Part 11

Punakettu perheineen palasi niityn yläpuolella olevalle pesälle ja löysi sen turmeltumattomana. Sitä ympäröivä hävitys teki sen todella vain huomiolta ja hyökkäykseltä turvatummaksi. Muutamien lähiviikkojen aikana poikaset, jotka nyt olivat emonsa kokoisia ja mieleltään hyvin tuntuvasti isänsä lailla itsenäisiä, hajaantuivat, tullakseen toimeen omin neuvoin, ja helpotuksen tuntein Punakettu lyöttäytyi takaisin niihin elämänsä mieluisiin tottumuksiin, joita sillä ennen poikasten tuloa oli ollut. Se vieraili nyt maataloissa useammin kuin ennen, koska tiesi sekasikiökoiran kadottaneen kaiken mielenkiintonsa ajoon toverinsa, mustanvalkoisen sekarotuisen, kuoleman jälkeen. Se tähysteli varovaisesti ympärilleen, välttääkseen joutumasta yhteen Jabe Smithin kanssa. Mutta muun väestön ja heidän omaisuutensa suhteen se empimättä käyttäytyi liian vapaasti. Kerran tosin sekasikiö keksi hänen tuoreen jälkensä ja seurasi sitä jonkinlaisella entisajan innolla. Mutta kun Punakettu leikkiin kyllästyneenä pyörsi ympäri, näyttäen hampaansa ryhtyäkseen vastarintaan, niin koira muisti jonkin tärkeän, talossa toimitettavan asian ja riensi huolehtimaan siitä.

Ison ketun jokapäiväinen elämä oli nyt jonkin aikaa vailla seikkailuja, vaikkakin se hänestä itsestään oli täynnä loputonta mielenkiintoa. Sen herruus, missä se tuli kysymykseen, oli niin varma ja tunnustettu, ja se tunsi niin hyvästi vanhat vihollisensa, että tavallinen varovaisuus riitti sitä turvaamaan. Tosin se tällä elämänuransa asteella tarvitsi kaiken sen ymmärryksen terävyyden, mitä luonto ja Punaketun oivalliset esi-isät olivat sille niin auliisti antaneet, sillä sen varmat voitot kaikenlaisissa tiloissa olivat täyttäneet sen mielen itsetietoisella ylpeydellä, joka usein osoittautuu ansaksi omistajalleen.

Syyskuun viimeisellä viikolla eräänä iltana auringonlaskun aikaan Punakettu juuri oikoi jäseniään mielihyvin, torkuttuaan katajapensaan alla, kun näki suuren, korkeasarvisen punaisen saksanhirven seisovan noin kymmenen jalan päässä ja tuijottavan ilmeestä päättäen vihamielisen uteliaasti. Nyt oli kiima-aika, jolloin -- sen Punakettu tiesi -- saksanhirvet aina haastoivat riitaa. Mutta se tiesi myös, että tuolla kauniilla, ylpeännäköisellä eläimellä ei voinut olla mitään syytä riitaan hänen kanssansa. Huolettomasti se sen tähden lakkasi venyttelemästä, istahti sitten takakintuilleen ja töllisteli vierasta varsin hyväntahtoisesti. Kettu varsin hämmästyikin, kun saksanhirvi, nähtävästi vihoissaan siitä, että tuo pieni punainen eläin katajapensaan luona ei näyttänyt pelkäävän, yhtäkkiä hypähti Punakettua kohti kauniin ja ylevän hurjana ja suuntasi terävät etukavionsa kettua kohti.

Ei olisi Punakettu pahemmin hämmästynyt, jos joku noista isoista, mustista mäenrinteen puunkannoista olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hämmästys ei saanut sitä ymmälle. Salamana se livahti syrjään, ennen kuin murhaava kavio laskeutui. Suuttunut saksanhirvi ajoi sitä takaa, ponnahdellen suuren pallon tavoin ja yhä uudelleen hyökäten pientä sutihäntäistä elukkaa kohti, joka niin notkeasti sen edessä väisteli. Joka kerta epäonnistuessaan se kävi yhä vihaisemmaksi, mutta vihdoin, rajujen ponnistustensa hengästyttämäna se pysähtyi ja suuret, punaiset kyljet kohoilivat taajaan. Epävarmana se tuijotti Punakettuun hetken, sillä välin kun kettu istahti kintuilleen kymmenen metrin päähän ja tuijotti vastaan tyynin, välinpitämättömin ilmein. Sitten -- huomaten nähtävästi erehtyneensä -- tuittupäinen eläin pyörsi sirosti ympäri ja asteli pois niityn poikki.

Mutta eipä se vain niin helposti päässyt tiehensä. Veri kiehui Punaketun suonissa. Hyökkäys oli ollut aiheeton ja aivan mieletön. Kettujen ja hirvien kesken oli aina vallinnut jonkinlainen tavallisuudesta poikkeava rauha, niiden harrastukset kun eivät millään tavalla olleet ristiriidassa keskenään. Punakettua halutti saada tuo ylpeä eläin kärsimään tuhmanrohkeudestaan. Poiketen heimonsa tavoista se nyt hiipi nopeasti eteenpäin -- kuten koira tekisi tai susi ollessaan tekemisissä hirven kanssa -- ja näykkäsi kipeästi saksanhirveä takajalkaan.

Syvästi loukkaantuneena saksanhirvi pyörsi ympäri ja ponnahutti kavionsa julkeata hyökkääjäänsä kohti. Mutta Punakettu oli jo poissa sen ulottuvilta. Parin turhan hyökkäyksen perästä se luopui yrityksestään ja asteli taas ylevänä pois puuhiinsa sellaisin ilmein, kuin olisi tuuminut, että ketut, jos sellaisia oli olemassa, olivat aivan hänen huomionsa ulkopuolella. Mutta tuskin se oli kääntynyt, kun jälleen tunsi Punaketun pitkät, kostavat hampaat takajalassaan.

Silloin tuskasta raivostunut saksanhirvi kääntyi vielä kerran. Mutta tällä erää se teki vain yhden yrityksen tavoittaakseen ketterän vastustajansa. Sitten se seisoi ja silmäili Punakettua ravistellen komeita sarviansa ja polkien maata teräväsärmäisillä etukavioillaan. Sen jälkeen Punakettu juoksi sen ympäri puolisenkymmentä kertaa eri puolilta tietä sokaisevan nopeissa ympyröissä, joka sai tuon korkean eläimen alinomaa käännähtämään hermostuneesti, ollakseen päin kettua. Vihdoin kettu syöksyi sen luo niin ovelasti, että sai taas näykätyksi sen takajalkaa. Nöyryytettynä saksanhirvi teki nyt hurjan hyppäyksen ja lähti tiehensä pitkin loikkauksin, poikki niityn, yli puron ja toisella puolella kasvavien korventuneiden puiden lomitse.

Tämä oli voitto, joka saattoi paisuttaa Punaketunkin sydäntä ylpeydellä -- ja sen puoliso oli kaikkea tätä katsellut pesänsä suulta. Ainoa tehtävä, mikä voittajalle nyt luonnollisesti ja ketun tapojen mukaan kuului, oli olla tyytyväinen sellaiseen voittoon. Mutta Punakettu halusi kostaa. Se oli lisäksi oppinut aika paljon koirien sitkeästä jälkien seuraamisesta noina päivinä, jolloin ajokoira ja sekarotuinen olivat sitä ahdistaneet. Ajokoiran tapaan se sen tähden lähti ajamaan takaa pakenevaa saksanhirveä, seuraten sitä metsän alastomien raunioiden lävitse.

Hyvin pian saksanhirvi aikaisempien ponnisteluittensa hengästyttämänä pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Tuokiossa se huomasi matalan, punaisen olennon, maha maata hipoen ja raajat ojossa tulevan hyvin nopeasti kohti mustuneitten kantojen lomitse. Kauhun valtaamana se juoksi eteenpäin taas, kunnes takaa-ajaja oli poissa näkyvistä. Sitten se jälleen pysähtyi hengähtämään juosten takaisin vähän matkaa heimonsa tavan mukaan, painuen maahan, kasvot vaaraan päin. Mutta niin pian kuin se näin oli asettunut kylkien kohoillessa ja hienojen sieraimien laajetessa, tuli punainen ahdistaja jälleen näkyviin, seuraten sitä leppymättömästi. Sydän halkeamaisillaan kiusattu saksanhirvi hypähti jaloilleen ja lähti taas pakenemaan puunrunkojen lomitse.

Kun tämä oli uudistunut kaksi tai kolme kertaa lyhenevin väliajoin pakolaisen tuskan lisääntyessä, poikkesi ajo palaneiden puiden keskeltä vahingoittumattomaan metsään. Punaketun verrattain huonon jäljillä kulkemiskyvyn takia olisi saksanhirvi täällä ollut voitonpuolella, jos olisi ollut virkku. Mutta sen sijaan se nyt oli äärimmäisen uupumuksen vallassa. Kun se kerran oli kunnialla päässyt lehtiverhon suojaan, pysähtyi se, kykenemättä juoksemaan askeltakaan edemmäksi. Sen jalat vapisivat niin, että ne töin tuskin kannattivat sitä, mutta se kääntyi ja ryhtyi vastarintaan, valmiina taistelemaan viimeistä kertaa tuota salakähmäistä vihamiestä vastaan, jonka niin päättömästi oli haastanut tappeluun.

Hetkinen vielä, ja Punakettu saapui paikalle. Saksanhirvi hyökkäsi raivoisasti sitä kohti, mutta kettu pysytteli ulottuman ulkopuolella, kaarrellen ja arvioiden tilannetta. Sitten se istahti noin parinkymmenen jalan päähän ja silmäili tyynesti onnetonta saksanhirveä. Se huomasi pullistuneet silmät, kiihtyneet sieraimet, kohoilevat kyljet ja vapisevat polvet. Voitto oli todella täydellinen, kosto varmasti taattu. Se ei oikein ymmärtänyt, mitä muuta piti tehdä. Eläin ei ollut tapettu, vaikkakin oli voitettu, eikä Punakettu lainkaan halunnut antautua loppukahakkaan noita epätoivoisia kavioita vastaan. Tässä uudenlaisessa ajossa ei ollut ajatustakaan saaliinhausta, vaan loukkauksen sovittamisesta.

Vihdoin, joskin hiukan epäröivästi, Punakettu nousi, nuoli huuliaan, heitti viimeisen voitokkaan silmäyksen masennettuun viholliseensa ja juosta hölkytteli pois alusmetsän läpi pyydystämään hiiren tai kaniinin. Saksanhirvi tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia ja laskeutui sitten maahan vihdoinkin tointuakseen.

16. luku

VIHOLLISEN KÄSISSÄ

Sillä välin, aina metsästäjien nolaamisesta ja mustanvalkoisen sekarotuisen kuolemasta saakka, Punaketun maine oli kasvanut uutisasukkaiden keskuudessa. Harvat tietysti olivat sen nähneet, mutta kaikki olivat kuulleet siitä ja olivat valmiit kertomaan enemmän tai vähemmän todenperäisiä juttuja sen taitavista ja rohkeista urotöistä, samoin kuin sen tavattomasta koosta ja huomattavan kauniista väristä. Lukemattomia tarinoita oli liikkeellä siitä, kuinka sitä turhaan oli yritetty ampua tai saada ansaan. Ja vähitellen oli käynyt niin, että jokainen onnistunut haukan tai pöllön, näädän tai metsäkissan ryöstö pantiin tuon pelätyn punaisen seikkailijan laskuun. Hyvä juttu sai kymmenkertaisen mielenkiinnon, jos Punakettu tehtiin sen sankariksi. Niin toimelias ja uupumaton kuin se olikin, olisi sen pitänyt kyetä olemaan yhtaikaa kymmenessä paikassa, voidakseen suorittaa puoletkaan siitä, mitä sen ansioksi luettiin.

Miten olikaan, ei asutuksella ollut ehkä puoltakymmentä henkeä, jotka olisivat voineet kerskailla todella nähneensä tuon kuuluisan ketun, ja oli vain kaksi, jotka tosiaan tiesivät siitä paljon. Nämä kaksi, tuon kohtalon oikun tai yhteenkuuluvaisuuden takia, joka huvikseen vetää määrätyt olennot usein toinen toisensa tielle, olivat tietysti Jabe Smith ja Poika. Mielenkiinto veti Punakettua Pojan luo. Pelko veti häntä Jabe Smithin puoleen.

Kun se sattui Jabe Smithin jäljille, pakotti kiihkeä levottomuus sitä tavallisesti seuraamaan niitä, jotta saisi varmuuden siitä, ettei tuo salaperäinen mies sitä seurannut. Kolme tai neljä kertaa oli takaliston erämies kääntynyt äkisti ympäri, tuntiessaan terävät silmät itseensä kiinnitetyksi, ja ennättänyt vain vilaukselta nähdä punaisen olennon katoavan tiheikköön. Hän alkoi lopulta tuntea, että tässä välttelevässä silmälläpidossa oli jotakin kamalaa, jotakin selittämätöntä vihamielisyyttä, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta. Pelko Punaketun sydämessä näytti herättävän vastaavan, melkein sukulaistunteen sen ihmisvihollisen rinnassa.

Poikaa seuratessaan Punakettu sai aivan toisenlaisen kokemuksen, sellaisen, joka säännöllisesti sai sen hämmästymään ja kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen. Ovelasti seurattuaan Pojan jälkiä puolisen tuntia hiljaisten, auringon täplittämien puiden lomitse se saattoi yhtäkkiä tavata harmaan, liikkumattoman olennon, -- joka ketun silmissä ei suuresti eronnut kannosta -- istuvan kannon luona tai puunrunkoa vasten nojaten.

Jäykistyen paikalla yhtä liikkumattomaksi se silmäili tätä salaperäistä olentoa levottoman epäluuloisena ja tarkasteli häntä erittäin tutkivasti. Kun se sai katseensa tuohon hahmoon kiinni ja erotti yksityiskohdatkin (tapaus, joka eläimistä näyttää tuntuvan vaikealta, kun on kysymyksessä liikkumattomat esineet), niin se kävi yhä enemmän Poikaa muistuttavaksi. Mutta sehän tunsi niin hyvin Pojan liikkeellä ollessa, ja tässä aivan hievahtamattomassa olennossa, joka oli liikkumaton kuin kivi, oli sen mielestä aina jotakin salaperäistä ja pelottavaa. Sen järkkymättömyys kesti aina lopuksi kauemmin kuin ketun. Silloin Punakettu liikahti muutaman askeleen, silmäillen edelleen tuota harmaata hahmoa ja yrittäen ymmärtää sitä paremmin, tarkastellessaan sitä toiselta taholta. Kiertäen ympäri hiljalleen ja vetäytyen yhä lähemmäksi se pian joutui tuulta vasten ja vainusi oudon, liikkumattoman olennon hajun. Tämä oli lyhyen näytöksen loppu. Ketun kuonon todistus näytti hänestä aina selvemmältä ja ratkaisevammalta kuin silmien. Se alkoi verkalleen poistua, arvokkaasti ja täysin tyynesti, kunnes eteen sattui joku sopiva kanto tai pensas, joka peitti harmaan olennon näkyvistä.

Silloin se pyyhälsi tiehensä ja katosi silmänräpäyksessä, jättäen kaiken arvokkaisuuden sille paikalle. Ja viikkoon tai kahteen ei Pojan latu lainkaan vetänyt sitä puoleensa. Mutta epämääräisesti se tajusi, että Poika oli pitänyt käsissään hänen henkeänsä monta kertaa eikä sen tähden ilmeisesti voinut olla hänen vihamiehensä, kuten Jabe Smith. Kaukana siitä, että ketun ovelat, tuumivat aivot silti olisivat luottaneet yhteenkään ihmisolentoon, olipa tämä näköjään kuinka vaaraton tahansa.

Syksyn kuluessa Jabe Smithin päähän pälkähti, että hänen erämiesmaineellensa oli sopimatonta antaa kavalan ja rohkean ketun kauemmin voitonriemuisena uhmailla pyssyä, koiraa ja satimia. Saatuaan kaikki viljansa latoihin ja samalla hiukan joutoaikaakin hän päätti vakavasti asettaa järkensä tuon eläimen kavaluutta vastaan, ennen lepäämättä, kuin voitto oli hänen.

Tämän julman aikomuksensa tuo takalistoerämies eräänä sini- ja kullanvärisenä aamuna puolittain pilkallisesti uskoi Pojalle, tietäen tämän sitä jyrkästi paheksuvan. Mutta Jabe oli tehnyt mielessään päätöksen, eivätkä häntä Pojan syyt ja väitteet lainkaan liikuttaneet. He olivat useasti perinpohjin pohtineet asiaa yleispiirteissään ja molemmat pysyneet lujina omassa vakaumuksessaan, mutta tuossa erikoisessa Punaketun asiassa takalistoerämies tunsi asemansa harvinaisen varmaksi. Hän selitti, että mitä voimakkaampi ja viisaampi iso kettu oli, sitä enemmän se kykeni tekemään vahinkoa ja sitä suurempi oli tarve ottaa se kiinni. Tällä erää Poika myönsi olevansa voitettu. Mutta kuva, joka muodostui hänen mieleensä kauniista, viisaasta, satimen tai ansan ruhjomasta tai kuulan haavoittamasta ketusta, oli sellainen, jota hän ei sietänyt. Vaikkakin hän keskustelussaan oli joutunut tappiolle, ei hänen päätöksensä pelastaa ainakin eläimen henki horjunut. Hän tahtoi taistella saadakseen sopimuksen aikaan. Ja Jabe oli todella niin ylpeä saatuaan voiton taitavasta ja tavallisesti voittamattomasta nuoresta vastustajastaan, että hän oli tekemäisillään myönnytyksiä.

Myönnettyään tuon pääasian, että Punakettu piti vangita, Poika kosti takaliston siveysopin kannalta kylläkin kohtuullisesti, alkamalla epäillä erämiehen kykyä yrityksen toimeenpanoon.

"Luulette olevanne varsin viisas, Jabe!" sanoi hän vakavan ivallisena. "Mutta _te_ ette voi tuota kettua puijata, vaikka koko talven koettaisitte."

Juuri tässä suhteessa Jabella oli omat epäilyksensä. Ja hän oli liian rehellinen sitä kieltääkseen.

"Varmasti minä osaan _ampua_ sen", vastasi hän tyynesti, "jos otan tarpeeksi aikaa, odottelen ja pidän päälle! Kuka hupsu hyvänsä voisi sen tehdä loppujen lopuksi, ellei hänellä olisi mitään muuta tehtävänä kuin _vain_ pitää päälle. Se, mitä minä aion tehdä, on saada se hirtehinen _satimeen_, jos osaan. Jos minä en osaa, et osaa _sinäkään_!"

"Ahaa, te annatte myöten, Jabe!" ivaili Poika. "Te ette sitä osaa. Mutta minä osaisin, jos tahtoisin!"

Jabe Smithin pitkät kasvot kävivät ivallisiin kurttuihin ja hän puraisi annoksen pikanellia, ennen kuin vastasi.

"Jos olet niin turkasen taitava", sanoi hän viimein, "annapa nähdä, että teet sen. Puhua kyllä kelpaa."

Tätä kehotusta Poika oli juuri odottanutkin ja paikalla hän heitti pilkallisen ilmeensä.

"Minä tahdon sen tehdä", sanoi hän vakavasti.

Erämies herkesi pureksimasta, sylkäisi sahapukin yli -- molemmat istuivat puupinolla Jaben pihalla -- ja silmäsi nuorukaista epäilevästi. Hän ei voinut uskoa kaunopuheisuutensa saaneen niin valtavaa voittoa kuin nyt Pojan sanat näyttivät ilmaisevan.

"Näin se on, Jabe!" jatkoi Poika oltuaan muutaman minuutin ääneti. "Minä tunnen tuon ketun vähän paremmin kuin te! Olenhan katsellut ja tarkastellut sitä, ja niin olen ruvennut siitä pitämään. Olisin kymmenestikin voinut sen ampua. Tunnen kaikki sen elkeet. Olen roikottanut sitä takajaloista hartioillani..."

"Hitto vieköön!" huudahti erämies, katsellen Poikaa hämmästyneenä ja kunnioittavammin. Nuo kaksi tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät voineet olla uskomatta toistensa sanoja.

"Niin, ja silloinkin se puijasi minut! Mutta nyt minä tiedän, kuinka voittaisin sen, jos haluaisin. Mutta minä en halua. Mutta jos te nyt olette pannut päähänne mennä sitä tavoittamaan, niin minä pujahdan mukaan ja näytän teille, miten se on saatavissa, sillä ehdolla, että säästätte sen hengen. Te saatte kunnian, Jabe, ja minä saan ketun."

Erämies sylkäisi tuumivaisena ja pyöritteli kysymystä mielessään. Se, mitä hän sanoi Pojan "hullutteluksi" eläinten luonnollisen tappamisen asiassa, sai hänet ajoittain kärsimättömäksi, eikä hän kernaasti näyttänyt haluavan myöntyä hänen mielipiteeseensä. Mutta tällä kertaa Poika todella mukautui puolittain, ja tahtoi tehdä hänelle mieliksi.

"Mitä sinä tahtoisit tehdä sille lurjukselle, kun olemme sen saaneet?" tiedusteli hän vihdoin epäillen jotakin sotajuonta.

Poika hymyili ymmärtävästi.

"No, en minä sitä ainakaan päästäisi irti ja hankkisi teille samaa vaivaa uudelleen, Jabe! Älkää sitä pelätkö!"

"Enhän minä _sitä_ pelkääkään!" vastusteli Jabe häpeissään siitä, että Poika oli päässyt selville hänen epäluuloistaan.

"No, hyvä", jatkoi Poika, "luulenpa, että tahtoisin pitää kettua jonkin aikaa luonani, jos isä sen sallii, ja nähdä, voisinko sen kesyttää. Se on niin viisas. Ehkäpä sitä ei olisikaan niin vaikea kesyttää kuin muita kettuja. Mutta enpä luule, että hyötyisin siitä suurestikaan sillä tapaa. Kaikki ketut ajattelevat itsestään liian suuria, salliakseen kenenkään kerskua voineensa kesyttää niitä. Mutta tämä on niin kaunis, että mikä näyttely tai eläintarha hyvänsä olisi peräti ylpeä saadessaan sen ja huolehtisi siitä, että sitä kohdeltaisiin hyvin. Minä myyn sen ja saan siitä kelpo hinnan, Jabe. Ja sen me panemme tasan. Parempihan se on näyttelyssä, Jabe, kuin kuolleena -- mitä hyvänsä jotkut ihmiset sanonevatkaan."

"Enpä tiedä!" sanoi erämies katsoen ympärilleen pitkin tuttuja peltoja ja vanhoja, päivänpaisteessa hohtavia puita. "Mieluummin olisin kuollut kuin vangittu -- jolloin en enää koskaan näkisi tätä kaikkea!" Ja hän pyyhkäisi kädellään kuin hyväillen tuota herttaista yksinäistä maisemaa.

"Pyh, Jabe!" sanoi Poika suorasukaisesti. "Sittenpä ei teillä ole rahtuakaan mielikuvitusta. Panenpa veikkaa siitä, että Punaketulla on sitä runsain määrin. Tiedän, mitä se varmasti valitsisi, jos sille valintavapaus annettaisiin. Niinpä minä valitsen sen puolesta, jos te siihen suostutte. Kuolema on ainoa asia, jota ei voi harkita uudelleen. No, olettakaamme, että olisitte vangittu elinajaksi ja jonakin päivänä tulisi maanjäristys ja särkisi rikki nuo kivimuurit ja päästäisi teidät menemään suoraa päätä ulos! Puhuessani Punaketun puolesta valitsen sirkuksen. Mitäs siitä sanotte?"

"Olkoon menneeksi", myöntyi siihen erämies verkalleen. "Mutta vangitaan se nopeasti! Se on petkuttanut meitä jo liian kauan."

"Tiedättekö", sanoi Poika, "että se on vasta kumma otus! Olen tavannut sen jälkiä talonne ympärillä -- vaarallisin paikka sille koko asutuksella -- useammin kuin missään muualla. Ettekö te ole?"

"Olenpa tietenkin!" vastasi erämies. "Ja metsissäkin se on ottanut ilvehtiäkseen kanssani. Näyttää siltä kuin sillä olisi jotakin kaunaa minua vastaan. Mitäs luulet sen aikovan?"

"Ehkäpä se erikoisesti pelkää teitä ja tahtoo siitä syystä pitää teitä silmällä. Tai kenties tietäessään teidän jo olevan paha vihamiehensä se pitää varmempana varastella _teidän_ kananpoikianne kuin antautua uusia vihollisia hankkimaan, varastamalla jonkun muun kananpoikia!"

"_Vielä_ se ei ole saanut minulta ainuttakaan!" ilmoitti erämies painokkaasti.

"Sittenpä lyön vetoa, että siihen ei ole muuta syytä kuin ettei se ole tahtonut sitä", sanoi Poika. "Olen nähnyt sen katselevan tilanne ympärillä ja makaavan pensaissa vartioiden, kun kanat pyydystivät heinäsirkkoja pellonsängessä kymmenkunnan askeleen päässä, mistä se saattoi kahmaista ne suuhunsa ilman vähintäkään vaivaa. Olen myös nähnyt sen istuvan takakintuillaan kanakopin takana, tirkistelemässä sisään rakosesta -- luultavasti jotakin kanaa pesässä. Jos se on säästänyt teitä, Jabe, on se tapahtunut vain siksi, että se tahtoi tehdä niin. Olkaa varma siitä. Sillä on ollut jokin erityinen syy viisaassa, punaisessa kallossaan."

"Sen olisi paras kiiruhtaa sitten!" murisi Jabe. "Sillä ei ole enää paljoa aikaa jäljellä. Mitäs nyt luulisit, että olisi paras tehdä, pettääksemme tuon tuholaisen?"

"Tulkaa pois, niin minä näytän!" sanoi Poika, astellen Jaben kanahuoneelle päin.

Sattui niin, että kookas, pitkä erämies erikoisesti piti hyvästä siipikarjasta. Hän oli useita kertoja hankkinut itselleen puhdasrotuisten kanojen munia. Ja kun hänellä oli ollut hyvä onni niiden hoidossa, omisti hän nyt hyvin kauniin ja harvinaisen kanaparven, josta saattoi ylpeillä. Epäilemättä siellä juoksenteli sekaisin keltaisia Cochin-, Plymouth Rock-, valkeita Leghorn ja mustia Minorca-rotuisia, ja rotujen vapaa sekaannus sai aikaan ihmeellisen moninaisia tuloksia. Mutta kaikesta sekaantumisestaan huolimatta niitä oli iso parvi ja ne saivat aikaan ihmeitä munimisessa. Ja Jabe Smith ylpeili parven hyvästä asunnosta. Kanahuone oli yksinkertainen, mutta varsin uudenaikainen muodoltaan, sillä se oli huolellisesti jäljitelty _Colonial Farmerissa_ olleiden mallien mukaan. Pitkän, aurinkoisen etusivun kummassakin päässä oli pieni sisäänkäytävä "tipuja" varten, ja yöksi ne suljettiin liukuvalla laskuovella.

"Tässä, Jabe", sanoi Poika, potkaisten varpaallaan toista näistä pikkuovista, "on teidän satimenne!"

Pikaisen käsittämisen loiste välähti erämiehen silmiin, mutta hän vaikeni viisaasti.

"Ja tuolla", jatkoi puhuja, heilauttaen kättään hajallaan olevaa kanaparvea kohti, joka söi, kuopi tai pölytti siipiään päiväsessä, "on teidän syöttinne". "Mitähän syötti siitä pitänee?" kysyi Jabe. "Voi, syötti ei siitä välitä!" vastasi Poika hilpeästi. "Odottakaahan vain ja katselkaa!"

Asia oli nyt hyvin yksinkertainen. Poika tiesi, että Punakettu oli yöllä tarkastellut taloa perinpohjin ulkopuolelta ja olisi epäilemättä yhtä hyvin tutkistellut sitä sisältäkin päin, ellei yön tullen kaikkia ovia olisi suljettu. Hän väitti, että tuo ovela eläin odotti joskus löytävänsä erehdyksestä auki jätetyn oven. Nyt oli aika tuon erehdyksen tapahtua. Pojan suunnitelman yksinkertaisuus ja tehokkuus pakottivat erämiehen heti sen hyväksymään.

Poika lyödä naputteli kokoon pienen, noin kolmen neliöjalan suuruisen lavan kevyistä laudoista ja asetti sen lattialle juuri toisen pienen oven sisäpuolelle. Siitä hän juoksutti ylös narun kummaltakin puolen ovea kahden ylhäällä olevan naulan yli ja yhdisti ne keskeltä. Tähän hän varusti herkän liipaisinlaitteen saman renkaan yhteyteen, joka piti liukuovea ylhäällä. Lavan reunan hän nosti tuuman verran lattiasta ja yhdisti sen liipasimen sillä tavoin, että kevyinkin lisäpaino laukaisisi pyydyksen ja saisi oven putoamaan alas. Kun Poika oli tämän suorittanut Jabe Smithin ja hänen työkalujensa taidokkaalla avulla, hän sovitti muutamia pieniä palikoita lavan alle tukemaan sitä ja estämään sen liian aikaisin laukeamasta, kun kanat kulkivat siitä ulos ja sisään.

"No, Jabe", sanoi ylpeä sotajuonten punoja, kun he kahden seisoivat katselemassa kättensä työtä, "nyt teillä ei ole muuta tehtävää kuin odottaa, kunnes kaikki kanat ovat menneet orrelle. Sulkekaa sitten toinen ovi ja ottakaa pois tuet lavan alta. Kun Punakettu tulee, niin kuin se todennäköisesti tekee juuri kuunnousun aikaan, on se hyvin mielissään huomatessaan, että kerrankin vihollinen on unohtanut oven auki. Se pujahtaa suoraa päätä sisälle katsomaan, miltä kanakoppi näyttää. Ovi putoaa alas -- ja siinä sen saatte!"

"Mutta kuinka kanojen käy?" kyseli niiden omistaja epäröiden.

"Kun se huomaa joutuneensa vangiksi, ei se enää välitä kanoista!" nauroi Poika. Nyt, kun hän oli urheasti ryhtynyt tuohon uhkayritykseen, alkoi luonnollinen, alkuperäinen Poika, jossa aina on jonkin verran petoeläintä, hänessä herätä ja pitää puoliaan. Häntä rupesi asia innostuttamaan.