Part 10

Tämän elottoman luonnon tuskasta kärsi yksimielisenä metsän koko turkillinen ja höyhenpeitteinen asujaimisto. Tukahduttava ja elämää kuihduttava ilma ikään kuin tylsytti niiden hermot. Niitä rasitti ainainen epämääräinen huoli, eivätkä ne voineet sanoa, mikä niitä oikein vaivasi. Niiden vanhat toimet ja askareet menettivät viehätyksensä. Ne kävivät ärtyisiksi, kostonhaluisiksi ja toraileviksi. Sen sijaan että kukin olisi pitänyt huolta omista asioistaan ja hiljaa siirtynyt pois toisen tieltä, ne mieluummin poikkesivat pois omalta tieltänsä puolustamaan oikeuksiansa. Ja niin käytiin useita tarpeettomia taisteluita, ja verisiä kahakoita syntyi siellä, missä ennen oli vallinnut viisas suvaitsevaisuus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen.

Eräiden eläinten suhteen tämä liiaksi kiihtynyt hermostuneisuus todella kehittyi jonkinlaiseen hulluuteen saakka, kunnes ne juoksivat silmittömästi ja hyökkäsivät sokeasti olentojen kimppuun, joiden vihaa ne eivät voineet toivoakaan kykenevänsä vastustamaan. Niinpä karhu, joka kulkea löntysteli äreänä etsimään rypemispaikkaa jossakin vähiin kuivuneessa puron lätäkössä, kohtasi punasilmäisen, avokitaisen vesikon, joka nuolena syöksyi sen kuonoa vastaan mielettömän raivon puuskassa. Tuo pieni raivohullu pysyi tarrautuneena ison eläimen pehmeään turpaan, kunnes joutui ruhjotuksi ja revittiin palasiksi. Sitten karhu loukkaantuneena ja raivoissaan kiiruhti eteenpäin purolle kaivaakseen verta vuotavan kuononsa märkään liejuun, jotta myrkky imeytyisi pois ja tuska helpottaisi. Kun karhun veri ei ole kovin herkkä tuollaisille myrkyille, oli se pian aivan toipunut tuon kummallisen hyökkäyksen vaikutuksesta. Mutta jotkut muut eläimet olisivat vastaavassa tapauksessa luultavasti saaneet hyökkääjästä raivotartunnan.

Toinen esimerkki noista onnettomista, kaikkialla saloilla näkyvistä vaikutuksista sattui tähän aikaan Pojalle. Tapansa mukaan hän kulki hiljaa, vanhaa sammaleista metsätietä pitkin, kirkkaitten silmien tähyillessä jokaista pikku seikkaa tuossa siimeksisessä maailmassa, kun näki pienen keltaisen näädän juoksevan suoraan itseään kohti. Poika pysähtyi silmänräpäyksessä ja jäykistyi liikkumattomaksi kuin kanto ja odotti sangen uteliaana, nähdäkseen mitä näätä aikoi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan olla epätietoinen. Ennen kuin hän ehti todeta, mitä tapahtui, se pieni, käärmemäinen eläin tavoitti hänen jalkansa, ja hampaitaan kiristellen, hehkuvin silmin syöksyi suoraa päätä ylös hänen säärtänsä pitkin. Se oli jo melkein päässyt Pojan kurkun kohdalle, joka ilmeisesti oli sen päämäärä, ennen kuin Poika tointui siihen määrin, että saattoi lyödä kätensä iskulla sen maahan. Salamannopeasti se oli kuitenkin jälleen hänen kimpussaan niin myrkyllisen ilkeänä, että Pojan tavallisesti lempeä sydän täyttyi raivolla. Kun hän uudelleen heitti sen maahan -- tällä kertaa kaikin voimin -- hypähti hän samalla eteenpäin ja polki näädän jalkojensa alle sen maassa ollessa. Tuntien julmaa tyydytystä, joka ihmetytti häntä itseänsäkin, hän survoi mielettömän elukan hengiltä korkonsa alla. Tuossa tapauksessa oli kuitenkin jotakin pelottavaa ja kamalaa, niin että se pilasi muutamiksi päiviksi Pojan mielenkiinnon erämaahan. Kuivuuden ilkeän lumouksen aikana metsä kadotti häneen nähden herttaisen tuttavallisuutensa.

Eräänä paahtavan kuumana aamuna, jonkin verran myöhemmin, kun "keltaisen janon" kirous oli levännyt mailla viikkokausia, Punakettu katsellessaan katajapensaan varjosta näki ison piisamin kiipeävän kuivuvan puron rannalle ja kulkevan suoraan niityn poikki syvää metsää kohti, missä ketun mielestä millään piisamilla ei ollut mitään tekemistä.

Punakettu silmäili sen harhailevaa kulkua epäluuloisena. Se ei pitänyt sellaisista eläimistä, jotka menettivät arvostelukykynsä ja toimivat vastoin luonnon tarkoitusta. Sitten se suuttui ja hämmästyi nähdessään poikueensa ison, yltiöpäisen, tuhmanrohkean jäsenen ryömivän ulos pesästään ja hiipivän varkain ja varovasti alas, pidättääkseen lähenevän piisamin. Nuori kettu käytti tietysti nytkin kaikkia varokeinoja visusti pysyäkseen salassa, piileskellen ruohomättäiden takana ja ryömien maha maata myöten. Mutta piisami keksi sen. Ja sen sijaan, että olisi pakokauhuisena syöksynyt takaisin purolle se tuli oikopäätä tuimana kettua kohti.

Punakettu huomasi piisamin tulleen hulluksi ja oivalsi, että yksikin ainoa myrkyllinen puraisu voisi koitua tietämättömän nuoren vastustajan tuhoksi. Punaisena viivana se jätti sijansa ja kiiti niityn poikki, lähestyen piisamia takaa sivultapäin. Niin kiihkeitä olivat nuo kaksi lähestyessään toisiansa, etteivät edes huomanneet Punaketun tuloa. Tuokio vielä, niin ne olisivat olleet kiinni toistensa kurkussa, eikä mikään muu kuin ihme olisi voinut pelastaa ketunpoikaa, vaikka se epäilemättä olisi tappanut piisamin puolessa minuutissa.

Mutta tällä hetkellä saapui Punakettu, tehden nuolennopean suoran loikkauksen uhriansa kohti, voittamattomien leukojen iskeytyessä piisamin kaulaan, aivan korvain taakse. Rohkealla pikku elävällä ei ollut tilaisuutta purra tai vinkaistakaan. Nykäys vain, niin sen niska oli poikki. Punakettu jätti värähtelevän uhrin maahan ja juosta hölkytteli takaisin sijalleen pensaan alle, jättäen saaliinsa poikaselle, joka oli lähtenyt sitä tavoittelemaan. Mutta tämä, nyreänä ja äkeissään siitä, että isä oli muka häikäilemättä sekaantunut asiaan, ei tahtonut olla saaliin kanssa enää missään tekemisissä. Se pyörsi pois metsään jurottaen ja raato jäi hylkynä päivänpaisteeseen, missä se oli muurahaisten ja kärpästen mitä suurimman mielenkiinnon esineenä.

14. luku

METSÄN PUNAINEN VITSAUS

Kun kuivuus oli käynyt melkein sietämättömäksi ja ihmiset ja eläimet, ruohot ja puut näyttivät kaikki yhdessä kohottavan kätensä, rukoillen helteistä taivasta ja huutaen: "Kuinka kauan? Kuinka kauan?" levisi ilmaan lopulta hieno, katkeran kirpeä haju, joka sai kuivat metsät pelosta värisemään. Aivan tämän tuiman, uhmaavan lemun kintereillä seurasi hyvin ohut sumuverho, väriltään sinipunerva, hieno, aavemainen ja kuvaamattoman pahaenteinen. Taivas ja puut, kukkulat ja pellot saivat uuden kauneuden tämän kevyen, kaikki muuttavan kosketuksen johdosta. Mutta se kosketus oli sellainen, että se pani koko metsän heimon samoin kuin asutuksen väestönkin tutkistelemaan huolestuneina taivaanrantaa ja arvioimaan tuulen suuntaa.

Mailien päässä, kaukana metsäisillä harjanteilla ja etäisimmän, etelässä päin sijaitsevan pienen järven takana oli joku edesvastuuton ilkiö lähtenyt pois, jättäen leiritulensa palamaan. Raivaten tiensä salaa läpi taulankuivan turpeen, sammalen ja kuolleista lehdistä muodostuneiden kasojen tuli oli levinnyt huomaamatta melko laajalle alalle ja viimein alkanut käydä käsiksi puihinkin. Heikon tuulenhengen mukana uhkaava kirpeä haju eräänä aamuna hiipi varkain yli asutuksen ja harjanteen. Myöhemmin päivällä saapui mitä hienoin savuharso. Ja jos joku sinä yönä olisi vartioinut sen harjanteen huipulla, missä Punaketulla kahta kuukautta aiemmin oli ollut tähystyspaikkansa, olisi hän voinut erottaa etäisellä taivaalla punaisen valojuovan, josta siellä täällä tuikki teräviä tulikieliä.

Mutta vain kotkat näkivät tämän kauniin, pahaenteisen näyn. Myöhäisimpänä hämyhetkenä ne nousivat ja veivät pois kaksi poikastaan -- joilla nyt oli pukuna liehuvat mustat höyhenet ja jotka näyttivät melkein yhtä suurilta kuin vanhempansa -- alastoman kallion huipulle, kauas korkealle vanhan Ringwaakin kupeelle. Täällä ne kaikki neljä istahtivat yhteen sulloutuneina turvalliselle kallionkielekkeelle ja katselivat lumottuina tuota kamalaa punaista valoa.

Punakettu oli toistaiseksi yhä pesässään, liian huolestuneena ja arkana metsästääkseen. Sillä ei ollut mitään kokemusta tuosta janon uuvuttamien metsien vitsauksesta, metsäpalosta. Vaisto ei antanut sille riittävää tietoa asiasta, ainakaan tällä odottamattoman tapauksen aikaisemmalla asteella. Ja tällä kertaa ketun terävä viisaus petti. Se ei voinut muuta kuin odottaa,

Yön synketessä nousi tuuli, ja punainen viiru eteläisellä taivaanrannalla muuttui hirvittäväksi hehkuksi, joka kohosi taivaalle, ja pitkin sen alareunaa näkyi hyppeleviä liekkikiemuroita. Tuuli kasvoi nopeasti vihuriksi, ajaen edellänsä paksua savua ja liekkejä. Pian naaraspeura ja kaksi saksanhirvenvasikkaa kulkivat hyppien, silmät suurina kauhusta, ohi Punaketun. Ei se vielä sittenkään hievahtanut, sillä se halusi tietää enemmän uhkaavasta vaarasta, ennen kuin päätti, mitä tietä pakenisi vaaraa välttääksensä.

Ketun siinä aprikoidessa -- se ei enää levännyt pensaan alla, vaan seisoi koholla luolansa suun takana puolison ja pentujen kyyristellessä lähellä ja vavistessa -- vilisti kömpelö piikkisika ohitse sellaisella vauhdilla, johon Punakettu ei olisi koskaan uskonut sen pystyvän. Sitten näätä -- ja neljä tai viisi kaniinia aivan sen kintereillä, ajattelematta Punaketun sammumatonta julmuutta. Liekkien humina ja julma rätinä kuului jo selvästi tuulen kantamana, ja niiden mukana tuli tukahduttavia savupilviä. Oli ilmeisesti aika ryhtyä toimeen.

Punakettu päätteli, että oli toivotonta paeta suoraan liekkien edellä, jotka varmasti lyhyessä ajassa voittaisivat hänen perheensä nopeudessa ja hengästyttäisivät sen pilalle. Se arveli parhaaksi juosta vinosuuntaan palopolun poikki ja sitten, mikäli mahdollista päästä sen ulkoreunojen taakse. Se ajatteli avoimia asutukseen liittyviä peltoja ja päätteli siellä olevan parhaan mahdollisuuden turvallisuuteen. Annettuaan puolisolleen terävän merkin se lähti juoksemaan pitkää lävistäjää myöten niityn poikki, yli puron ja mäkeä alas, koko perheen pysytellessä aivan sen kintereillä.

Juuri kun ne olivat päässeet niityn poikki, näkyi siellä yhtäkkiä vilisemällä pakenevia eläimiä -- hirviä ja karhu, murmeleita, oravia, kaniineja, kaksi metsäkissaa, hiiriä, näätiä ja piikkisikoja. Siellä ei ollut piisameja eikä vesikkoja, koska nämä pysyttelivät lähellä vesiteitä, niin kuivuneita kuin ne olivatkin, ja luottivat niihin lopullista pakoa ajatellessaan.

Punaketun juostessa ovelaa poikkijuovaansa se yhtäkkiä näki punaisten kielten puikahtelevan puiden lomissa edessään, samalla kun loistavia kekäleitä ja suunnaton kipinäsade alkoi sen ympärillä. Ilma oli täynnä vihlovia ääniä ja huokauksia. Nähdessään tulen katkaisevan tien Punakettu pyörsi ympäri ja juoksi toista juovaa pitkin, toivoen pääsevänsä pakoon vuorenharjanteen yli. Jonkin aikaa se riensi, kulkien hurjakatseisten pakolaisten muodostaman virran poikki, mutta huomasi pian tälläkin suunnalla liekkien ennättäneen edelle. Pitkälle ulottuvan tiheikön ehkäisemänä, aivan hänen pesänsä takana liekit olivat kiirehtineet kauas edelle kumpaakin sivustaa pitkin, tunkeutuen läpi kuivain palsamimäntyjä ja kuusia kasvavien viidakkojen. Ymmärtämättä tuon kauhistavan alkuaineen, tulen, ominaisuuksia ja arvaamatta, että se piti muutamanlajisista puista enemmän kuin toisista, Punakettu oli laskelmissaan johtunut harhaan. Se ei voinut nyt tehdä mitään muuta kuin liittyä muuhun pakokauhun valtaamaan pakolaisjoukkoon ja rientää vinhasti eteenpäin.

Tässä pelottavassa ja käsittämättömässä tilanteessa Punakettu kuitenkin säilytti verrattoman mielenmalttinsa. Se muisti, että noin mailin päässä vähän alempana oli suo eräällä mäkisellä ylätasangolla ja kohtalaisen kokoinen majavalammikko sen ulommassa reunassa. Poiketen hiukan vasemmalle se johti joukkoansa tätä pakopaikkaa kohti nopeimmalla vauhdilla, mihin kettuperhe kykeni. Tämän nopeuden säännösteli tietysti heikoimpien jäsenten vauhti. Ja sille isolle, uhkarohkealle pennulle, joka isän oli pitänyt pelastaa vanhalta pesukarhulta ja mielettömän piisamin kynsistä, se ei suinkaan ollut kyllin nopeata. Pelästyneenä, mutta samalla kertaa itsetietoisena se kiiti edellä, rinnan kaniiniparven ja näädän kanssa, joista yhdelläkään ei tuntunut olevan mitään hänen seuraansa vastaan.

Emonsa hartaisiin kutsuihin se ei kiinnittänyt mitään huomiota, ja tuossa tuokiossa se oli jo kadonnut. Punakettu ei koskaan saanut tietää, veikö pennun voima ja sokea onni läpi vai hukkuiko se surkeasti liekkien kitaan.

Pysytellen hyvin lähellä toisiansa pienentynyt perhe riensi eteenpäin maha maata viistäen, kummallisen, pakenevien petoeläinten aiheuttaman hiljaisen kohinan läpi. Niiden takana tulen rätinä kasvoi nopeasti, samalla kun taivaan pelottava hehku näytti kallistuvan eteenpäin, ikään kuin syöksyäkseen niiden niskaan. Aika ajoin tuntui kuin tuprahteleva, sankka savu olisi pakenijat tukahduttanut ja niellyt. Eläinten pään päällä lensi sadoittain pakokauhun sokaisemia lintuja, teeriä, tikkoja, pienempiä varpus- ja laululintulajeja. Mutta viisaammat varikset sekä haukat ja pöllöt olivat kyllin älykkäitä lentääkseen korkealle ilmaan liekkien saavuttamattomiin.

Vertaillessaan oman pakonsa nopeutta takanaan tulevain liekkien nopeuteen Punakettu tunsi saavuttavansa majavalammikon ajoissa, vaikka ei ajasta tosin jäämäänkään olisi. Sen kiinteä, pieni seurue oli nyt liittynyt kahteen pesukarhuun, joiden vauhti näytti olevan aivan sama kuin nuorten kettujen. Jostakin syystä ne tunnustivat Punaketun luotettavaksi johtajaksi ja olivat turvallisempia seuratessaan sitä, kuin luottaessaan omiin neuvoihinsa. Kuitenkin näytti siltä kuin ne -- päinvastoin kuin useimmat pakolaiset -- eivät olisi missään mielessä olleet pakokauhun valtaamia. Niiden suuret, terävät, levottomat silmät huomasivat kaikki ja niissä oli urhean mielenmaltin ilme. Ne eivät aikoneet minkään laiminlyönnin kautta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen tässä elämän ja kuoleman kilpajuoksussa. Jos Punakettu olisi menettänyt malttinsa ja tehnyt jotakin johtaja-arvoaan alentavaa, niin ne olisivat paikalla eronneet sen seurasta.

Punakettua ja sen perhettä ympäröivä nopea, pelokas kulkue vaihtui alinomaa, vaikka se oli yhä sama mielettömässä, hämmentävässä sekasorrossaan. Muutamat eläimet, kuten hirvet ja kaniinit, olivat nopeampia kuin kettuperhe ja jättivät sen pian jälkeensä. Kerran kuitenkin rajusti hyppivä naaraspeura, joka oli jotenkin myöhästynyt ja kulki läpi tiheikköjen kolmenkymmenen jalan pituisin hyppäyksin, kavionjäljestä toiseen, laski terävät kavionsa maahan hiuksen leveyden päässä Punaketun kuonosta, niin että kettu oli onnellinen päästessään siitä ehjin nahoin.

Toiselta puolen muut eläimet olivat kettuperhettä hitaampia ja jäivät pian jälkeen, vaipuakseen nelistävän pyörteen helmaan, jonka kuumuus jo vyöryi nälkäisenä tiheikköjen alitse tuolla kaukana edessäpäin. Piikkisiat, vesikot ja haisunäädät -- toivottomina, mutta tyyninä kohtalonsa edessä -- eivät kauan voineet jatkaa tuota hirmuista ravia, vaan sortuivat pian. Tästä murhenäytelmästä ei kuitenkaan välittänyt Punakettu, joka ei vähintäkään huolehtinut kenenkään toisten asioista paitsi oman perheensä; siitä sen mielenkiinto tämäntapaisena hetkenä alkoi ja siihen se loppui.

Kerran se suureksi hämmästyksekseen töytäisi suoraa päätä isoon, mustaan karhuun, joka liikkumatonna seisoi onkalossa tiheälehtisen pyökkipuun alla. Punakettu ei voinut käsittää, miksi se ei paennut muun maailman tavoin. Mutta poikettuaan sivullepäin se näki karhun takana ylen uupuneina maassa pitkällään sen kaksi pentua. Silloin Punakettu ymmärsi. Se oli ilmeisesti kuljettanut pentujansa pitkän matkaa, noiden pikku eläväin juostessa, kunnes ne enää eivät jaksaneet juosta askeltakaan edemmäksi. Ja nyt lakattuaan yrittämästäkin saada niitä pystyyn ja vaatimasta niitä kulkemaan se odotteli tyynenä tuomiotansa, isolla mustalla ruumiillansa suojaten niitä niin kauan kuin suinkin liekkien rynnäköltä. Pakolaiset vyöryivät sen ohi molemmin puolin, mutta se ei nähnyt niistä ketään, epätoivon jännittämät silmät vain vilkuilivat edes takaisin kohisevan liekin ja pentujen maassa makaavien ruhojen välillä.

Levottomana Punakettu huomasi, että hänen omat poikasensa alkoivat hidastuttaa vauhtiansa ja kompuroida juostessaan, tarviten valppaan emonsa kaiken yllytyksen, pysyäkseen vauhdissa. Hetkistä myöhemmin se näki punaisen vilkkeen heijastuvan vedestä aivan edessään. Se haistoikin vettä, ja haistettuaan sitä uupuneet pennutkin saivat rohkeutta uuteen nopeaan vauhtiin. Vielä muutama sekunti, niin ne olivat kaulaa myöten tuossa virkistävän viileässä vedessä, kaksi pesukarhua aivan vierellään ja kaikenlaisia metsänasujamia huohottaen ja loiskutellen ympärillä.

Niin suuresti kuin kettuperhe inhosikin vettä, se kuitenkin osasi uida tällaisessa hätätilassa, ja Punakettu opasti sitä suurimmalle majavanpesälle, rosoiselle risu- ja mutakuvulle, joka oli lähellä lammikon keskustaa. Useimmat isoimmista eläimistä, karhut ja hirvet, polkivat, loiskuttivat ja uivat kaikkialla, kokoontuen lammen etäisimmälle rannalle. Muutamia lammikon yli riippuvia puunoksia myöten ryömi metsäkissoja ja pari ilvestä, jotka pelkäsivät koskettaa vettä, jota ne kammosivat. Kaiken sekasorron ja pelottavien äänten keskellä majavat, jotka yleensä ovat arimmat villieläimistä, puuhasivat kylmäverisinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota ympärillään rientäviin kirjaviin laumoihin. Ne tiesivät, että pitkäaikainen kuivuus oli paahtanut niiden asumusten katot taulaksi ja nyt ne kiireen vilkkaa, mutta hyvässä järjestyksessä peittivät niitä lammikon pohjaliejulla. Ne ainakin aikoivat olla suojattuina.

Nyt oli kuumuus äärimmillään, ja liekkien rätinä oli melkein saavuttanut eläimet. Punakettu kuljetti perheensä ison majavanpesän ympäri kauimpana olevalle puolelle, mutta vartioi itse paikassa, mistä saattoi nähdä kaikki. Savu hulmahti nyt lammen pinnalle sakein tuprahduksin, punaiset kipunat sähisten putoilivat siellä täällä veteen, ja tulikielekkeet, jotka nuoleskelivat korkeita mäntyjen ja kuusien runkoja, näyttivät kerrassaan hypähtävän ilmaan sytyttääkseen palamaan puut yläpuolellaan. Koko kaakkoinen taivas muistutti nyt valettua, hehkuvaa kuparimuuria, joka ulottui keskitaivaalle ja oli syöksymäisillään maan päälle. Sitä vastassa viimeisenä toivottomana varustuksena, joka jo alkoi horjua, seisoi mustana ja uhmaillen puiden vedenrajassa oleva reunus.

Vihdoin tuo hauras varusmuuri sortui ja reuhtova tulimyrsky raivosi valtoimenaan lammikon yllä. Tuskan ja pelon vallassa monet eläimet polkivat toisensa veden alle. Toiset, jotka pelkäsivät uppoamista, tappoi hellittämätön kuumuus. Kettuperheen jäsenet, jotka olivat hyvän matkan päässä taajimmasta ja mielettömimmästä joukosta, upottivat ruumiinsa vallan veden alle, nostaen hetken päästä kuonojansa, voidakseen hengittää.

Punakettu itse päättäväisen uteliaana, olipa hätä millainen tahansa, piti päätänsä vedenpinnan yläpuolella niin kauan kuin suinkin ja sujahutti sen veden alle niin vähäksi aikaa kuin mahdollista, kärsien kuumuutta, kunnes silmät tuntuivat kärventyneen ja sieraimet olivat melkein rakoilla, jotta huomaisi kaikki mitä tapahtui. Se näki suuren ilveksen, jonka turkki oli siinä määrin korventunut, että se näytti tuskin puoleksikaan niin suurelta kuin tavallisesti, kiljahtaen harppaavan kauas veteen, josta ei enää noussut. Toisten isojen kissaeläinten se myöskin näki uivan vimmatusti ja kapuavan ylös tuosta oudosta olopaikasta hirvien ja karhujen selkään, näiden kiinnittämättä lainkaan huomiota oudon ystävällisiksi käyneihin taakkoihin. Eräs suurenpuoleinen metsäkissa, joka oli pahasti kärventynyt, pääsi lopulta majavan pesän huipulle, missä se kyyristeli muristen ja sylkien liekkeihin, sillä välin kun tavalliset ja juovikkaat oravat parveilivat sen ympärillä estelemättä. Sukelluksesta läpimärkänä sen tuuhea turkki näytti vastustavan kuumuutta jonkin aikaa. Sitten tuli järki sille avuksi, ja se hiipi jälleen veteen, silmät tuijottaen suurina mielettömästä kauhusta.

Minuutissa tai parissa olivat liekit kiitäneet ympäri lammikon molemmin puolin ja yhtyneet jälleen, ympäröiden veden kuohahtelevalla ja kohisevalla tulimuurilla. Etäisemmälle rannalle kokoontunut eläinten alhaiso hyökkäsi nyt ulvoen ja raivoissaan takaisin lammikon keskustaa kohti, ja Punakettu valmistui huolekkaana viemään perhettään pois riehuvan joukon tieltä. Mutta onnettomat olennot, jotka olivat liiaksi yhteen sulloutuneet voidakseen uida, polkivat vain toisensa alas ja useimmat niistä hukkuivat, ennen kuin pääsivät lammen keskelle. Isommat ja vahvemmat selvisivät tietysti hengissä taistelusta, mutta monet näistäkin sortuivat pian liekkeihin ja savuun. Niin oli Punaketun pelkäämä hyökkäys täysin ehkäisty. Vain muutamat harhailijat pääsivät keskustassa oleville majavan pesille, missä märästä liejusta kohosi höyrypilviä.

Lammikko ei enää ollut täyteen ahdettu, vaan näytti melkein autiolta hirveässä verenpunaisessa hehkussaan, sillä kaikki eloonjääneet joko uivat keskuksen ympärillä, sukeltaen vähän päästä, estääkseen päänsä palamasta, tai kyyristelivät muuten Punaketun tavoin tuon suojaavan aineen alla. Viisaat majavat vain olivat täysin tyytyväisiä vesimajojensa sisäpuolella, samoin kuin piisamitkin syvissä koloissaan ja vesikko, joka piileskeli rämeisten, esiin työntyvien äyräiden alla.

Jonkin ajan kuluttua kuumuus tuntuvasti väheni, kun alusmetsä, oksat ja pienemmät puut lammikon tuulenpuolisella rannalla paloivat loppuun tuimassa tuulessa, joka jätti vain korkeammat puunrungot loimuamaan ja lepattamaan puoleksi kuluneiden soihtujen lailla. Tuuli vei tietysti osittain mukanaan kuumuuden suojanpuolisesta hehkuvasta alusmetsästä. Vähitellen palokeskus siirtyi edemmäs ja hyppivät tulikiemurat liikkuivat eteenpäin, jättäen jälkeensä sakeaa savua ja punaisena hehkuvia hiilipuikkoja ja pylväitä pimeyttä valaisemaan.

Pensaitten jäännökset pitkin rantaa, joita vielä eloisan ilkeät kipinät näykkivät, paksu sammal ja maatuneet lehdet, jotka mattoina verhosivat metsän lattiata, kytivät hehkuvan turpeen lailla. Kuumuuden vähitellen lientyessä monet eloonjääneet eläimet pyrkivät rantaan, mutta epäonnistuivat, kun rantaäyräs poltti jalkoja. Liian viisaana tuollaisia turhia yrittelemään Punakettu vei perheensä majavanpesän katolle ja odotteli maltillisesti kamalan yön loppumista. Kuukausilta tuntuvien tuntien jälkeen vihdoinkin tuo kamala hehku luoteisella taivaalla alkoi hälvetä aamunkoiton lähetessä, ja puhtaita, keltaisia ja vaaleanpunaisia viirejä pujahteli varkain tuon kauhean hävityksen poikitse. Keskipäivällä, vaikka tuli yhä kulki kytien sammalessa ja pistävä savu tuprusi sakeana joka puolella ja siellä täällä mustuneet oinaanpeitset yhä kytivät oikullisina, olivat tuhotut puut kyllin viileitä Punaketun viedä perheensä niiden lomitse, kun se huolellisesti harkitsi kulkunsa. Ponnistellen oikealle käsin se tuli viimein, jalat arkoina, kärventyneenä ja janon tukahduttamana ensimmäiselle alemmista laitumista, joka nähtävästi oli ollut liian laaja liekkien mennä yli. Laitumen toisella puolen oli puita, vielä vihreitä, varjokkaita, vahingoittumattomia. Kuin hurmion vallassa riensivät ketut tuon mäkisen ahon poikki ja syöksyivät suinpäin siunattuun vilpoiseen varjoon.

15. luku

PUNAISEN SAKSANHIRVEN NENÄKKYYS

Metsäpalon jälkeen saapuivat pitkät, liottavat sateet, jotka sammuttivat kytevän sammalen ja puunkannot, täyttivät purot ja lammet, palauttaen toivon ja elämänilon Ringwaakin maahan. Mutta se jätti jälkeensä hirmuisen mustan arven yli maiseman, kallionharjanteen ylemmille rinteille, ulottuen alempana sijaitsevien järvien tienoolta kaiken matkaa, aina viljelemättömään Ottanoonsis-laaksoon asti. Se oli arpi, jota vasta toisiaan seuraavat keväät parantaisivat pensaiden, ruohojen ja lehtien palsamilla, vaikka kahden sukupolven työ tuskin kykenisi sitä poistamaan. Punakettua asia suututti, koska laaja ja rikasantiminen pyydystysalue nyt oli turmeltu. Pieni niitty ei kumminkaan ollut kärsinyt korvaamatonta vauriota, sillä siellä ei kasvanut pensaita tulenruoaksi ja siten eivät ruohojen juuret olleet kokonaan palaneet. Heti sateiden jälkeen nousi niitylle yltyleensä nuori, veres ruohopeite puron rannalta metsään saakka, ja se loisteli jalokiven kaltaisena, ainoana nuoren, vihreän elämän merkkinä mustuneella, hävitetyllä, avaralla alueella.