskas lepattaminen. Ja juuri kun mieletön emo saapui paikalle, kiiti suunnattoman suuri lintu ilmaan kantaen pientä, hentoa, punaista olentoa kynsissään.

Sen mentyä muut pennut juoksivat väristen emonsa luo -- kaikki muut paitsi Punakettu itse, joka tuijotti miettiväisenä jonkun hetken katajapensaan peitosta.

Pitkän aikaa tämän kokemuksen jälkeen se ei milloinkaan laiminlyönyt pitää tarkasti silmällä suurta sinistä avaruutta päänsä päällä, joka näytti niin vaarattomalta, mutta jossa oli sellaisia kauhistavia turman tuojia.

Vähän ajan kuluttua tämän tapauksen jälkeen, ennen kuin emo oli alkanut ottaa pentuja mukaansa vakavaan saaliinpyyntihommaan, kolhaisi metsänväen kohtalo jälleen luolan pientä perhettä.

Tämä tapahtui keskipäivän unisimmalla tunnilla. Vanha kettu, jonka vierellä makasi yksi pennuista, uinaili erään pensaan alla jonkin matkan päässä alas töyrästä mennessä. Kaksi muuta kaivoi vimmatusti hiekkaisella paikalla töyrään laella, minne ne kenties kuvittelivat tai vain luulottelivat kuvittelevansa haudatuksi jonkin makean herkkupalan.

Muutaman askeleen päässä Punakettu itse uutterana ja omaa itsenäistä päähänpistoaan seuraten, kuten tavallista, etsi innokkaasti jotakin pientä elävää, hiirtä tai kovakuoriaista tai heinäsirkkaa, joka aivan ilmeisesti oli liikauttanut muutamia ruohonkorsia. Jokin elävä olio, sen hän tiesi, oli noissa korsissa. Se tahtoi siepata sen itselleen keinolla millä hyvänsä. Ja jos se kelpaisi syötäväksi, niin hän kyllä söisi sen.

Yhä likemmäksi se hiipi liikkuen ääneti kuin valoläikkä. Se oli juuri sopivan hyökkäysmatkan päässä, juuri aikeissa hyökätä ja vangita näkymättömän otuksen, kun varoittava väristys kävi sen lävitse. Se käänsi päätään -- mutta itsellensä onneksi se ei odottanut nähdäkseen, mikä vaara sieltä uhkasi. Sellaisen neuvokkaan luonteen nojalla, joka osaa toimia yhtä nopeasti kuin ajatella, se päätään kääntäessään teki rajun, salamannopean hyppäyksen suoraan rinnettä alas emoaan kohti. Samalla hetkellä se näki aavemaisen harmaan, ryömivän, varjomaisen olennon suurin, vihrein silmin katsoa tuijottavan pengermältä käsin. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui suuri ilves alas sille paikalle, josta kettu juuri oli lähtenyt.

Säikähtyneenä jättäen kaivamishommansa hiekassa nuo kaksi pentua katsahtivat ihmeissään ylöspäin. Ne näkivät veljensä kieriskelevän rinnettä alas ja emonsa juoksevan heitä kohti kimeästi kirkuen. Ne hypähtivät erilleen sen terveen hajaantumisvaiston kehottamina, minkä luonto antaa heikoille lapsillensa. Silloin suuri, pehmeä, kuin teräskynsin varustettu käpälä laskeutui toisen päälle vastustamattoman voimakkaana, surmaten pienen, pirteän elämän. Vahva leukapari sieppasi sen ylös maasta; ja kevyesti hyppi ilves tiehensä yli pensaiden saaliineensa. Huomatessaan kettuemon ajavan vimmatusti takaa se kiipesi lähimpään puuhun, leveään kuuseen, ja ryömi erään oksan haarukkaan uhri toisen etukäpälänsä alla.

Kun emo kiertämistään kiersi puun juurta hypäten runkoa vasten äänettömän raivon vallassa, niin ilves tuijotti siihen kostonhaluisesti sähisten ja muristen. Se oli todella kettua etevämpi sekä painonsa että aseittensa puolesta, mutta sitä ei haluttanut tapella ketun emoraivoa vastaan. Noin kymmenen minuutin ajan kettu raivoisasti rynnisti järkkymätöntä puunrunkoa vastaan. Mutta huomaten voimattomuutensa se kääntyi päättäväisenä pois palaten kolmen jäljellä olevan poikasensa luo.

Kettuperhe oli nyt muutamia päiviä erikoisen varovainen. Pennut pysyivät aivan emonsa kintereillä kaiken aikaa peläten säihkysilmäisen säikyttäjän palaavan.

Metsän heimo unohtaa kuitenkin tavallaan tämän laatuisen kokemuksen nopeasti. Sen antama opetus tosin säilyy, mutta itse järkytys, silmitön pelko, katoaa. Lyhyen ajan kuluttua mäenrinteen vihreä kesäinen maailma tuntui kettuperheestä niin onnelliselta ja turvaiselta kuin konsanaan, mutta sekä leikissä että työssä käytettiin viisaampaa varovaisuutta, joka nyt oli käynyt vaistomaiseksi ja tavanmukaiseksi.

Todella alkoikin nyt työ astua kolmen pikku ketun elämään, työ, joka niille tuotti aivan samaa nautintoa kuin leikki. Emo alkoi viedä niitä mukanaan metsästysretkille kuutamossa tai hämärissä. Ne oppivat olemaan väijyksissä kimaltelevien kulkuteiden varsilla ja hyökkäämään varmasti ohi hyppivän kaniinin niskaan. Ne oppivat salaa hiipimään hautovan metsäkanan pesälle ja sieppaamaan sen siitä, mikä tehtävä pani taitavimmankin hiipijän taidon koetukselle. Ne oppivat keksimään peltohiirten ruohoiset käytävät ja selvittämään noiden piileskelijäin olinpaikan niiden vikinästä ja heikosta kahinasta. Ja ne oppivat pitämään makeista villihedelmistä ja marjoista, jotka alkoivat kypsyä laaksoissa ja rinteillä.

Poikasten turkista katosi nyt pennuille ominainen villavuusnäkö, ja niissä alkoi ilmetä halu riippumattomuuteen, mikä pani emon uutterasti valvomaan, ettei niille tapahtuisi vahinkoa. Tähän riippumattomuuteen liittyi jonkin verran hillittömyyttä ja liiallista itseluottamusta, mikä on kylläkin luonnollista sekä ihmisille että ketuille, kun ne ensimmäisen kerran tulevat tietoisiksi kyvyistänsä. Mutta Punakettu, joka voitti veljensä ja siskonsa koossa ja älykkyydessä samaten kuin nuoren turkkinsa kirkkaassa värissä, oli näistä kolmesta ehdottomasti pidättyväisin, Ja vähäarvoisinta sen älyssä ei suinkaan ollut tietoisuus siitä, että emo tiesi paljon paremmin asiat kuin se itse. Kun tämä antoi merkin, että vaara oli lähellä tai että piti olla varovainen ja valpas, niin se oli heti valmis tarkkaamaan, mitä siltä vaadittiin, kun taas toiset kaksi olivat joskus oikullisia ja hajamielisiä. Kaiken kaikkiaan oli pieni perhe kuitenkin sopusointuinen ja tyytyväinen ja kykeni, kaikista sen keskuudessa tapahtuneista murhenäytelmistä huolimatta, suuresti iloitsemaan elämästään lämpimässä, kesäisessä maailmassa.

3. luku

MUSTELMIA JA RAIPPOJA

Nyt tuli se ratkaiseva aika, jolloin nuoret ketut osoittivat haluavansa vaeltaa ja pyydystellä omin neuvoin, ja tällä kehitysasteellaan ollen Punakettu, jonka vikkelyys tähän saakka oli pelastanut sen kaikenlaisesta kovasta kurista luonnon koulussa, sai maistaa patukkaa useammin kuin kerran. Vaisto ei voinut sille kaikkea opettaa. Emolla oli hiukan liiaksi puuhaa perheen muista jäsenistä, jotka olivat osoittaneet tarvitsevansa paljon enemmän hänen huolenpitoansa. Ja siitä johtui, että Punaketun piti ottaa muutamia oppitunteja järeältä opettajalta, kokemukselta.

Ensimmäinen niistä opetuksista koski kimalaisia. Eräänä iltapäivänä sen pyydystellessä peltohiiriä pienellä niittykaistaleella mäenrinteen puolivälissä sen innokas kuono haistoi jotakin, jonka tuoksu oli paljon herkullisempi ja houkuttelevampi kuin hiiren. Se oli lämmintä ja makeata tuoksua, jossa oli samalla kirpaiseva sivumaku; ja vaisto vakuutti sille varmasti, että se, millä oli tuommoinen tuoksu, oli ehdottomasti hyvin hyvää syötäväksi. Mutta vaisto unohti huomauttaa, että tuollainen miellyttävä nautittava oli todennäköisesti kallista tai vaikeasti saatavissa. On mahdollista (vaikka jotkut sanovat toisin), että vaistolta vaaditaan liikoja.

Unohtaen kokonaan peltohiiret, suu odotuksesta vettä valuen, nuori kettu kulki turpeen yli nälkäisenä nuuskien, seuraten epämääräistä houkuttelijaa sinne tänne, kunnes se yhtäkkiä höyrysi kuumana ja herkullisena sen kuonon alla. Suuri mustan keltainen kimalainen töytäsi raskaasti ketun korvien ohi, mutta se oli liiaksi puuhassaan huomatakseen sitä. Kettu alkoi kuopia kaikin voimin, riiputtaen innoissaan hoikkaa, vaaleanpunaista kieltään ja välittämättä äkäisestä, vikisevästä surinasta, joka heti alkoi kuulua sen käpälien alta.

Turvetta oli hyvin ohuelti pienen kennokimpun yllä. Silmänräpäyksessä uutterat käpälät tunkeutuivat sen läpi. Punakettu pisti ahnaasti kuononsa mehiläisten ja hunajan joukkoon. Yhden kerran se sai maistaa hurmaavan makeaa hunajaa. Sitten tuntui siltä kuin olisi kuumia piikkejä isketty hänen kuonoonsa. Se hypähti taapäin, päästäen tuskan ja hämmästyksen vingahduksen; ja samassa kimalaiset alkoivat parveilla sen silmien ja korvien ympärillä pistäen raivokkaasti.

Se juoksi henkensä edestä sokeasti ja syöksyi lähimpään katajapensaikkoon. Viisaammin se ei olisi voinut tehdäkään, sillä jäykät oksat lakaisivat pois sen turkkiin tarrautuneet kimalaiset, ja muut, kuten kaikki niiden heimolaisetkaan, eivät mielellään pistäneet hentoja siipiään sotkuisiin oksiin. Hetkisen ne surisivat kiukkuisesti vihollisen pakopaikan ympärillä, mutta kiitivät sitten pois asunnolleen korjaamaan vahinkoa.

Sillä välin nuori kettu oli maannut suojapaikassaan tuimissa tuskissa, kuopien kylmää, tuoretta multaa ja kätkien kuononsa siihen. Mutta huomattuaan tämän parannuskeinon riittämättömäksi se muutaman minuutin perästä ryömi pois ja livahti surkeana alas purolle, missä saattoi hangata kuonoaan ja silmiään, jopa koko kiusattua päätään viileään ja parantavaan liejuun. Ei ollut olemassa parempaa lääkettä sellaiselle kivulle kuin hänen oli, ja pian pistosten aiheuttama kuume oli siinä määrin laskenut, että se muisti mennä kotiin. Mutta sen naama oli niin oudosti rumentunut, että perheen muut jäsenet katselivat sitä paheksuen ja se tunsi olevansa hylkiö.

Lähes kaksi päivää Punakettu oli kotona, kuhnustellen pimeässä luolassa ja paastoten. Sitten sen raikas, nuori veri puhdistui katkerasta myrkystä, ja se lähti liikkeelle kovin nälissään ja huonotuulisena. Tämä huono tuuli ja harvinainen hiukaisu tuotti sille uuden kokemuksen luonnon kurista.

Oli myöhä iltapäivä, eikä muu perhe vielä ollut valmis lähtemään metsälle, joten se hiiviskeli yksinään kaniinia etsien. Sen ruokahalu oli siksi tuima, ettei se voinut ajatellakaan tyytyvänsä hiiriin. Noin sadan metrin päässä pesältä ylöspäin hiipiessään salaa viidakon läpi se näki mustan- ja valkoisenjuovikkaan eläimen astuvan hitaasti alas karjapolkua.

Se ei näyttänyt lainkaan pelottavalta, mutta sellainen säikkymätön ilme sillä oli, joka kaikkina muina aikoina tai ketun ollessa toisella tuulella olisi pysähdyttänyt vaanijan tuumimaan, niin terävä nuori kettu kuin se olikin. Mutta juuri nyt se ei ollut sellaisella päällä. Se kyyristyi odotuksen jännittämänä, vartosi, kunnes ei enää enempää malttanut, hyökkäsi sitten esiin piilopaikastaan ja viskautui maltillisen vieraan kimppuun.

Punakettu oli, kuten olemme nähneet, erinomaisen nopsa. Tässä tapauksessa sen hyökkäys oli niin äkillinen, että se melkein yllätti vieraan otuksen. Sen leuat olivat puraisemaisillaan tuon juovikkaan kaulan takaosaa. Mutta juuri ennen kuin ne ehtivät tämän toimittaa, sattui merkillinen tapaus. Vieras otus pyörähti ympäri kuin pakoon aikoen. Sen häntä nousi ilmaan omituisesti nytkähtäen. Ja Punakettu sai päin silmiään ja nenäänsä ja suutansa sellaisen ryöpyn, joka tuntui iskevän, sokaisevan ja tukahduttavan yhtaikaa.

Siitä tuntui kuin silmät olisi poltettu pois päästä. Samalla voimakas, tukahduttava haju iskeytyi sen henkitorveen ja tuntui melkein sulkevan kurkun sieltä takaisin työntyessään. Läähättäen epätoivoisesti, sähisten ja huojuen onneton nuori kettu syöksyi pakoon heittäytyäkseen maahan ja piehtaroidakseen sammalessa ja lehdissä, yskien ja hurjasti käpälillään raadellen suutaan ja silmiään, koettaessaan päästä irti hirveästä, tukahduttavasta, tahmeasta aineesta. Mutta haisunäätä, kääntymättä luomaan edes halveksivaa silmäystä masentuneeseen vastustajaansa, kuljeskeli välinpitämättömänä karjapolkua pitkin, pelkäämättä maailmaa.

Mitä Punakettuun tulee, kului monta minuuttia ennen kuin se saattoi hengittää tyynesti. Pitkän aikaa se kieriskeli lehtien ja sammalen keskellä, kovasti hangaten naamaansa, alinomaa nousten vaihtamaan paikkaa, kunnes maa metrien laajuudelta oli haisunäädän lemun läpitunkema. Sitten se lähti multaiselle penkereelle ja uudisti siellä kuivat kylpynsä, kunnes sen naama oli niin puhdas, että se voi hengittää tukehtumatta ja saattoi taas edes jonkin verran nähdä poltetuilla silmillään.

Tämän tehtyään se palasi arkana kotiin pesälle -- ja sai tällä kertaa vastenmielisen ja ehdottomasti paheksuvan vastaanoton. Emo seisoi itsepintaisesti oviaukossa ja murisi sille selvän kiellon. Nöyryytettynä ja ylen surullisena sen täytyi mennä pesän yläpuolella olevaan koloon katajapensaan alle, missä hänen urhea isänsä ennen häntä oli nukkunut. Kolmen surkean päivän aikana sen ei sallittu astua kotiluolaan, eipä edes tulla muuta perhettä lähellekään. Puolueettoman arvostelijan olisi silloinkin ollut pakko myöntää, että se oli kaikkea muuta kuin herttainen. Mutta kyllä onkin kysymyksessä hyvin ilkeä haju, jos se kerran kettua vaivaa.

Niinä päivinä, jolloin haisunäädän kirous lepäsi raskaana sen yllä, se huomasi tästä onnettomuudestansa kuten useimmista muista olevan hyötyä. Pyydystely muodostui ilmeisesti helpommaksi, sillä sen haju petti pienet metsäneläimet. Ne tiesivät, että haisunäätä oli aina hyvin hidas liikkeissään, ja siksi kernaasti antoivat tämän näkymättömän pyydystelijän, joka lemusi haisunäädältä, tulla loikkausmatkan päähän. Täten Punakettu sai korvauksen karsimastaan surullisesta vastoinkäymisestä. Nyt näytti siltä kuin heti olisi kiitänyt sana kautta metsän, että oli liikkeellä muutamia nopeajalkaisia haisunäätiä, jotka harppasivat hurjasti kuin metsäkissat. Ja siitä lähtien kaikki Ringwaakin maan haisunäädät huomasivat, että pyydysteleminen oli heille vaikeampaa kuin ennen.

Sillä välin emoa alkoi suuresti hermostuttaa se, että kahdella hänen poikasistaan oli taipumus kulkea ryöstelemässä laaksoissa maatalon läheisyydessä. Se oli koettanut jollakin tavoin, osaksi esimerkin ja osaksi epäilemättä yksinkertaisen kielen avulla, joka ovelasti välttää ihmisten huomiota, teroittaa niille, miten tuhoa tuottavaa ja mieletöntä oli käydä käsiksi ihmisten omaisuuteen. Helppo pyydystäminen, niin se ilmoitti niille, ei aina ollut hyvää pyydystämistä.

Nämä opetukset tekivät vaikutuksensa Punaketun teräviin aivoihin. Mutta sen veljen ja sisaren mielestä ne olivat typeriä. Mitä varten ankat ja kananpojat olivat olemassa, ellei kettujen ravinnoksi? Ja mitä varten oli maanviljelijöitä, ellei juuri poistamassa kettujen puutteita, hankkimalla niille kananpoikia ja ankkoja? Huomatessaan jälkeläistensä taipumusten suunnan vanha viisas emo päätti luopua luolan vaarallisesta naapuristosta ja viedä pienen perheensä kauemmas metsään pois kiusausten piiristä. Mutta ennen kuin se oli täysin vakuuttunut muuton välttämättömyydestä, ratkaistiin asia hyvin kovakouraisesti -- ja Punakettu sai uuden terveellisen opetuksen.

Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä iltana vähäistä ennen auringonlaskua Punakettu istui eräällä kummulla katsellen lähintä karjapihaa ja tarkaten ihmisten ja kotieläinten hommia. Se istui koiran tavoin takakintuillaan, pää kenossa, kieli näkyen puoliavoimien leukojen välistä, ollen mielenkiintoisen tarkkaavaisuuden perikuva. Se näki kaksi miestä työskentelemässä pellolla aivan pienen, harmaan talon takana. Se näki suuren mustankirjavan sekarotuisen leikittelevän hurjana päivänpaisteisella, lastuisella pihalla keltaisen sekasikiön kera, joka oli tullut naapuritalosta tervehtimään. Se näki parven lihavia, laiskoja ankkoja pulikoimassa hevoslammikossa ladon takana. Se näki myös joukon isohkoja kananpoikia, ja se ajatteli kaihomielin, kuinka helposti saatavaa riistaa ne olisivat kömpelöimmillekin ketuille. Se teki epämääräisen päätöksen tutkistella tarkasti ihmisiä, jotta voisi heitä käyttää hyväksensä antautumatta liian suureen vaaraan.

Katsellessaan se huomasi pienen punaisen hahmon hiipivän varkain viidakon läpi lähellä niittyä. Se oli Punaketun varomaton veli, joka silminnähtävästi pyydysteli noita kananpoikia. Punakettu liikahti levottomasti, säikähtäen veljensä rohkeutta, mutta siitä huolimatta mielenkiinto myötätuntoisesti vireillä. Äkkiä tapahtui rynnäkkö ja hyökkäys, ja pieni punainen olento oli parven keskellä. Seuraavassa hetkessä se syöksyi takaisin viidakkoon, siipiään räpyttelevä kananpoika olan yli heitettynä; sillä välin muu parvi kauhusta rajusti kaakattaen pakeni päistikkaa karjapihaa kohti.

Äkillisen pelästyneen kaakatuksen kuultuaan koirat lakkasivat pihalla leikkimästä, ja pellolla olevat miehet katsahtivat työstään.

"Hitto vie, ellei se vain olekin kettu-lurjus!" huudahti yksi miehistä, isäntä -- erämies, Jabe Smith nimeltä, jolle metsämaiden tuntemus oli opettanut sen erikoisen hätämerkin, jonka linnut päästävät ketun lähestyessä. "Kyllä se saa kalliisti maksaa tuon kananpojan, jos se sellaisen sai!" Ja nuo kaksi miestä riensivät taloa kohti, viheltäen koiria. Koirat tulivat heitä kohti hypellen innoissaan, tietäen hyvin, mitä hauskaa oli tekeillä. Miehet hakivat pyssynsä keittiöstä ja veivät koirat niityn poikki paikalle, missä kananpojat olivat olleet syömässä. Viidessä minuutissa rosvon jäljet keksittiin, ja haukkuen täyttä kurkkua koirat seurasivat niitä.