Part 13

Vielä enemmän se ihmetteli ihmisiä hevosten selässä, jotka nopeasti seurasivat koiralaumaa. Se oli nähnyt vaivaa punoakseen tielle kaikki mahdolliset esteet -- jokaisen korkean kiviaidan, jokaisen kiemurtelevan aidan, jokaisen ojan ja rämeen, jokaisen polveilevan puron kiemuran. Nämä eivät sille, keveän ketterä ja sitkeä kun oli, merkinneet mitään. Mutta ketun mielen täytti kummastus nähdessään sen tavan, millä ihmisolennot -- nuo hennot, tummat hevosten selässä, samoin kuin nuo punaisetkin, jotka ratsastivat tavalliseen tapaan -- kulkivat urheasti yli esteiden.

Jotkut tosin astuivat maahan esteen tullen ja toiset poikkesivat syrjään yhtyäkseen myöhemmin taas metsästykseen, mutta useimmat pysyttelivät koirien mukana, kulkien suoraan eteenpäin, suoriutuen pukinhypyillä muutamista vähäpätöisistä esteistä, mutta toisista taas suurenmoisin, korkealle kantavin loikkauksin. Punaketun mielestä nämä ihmisolennot erosivat suuresti hänen ennestään tuntemistaan -- Jabe Smithistä ja Pojasta sekä pitkäkoipisista, kömpelöistä, välinpitämättömistä maanviljelijöistä.

Se syventyi siinä määrin uteliaisuutensa tyydyttämiseen, että oli unohtaa sen tärkeän osan, jota itse näytteli tässä pelissä, ja ennen kuin kettu tiesikään, oli haukkuva koiraparvi melkein hänen kintereillään. Punakettu kiiti alas kummun tiheintä puolta ja juoksi voimainsa takaa aukeaman yli -- mutta se ei ennättänyt niin pian, että olisi voinut pysyttäytyä näkymättömissä. Äänekäs voitonriemun huudahdus pääsi metsästysseurueelta, ja koirat lähetettiin oikopäätä pellon poikki, joten niiltä säästyi paljon aikaa ja matkaa.

Vauhti, jonka Punakettu nyt otti, oli kerrassaan suurenmoinen kaikkien niiden mielestä, joilla oli onni se nähdä. Mutta kun pitkät vankeusviikot olivat heikentäneet sitä, maksoi se sille liian paljon. Se juoksi yhä suoraan eteenpäin läpi läheisen siimeksen, yli seuraavan aukeaman ja leveän leppäsuovyön keskitse. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, niin se, joka olisi ollut lähellä näkemässä, olisi huomannut, että häntä riippui masentuneena ja kirkas sievä turkki oli märkyydestä tumma. Kettu pysähtyi tuokioksi vetämään hiukan henkeä; sitten se ryhtyi koettamaan muutamia vanhoja kepposiansa.

Kaatunutta nuorta koivua myöten kettu meni puron poikki ja juoksi parikymmentä metriä vastavirtaan. Sitten, vaikka niin vihasikin jalkojen kastumista, se palasi samaa tietä vedessä, lähellä rantaa, virtaa alas kenties viidenkymmenen metrin päähän. Täten se mielestään saisi runsaasti aikaa hengähtää ja tarpeen vaatiessa alkaa leikin vaikka uudestaan. Mutta helisevä haukunta kuului jälleen läheltä takaapäin. Kettu ravasi leppäsuon etäisimpään kolkkaan, hankkien siten itselleen ovelasti tilaisuuden nopeasti ja salaa kiitää poikki niittyjen seuraavaan piilopaikkaan, ja livahti rohkeasti eteenpäin. Ketun kauhuksi oli siellä ratsain joukko noita punapukuisia miehiä, jotka nähtävästi odottelivat häntä. Heidän hirmuisen huutonsa kajahtaessa se tiesi kaikkien noiden huolellisten puuhiensa menneen hukkaan -- ja hyvin paljon kallista aikaa oli tullut tuhlatuksi.

Hetkisen Punakettu epäröi, aikoen kääntyä takaisin. Mutta takaa-ajavien koirien haukunta kuului jo leppäsuolta. Ponnistellen tarmoaan se ryntäsi suoraa päätä ratsumiesjoukon läpi -- joka osoitti myrskyistä suosiotaan äänekkäin huudoin -- ja juoksi lähimpään metsäsarkaan.

Päästyään sinne ja leppoisten varjojen kerran vielä suojatessa se tiesi, ettei saanut pysähtyä, vaikka sydän uhkasi haljeta. Se pelkäsi enempää koetella vanhoja juoniansa näitä uusia ja liian lukuisia vihollisia vastaan. Se vain juoksi suoraan eteenpäin uskoen keksivänsä jonkun uuden keinon ahdingosta päästäkseen.

Koirat ärhentelivät nyt vähemmän, sillä ne eivät hengästykseltä saaneet haukutuksi. Ja se vähän rohkaisi kettua. Läpi viidakkojen se livisti, yli pienen laitumen, jossa ei ollut mitään paon mahdollisuutta. Laidunta ympäröi etäämpänä paksu kiviaita, joka ulottui niin pitkälle kuin kettu saattoi nähdä molempiin suuntiin Ketulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä aidan toisella puolen oli. Mutta olipa siellä mitä tahansa, ei se varmastikaan voinut olla pahempaa kuin se, mitä oli tällä puolen. Sillä oli tuskin kylliksi voimaa hyppäykseen, kun se yritti aidan harjalle ja putosi alas toiselle puolen.

19. luku

VOITTO

Punakettu huomasi nyt olevansa pölyisellä tiellä, joka kierteli kummallakin puolella kohoavien kiviaitojen ja Lombardian-poppeleitten jäykän jonon välitse. Se juoksi eteenpäin noin kaksikymmentä metriä pitkin tien keskikohtaa, kun se tiesi, ettei haju tarttuisi kuivaan, kovaan maahan. Silloin se kuuli laiskasti hölkyttelevän valjakon lähestyvän ja piiloutui korkeiden puiden suojaan, antaakseen valjakon mennä ohi. Ketun kieli riippui pitkällä suusta. Se oli nyt jo aivan näännyksissä. Koiraparven äänet se kuuli laitumen takaisesta metsästä.

Pian ilmestyivät tienmutkasta isot, jykevät maalaisvankkurit kahden hevosen vetäminä ja ajaja puolinukuksissa penkillään. Tilavissa vankkureissa oli laatikkoja, tynnyri, viljanpohtamiskone, muutamia ruokasäkkejä, kimppu kuivaa, suolaista turskaa ja pakka jonkinlaista karkeaa kangasta. Näky muistutti Punaketun mieleen ne tavarat, jotka olivat seuranneet hänen korinsa mukana matkalla takalistoasutukselta asemalle. Niissä vankkureissa hän oli ollut turvassa. Miksi ei näissäkin? Ei ollut aikaa epäröintiin. Koirain äänet kuuluivat jo meluten aukealla laidunmaalla. Äänetön loikkaus vankkureiden kulkiessa ohi -- ja se oli kiivennyt pehmeästi vankkureiden perälaudan yli ja kiertynyt kerälle pohdinkoneen alle, erään ruokasäkin taakse pois näkyvistä.

Ennen kuin kaksi minuuttia oli kulunut, saapuivat koirat tölmäten yli aidan tielle. Viidenkymmenen metrin päässä piilopaikassaan Punakettu kuuli äkillisen muutoksen niiden äänissä, kun ne huomasivat erehtyneensä. Kierrellen, kaarrellen, juosten edestakaisin ja yli aidan toiselle puolelle, ne etsivät kadonneita jälkiä, vikisten hämmentyneen pettymyksen vallassa. Tässä oli jälki, kevyt, mutta varma, keskellä tietä. Ja tähän se loppui, ikään kuin Punakettu olisi saanut siivet ja hypännyt ilmaan. Koirat, jotka tunsivat hyvin kettujen kepposet, hajaantuivat nyt ja muutamat juoksivat yhtäälle, toiset toisaalle, molempien aitojen harjaa pitkin ja myös etäisemmän aidan suuntaisesti. Tällä tavoin niiden olisi lopulta varmasti pitänyt löytää jäljet -- mutta toiveessaan pettyneet koirat valtasi hämmästys.

Pian metsästysseurue tuli kiirehtien ja hyvin kiihtyneenä paikalle. Jotkut ylistivät otuksen oveluutta, toiset sadattelivat koirien typeryyttä, ja ihmettelevä puheensorina kävi yhä kovemmaksi. Mutta sillä välin Punakettu, pieneksi keräksi kiertyneenä kulkeutui viskuukoneen alla yhä edemmäs pois turman tieltä, joka oli ollut hänet saavuttamaisillaan. Ja vihdoin nuo pahaenteiset äänet häipyivät hänen korvistaan. Vielä kerran ketun kohtalo ja äly olivat yhdessä toimien pelastaneet hänet.

Nelisen tuntia isot vankkurit kulkivat rämisten ja täristen eteenpäin kiirettä pitämättä. Ja kaiken aikaa Punakettu makasi aivan hiljaa kooten voimia. Se tahtoi päästä niin loitos kuin suinkin taitavasta koiralaumasta ja hirmuisista helakanpunaisista metsästäjistä. Lopuksi kuitenkin vankkurit seisahtuivat ja ajaja astui raskaasti maahan. Kuullessaan hänen ryhtyvän hevosia irroittamaan -- toimitus, jota se usein oli katsellut entisestä piilopaikastaan jollakin syrjäisellä pellolla -- Punakettu kurkisti varovasti ulos. Se huomasi vankkureiden seisovan keskellä avaraa, hyvin hoidettua karjapihaa. Mutta noin kahdenkymmenen askeleen päässä oli puutarha, missä kasvoi taajassa pensaita ja korkeita, puoleksi kuihtuneita kasveja -- ja puutarhan takana se näki metsäsaran. Siellä olisi helposti saatavissa lymypaikkoja. Hiljaa kettu pudottautui vankkurien perälaudalta. Ajaja, iso mies, jolla oli hiekanvärinen parta ja leveälierinen olkihattu päässä, sattui samalla hetkellä kääntämään päänsä ja nähdessään, minkälaista matkustajaa oli kuljettanut, hän hämmästyksissään päästi suustaan karkean kirouksen. Seuraavassa hetkessä Punakettu oli kadonnut.

Juostuaan puutarhan viinimarjapensaiden ja korkeiden koiruohoryhmien läpi se pian saapui puiden luo, jotka muodostivatkin vain kaitaisen metsävyön. Tämän takana oli aukea laidunkenttä, täynnä pieniä mäkiä ja kumpuja, siellä täällä punaista, kaikessa rauhassa syövää karjaa. Hyvin lähellä, aivan vastapäätä, laidunmaan toisella puolen Punakettu näki kuitenkin vuoria. Niillä oli rosoiset, kallioiset hartiat, ja mäntymetsä teki ne tummiksi -- hyvin tummiksi ja turvaisen näköisiksi. Ja siellä, niin sanoi ketun sydän, oli se paikka, missä hänen piti olla. Mutta niiden ja laidunmaan välissä oli hajanainen kylä, täynnä vaaroja.

Hyvin varovaisena kettu kaarteli pellonliepeitä pitkin, peläten näyttäytyä avoimella paikalla. Yksi tuosta punaisesta karjasta huomasi sen kuitenkin ja tuijotti siihen harmistuneena, kunnes kaikki muutkin kääntyivät ja tekivät samoin, laskien sarvensa maata kohden ja vihamielisesti hiljaa äännähdellen. Tällaista huomaavaisuutta Punakettu ei suinkaan halunnut, joten se heti suuttuneena peräytyi metsään ja sivuutti siten laitumen. Sitten se tuli syvälle, rosoiselle solalle, joka oli täynnä nuoria puita, rikkaruohoja ja villiviiniä sekaisin. Ja sen toisella puolen oli kylän ensimmäinen talo. Tänne kettu siis kätkeytyi ja makasi hiljaa, kunnes yö oli kunnollisesti saapunut. Vihdoin, kun kylä oli käynyt hiljaiseksi ja useimmat ikkunat pimenneet, kettu valmistautui matkalle, rohkeana mutta varovaisena. Päästyään suoraan kylän läpi vievälle maantielle, joka kulki samaan suuntaan, mihin kettukin halusi mennä, se seurasi tietä, pysytellen sen keskivaiheilla, mihin haju ei tarttuisi. Kerran eräs rakkikoira, joka tunsi kirpeän hajun tyynessä yöilmassa, hyökkäsi ketun kimppuun vimmatusti haukkuen. Äänettömänä, mutta katkerana kettu kuritti hyökkääjänsä niin kipeästi, että tämä pakeni takaisin portaalleen äkäisesti luskuttaen. Mutta nyt rupesivat kaikki kylän koirat haukkumaan, ja silloin Punakettu suuttuneena kiiti erästä kujaa ylös, läpi puutarhan ja poikki takana olevien peltojen yhä pitäen silmämääränänsä noita tummia vuorenhahmoja läntisellä taivaanrannalla.

Muutamissa minuuteissa kylän rakkien haukunta jäi jälkeen. Lopuksi kettu meni matalan, solisevan puron yli, ja sitten alkoi maa kohota. Kaikkialla ketun ympärillä oli villiä alusmetsää ja vanhoja puita, ja pian se kapuili kivilohkareiden keskellä, jotka olivat terävämpiä kuin kotoisen Ringwaakin kalliot ja kuin nurinniskoin sinne tänne viskeltyjä. Vain kerran kettu pysähtyi -- kuultuaan jotakin pientä vikinää puunjuurien keskeltä -- sen verran, että ehti siepata kiinni metsähiiren, joka lievensi hänen pitkäaikaista nälkäänsä. Sitten se ponnisteli eteenpäin yhä kiipeillen, kunnes se varhaisimmassa harmaankeltaisessa läpikuultavassa päivänkoitossa saapui ulkonevalle kallionkielekkeelle ja huomasi olevansa sydämensä toiveitten mukaisessa erämaassa, mäkien ja kuilujen järeässä mylläkässä, minne koirat ja helakanpunaiset metsästäjät eivät voineet päästä.