Part 1

PUNAKETTU

Kertomus sen seikkailurikkaasta elämästä Ringwaakin saloilla ja kuinka se lopulta voitti heimonsa viholliset

Kirj.

CHARLES G. D. ROBERTS

Englanninkielestä suomentanut

Lyyli Vihervaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

1. Hengen hinta. 2. Erämaan opetuksia. 3. Mustelmia ja raippoja. 4. Yksin maailmassa. 5. Puolison valinta ja voitto. 6. Polttava kannus ja sokaiseva kynsi. 7. Satimien sotkijat. 8. Muutamia lumen pikku asukkaita. 9. Sekarotuisten petkuttaminen. 10. Mustan vesikon julkeus. 11. Kuninkaallinen rosvo. 12. Siivellisten hyökkäys. 13. Keltainen jano. 14. Metsän punainen vitsaus. 15. Punaisen saksanhirven nenäkkyys. 16. Vihollisen käsissä. 17. Vieraan taivaan alla. 18. Heleästi haukkuva koiraparvi. 19. Voitto.

1. luku

HENGEN HINTA

Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät. Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen, näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut. Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka näytti jäljittelevän aamun rusoa.

Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa -- jonkinlaista uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.

Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille, harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä, jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata, avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana, jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.

Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita, väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema. Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä, koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle. Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien pidättämään vihollista.

Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi. Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi vanhan.

Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.

Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri, joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen, jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.

Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta. Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.

Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa, koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä. Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja, pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.

Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä, ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja, jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa -- eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan ristikäytävään.

Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta, joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa, että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin. Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.

Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.

Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen. Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi, mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi mielenkiinnon tieltä.

Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun. Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.

Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan, nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan, joka tarttui pensaihin ja ilmaan.

Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia. Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden. Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.

Koirista tuntui kuin olisi heidän saaliinsa äkkiä saanut siivet ja liidellyt ilmaan. Ajo olisi siihen loppunutkin, ellei tuuli pahaksi onneksi olisi kääntynyt. Lounaasta puhallellut kevyt tuuli pyörähti yhtäkkiä aavistamatta itään; ja sen mukana saapui lemuava leyhkä, joka ilmaisi koko jutun hämmentyneille koirille. Näiden kiitäessä hilpeinä ja mekastaen aitaa kohti kettu hiipi kallion toista kylkeä alas ja pakeni. Ketun pää on keinoja täynnä, ja harvoin se haluaa käyttää kaikkia tietojaan yhteen menoon. Mutta tämä oli ainoalaatuinen tapaus, ja tämä kettu päätti tehdä työnsä perinpohjin ja nolata täydellisesti takaa-ajajansa. Nyt se keksi sotajuonen, joka voisi mahdollisesti masentaa koirat. Tuntien tarkasti jokaisen tuuman piiristään se muisti purossa erään syvän pohjavesikohdan, jonka yli kulki siltana kaatunut nuori puu. Puu oli nyt vanha ja puoleksi lahonnut. Kettu oli kulkenut usein sen yli käyttäen sitä mukavasti siltanansa. Ja juuri pari päivää sitten se oli huomannut, että silta oli muuttumassa hyvin epäluotettavaksi. Se tahtoi nähdä, oliko se nyt kyllin epäluotettava hänen tarkoituksiaan toteuttamaan.

Enempää kiertelemättä, kaartelematta se suuntasi kulkunsa suoraa päätä pohjavedelle jättäen selvät jäljet. Puu oli vielä siellä. Se näytti melkein huomaamattomasti taipuvan ketun hypätessä sille. Ovela ja harjaantunut käsityskyky sanoi hänelle, että tuo silta olisi parahiksi kestävä kannattamaan häntä itseään, mutta ei enempää. Kevyesti ja nopeasti ja hiukan pelätenkin (sillä se inhosi kastumista) se juoksi puron poikki ja pysähtyi erään puun taa katsomaan, miten kävisi.

Koirat eivät epäröineet saavuttuaan kaatuneen puun luo. Jäljet veivät sen poikki. Ne tahtoivat mennä niiden perässä. Mutta puulla oli jotakin sanottavaa asiassa. Kaksinkertaisen painon alla se taipui pahaenteisesti, mutta kiihtyneet takaa-ajajat eivät olleet sillä päällä, että olisivat huomanneet varoitusta. Seuraavassa hetkessä se taittui keskeltä rasahtaen, ja koirat syöksyivät polskien ja haukkuen keskelle jäistä virtaa.

Nyt kettu oli kyllästynyt kepposiin. Se päätti viedä viholliset suoraan eteenpäin, jättää ne täydellisesti jälkeensä ja kadottaa näkyvistään kallioiseen erämaahan mäen toisella puolella, missä koirain jalat pian aristuisivat terävillä kivillä. Sitten se voisi hetkisen levätä turvassa ja palata myöhemmin päivällä mutkitellen luolan töyräälle ja hennon punaisen puolisonsa luo. Tuuma oli hyvä ja kaikin puolin toteutettavissa. Mutta metsänväen oikukas kohtalo suvaitsi tulla vähin.

Sattui, että kun kettu tassutteli vanhaa, sammaleista metsäpolkua juosten kevyesti ja ollen aseman herrana, nuori maanviljelijä pyssy kädessä lähestyi pitkin valtatietä, joka kulki metsätien poikitse. Hän oli menossa matalille lammikoille ylängön juurelle ja oli ladannut pyssynsä sorsia ampuakseen eikä ollut valmistunut isomman riistan varalle. Koirien äänet -- jotka uupumus nyt oli suuresti madaltanut ja heikentänyt vain puuskittaisiksi haukahduksiksi -- ilmoittivat hänelle, mitä oli tekeillä. Hänen silmistään säteili mielenkiinto, ja hän pisti kätensä taskuunsa ottaakseen sieltä järeämmin panostetun patruunan. Mutta juuri samalla kettu ilmestyi näkyviin.

Ei ollut aikaa vaihtaa patruunoita. Ampumaväli oli hänen pyssylleen pitkä, mutta nuori maanviljelijä oli hyvä ampuja ja luotti aseeseensa. Kiireimmiten hän siis nosti pyssynsä ja laukaisi. Kun raskas pamahdus kulki paukkuen kukkuloita pitkin ja savu työntäytyi syrjään, näki hän ketun syöksyvän nopeasti pensaihin toiselle puolen tietä nähtävästi vahingoittumattomana. Päästäen kirouksen, joka puolueettomasti kuului hänen aseelleen ja samalla ampumataidolleen, hän juoksi eteenpäin ja tutki huolellisesti jälkiä. Ei näkynyt pienintäkään veren merkkiä.

"Turha vaiva, hitto vie!" huudahti hän ja harppaili eteenpäin vitkastelematta. Hän tiesi, etteivät koirat konsanaan saavuttaisi tuota taitavaa vanhaa kettua. Ne saattoivat tuhlata aikaansa, jos halusivat. Hän ei sitä tekisi. Ne juoksivat tien yli juuri kun hän katosi seuraavan käänteen taa.

Mutta vaikkakin kettu oli kadonnut näkyvistä niin huolettomana ja nopeasti, ei se ollut päässyt leikistä ihan ehein nahoin. Pamahduksen kuuluessa se oli tuntenut äkillistä polttavaa tuskaa, kuin tulikuuman neulan piston aiheuttamaa, kupeessansa. Yksi eksynyt hauli oli osunut maaliin. Ja nyt juostessa tuima tuska kidutti sitä, ja jokainen hengenveto tuntui vihlovan.

Hitaammin ja yhä hitaammin kävi kulku; takajalat ojentuivat perin vastahakoisesti harppaamaan ja kieltäytyivät kokonaan juoksuttamasta kettua entisellä voimallaan. Yhä vain lähemmäs tuli koirain haukunta, kunnes kettu äkkiä totesi, ettei voinut juosta edemmäksi. Suuren graniittikallion juurelle se pysähtyi, kääntyi ja odotteli paljaitten vaarallisten torahampaitten välkkyessä kapeissa leuoissa.

Koirat olivat noin kymmenen metrin päässä siitä, ennen kuin huomasivat sen -- niin hiljaa kettu seisoi. Tässä oli nyt saalis, jota ne olivat ajaneet takaa, mutta niin uhmaava oli sen ulkomuoto ja ryhti, että ne paikalla pysähtyivät. Yksi asia oli ottaa pakeneva kiinni paossa. Vallan toista oli pitää puoliaan käsikähmässä epätoivoisen, ovelan vihollisen kanssa. Vanha kettu tiesi tuhonhetken nyt vihdoin koittaneen. Mutta sen notkeassa ruumiissa ei ollut pelkurihermoja, ja käsittämätön tuska, joka hyökkäsi sen elimiin, lisäsi raivoa rohkeuteen. Koirat eivät syyttä pitäneet sitä vaarallisena, vaikka sen paino ja ruumiinkoko oli tuskin puolta siitä, mistä kumpikin heistä saattoi ylpeillä.

Mutta niiden epäröinti kesti vain hetken. Yhdessä ne heittäytyivät ketun kimppuun ja saivat melkein yhtaikaa salamannopeita iskuja niskaansa ja leukapieliinsä. Molemmat haukkuivat äkäisesti ja purivat rajusti, mutta huomasivat mahdottomaksi hallita kiemurtelevaa vihollista, joka tappeli ääneti ja jonka hennossa ruumiissa tuntui olevan teräsjousien voima ja jäntevyys. Yhtäkkiä sen hampaat lävistivät ajokoiran etukäpälän nilkan, ja kiljahtaen koira peräytyi taistelusta.

Mutta mustanvalkoinen sekarotuinen oli vankempaa tekoa. Vaikka toinen silmä oli veren peitossa ja toinen korva juurta myöten halki, ei se ajatellutkaan rankaisemisen jättämistä. Juuri kun haukkuva ajokoira vetäytyi pois kahakasta, tarttuivat sen pitkät, voimakkaat leuat lujasti ketun kurkkuun, juuri leukaluun takaa. Kuului hetken ajan hiljaista, tukahdutettua, villiä murinaa, ja kettua ravistettiin kiivaasti, kostonhimoisesti. Sitten tuo urhea punainen ruumis ojentui pitkin pituuttaan kallion juurelle eikä enää vastustanut voittajien sitä survoessa ja repiessä. Tämä oli pesässä asustavan perheen pelastuksen hinta.

2. luku

ERÄMAAN OPETUKSIA

Ilta illalta kuultiin muutamien viikkojen aikana naarasketun kimeää kiljuntaa taukoamatta yksinäisillä kallionharjanteilla. Kettuemo suri puolisoansa. Kun tätä ei kuulunut luolalle, odotti se, kunnes tuli yö, ja seurasi sitten leveitä, sekavia jälkiä, kunnes sai selville kaikki, mitä oli tapahtunut. Sillä oli kuitenkin kiire -- oli niin paljon puuhaa noiden viiden sokean ryömijän tarpeiden tyydyttämisessä lemuavan luolan pohjalla -- ettei siltä riittänyt paljon aikaa sureksimiseen. Mutta pehmoisen, viileän kevätyön levätessä hiljaa ympärillä sen metsästäessä pääsi yksinäisyyden tunne silloin tällöin kuuluville.

Se harjoitti saaliinpyyntiä äärimmäisen varovasti. Jonkin aikaa, kun pennut vielä olivat sokeita, se makasi luolassaan kaiken päivää niitä ruokkien eikä liikahtanut minnekään, ennen kuin sammakoiden kurnutus laakson lammikoissa ilmoitti hämärän tulon. Silloin sillä oli tapana nousta mäkeä ylös ja laskeutua lähimpään laaksoon ennen pyydystelyn alkamista. Se ryhtyi kaikenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin peittääkseen jälkensä pesänsä lähettyvillä ollessaan. Milloin vain kävi päinsä, sillä oli tapana pujahtaa kirpeänhajuisten, pistävien kääpiökatajien lomitse, joiden tuoksu kätki sen oman väkevän lemun ja joiden itsepäisen terävät piikit pelottivat nenäkkäitä, uteliaita kuonoja lähestymästä. Vasta kuljettuaan erikoisen rosoisen kivikkovyön läpi lähelle mäen harjaa se salli huomionsa kiintyä metsästyksen suurta tarkkaavaisuutta vaativiin puuhiin.

Ollessaan mielestänsä turvallisella alueella se kuitenkin heitti varovaisuustoimenpiteet syrjään ja metsästi innokkaasti. Kun pennut olivat vielä kokonaan riippuvaiset sen maidosta, oli sen ensi huolena saada itsellensä hyvää ravintoa. Se turvausi ennen muuta metsähiiriin, joiden vienon vikinän se saattoi erottaa hämmästyttävän välimatkan päästä. Lähinnä näitä olivat kaniinit sopivimmat ja niitä olikin eniten, ja niitä sen oli tapa väijyä ja hyökätä niiden kimppuun niiden mennessä ohi.

Joskus jokin varomaton peltokana tuotti sille viehättävää vaihtelua. Ja joskus laskeutuessaan soisille lammikoille se oli kyllin taitava ja vikkelä siepatakseen villihanhen. Mutta kaikista paras ja helpoimmin saatava muona oli se, jota se vähimmin uskalsi itselleen suoda juuri nyt kun parhaiten tarvitsi. Siellä täällä sijaitsevien takalistotilojen kanat ja hanhet ja kalkkunat olivat nyt, kevään suloinen huuma suonissaan, epävakaisia ja huolettomia. Mutta kun ketun piti ajatella pienokaisiansa, ei se rohjennut kiinnittää itseensä ihmisten vaarallista huomiota. Se soi itselleen lihavan hanhen herkkupalaksi viiden mailin päässä olevasta karjapihasta toisessa laaksossa. Ja se antoi itsellensä luvan siepata pari nuorta kanaa toisesta maatalosta puoli mailia kauempana. Mutta sen omassa laaksossa, parin mailin päässä pesältä, kaikenlainen siipikarja oli turvattu sen hampailta. Se saattoi sivuuttaa vaappuvan ankkaparven lähellä kotia alentumatta huomaamaan niiden viehätystä. Tunnetuksi tulo omassa ympäristössä oli viimeinen asia, jota se toivoi. Se ei lainkaan halunnut ilmoitella itseänsä.

Tämän viisaan varovaisuuden palkkioksi punainen emo ei nähnyt minkään vaaran lähestyvän pesäänsä, ja se jatkoi rauhassa pienokaistensa hellimistä. Vähään aikaan se ei kuullut pahaenteistä metsästysmusiikkia alhaalta tasangolta, sillä ajokoiran pahasti purtu nilkka kesti kauan parantua. Se oli niin kipeä, ettei koira kyennyt ajoon; eikä mustavalkoinen sekarotuinen viitsinyt metsästää yksin, tahi puuttui siltä vainuamistaito.

Kun kuorohaukunta vihdoin jälleen kuului selvästi ketun piilopaikkaan, nyt nuoren lehdistön hiukkasen vaimentamana, joka vihreänä, vastapuhjenneena peitti mäenrinteen, ei se sitä suurestikaan häirinnyt. Se tiesi, etteivät ne hänen jälkiään vainunneet.

Kettu tuli kuitenkin pesänsä suulle ja kurkisteli siitä. Sitten se sukeltautui kokonaan esille ja seisoi kuunnellen ankaran vihamielisin ilmein, josta puuttui se maltillinen, puoleksi pilkallinen mielenkiinto, mikä oli ollut ominaista surmatulle puolisolle.

Ketun siinä seistessä paljastetuin torahampain ja vihreävälkkeisin, kapein, tuijottavin silmäterin, ilmestyi pieni ryhmä suippoja kuonoja höristelevin korvin sekä teräviä, ilkeitä, viattoman ovelia silmiä sen taakse pesän suulle. Ääni oli niille outo. Mutta emon asento osoitti selvästi, että se oli myöskin vaarallinen ja vihattava ääni, joten ne pysyivät paikoillaan tulematta ulos tutkisteluille. Näin varhain elämässään ne kuulivat tuota musiikkia, joka hyvin monille ketuille on tuomion ääni.

Kevään kypsyessä kesäksi lämpimillä tasangoilla ja tuulisilla ylämailla ja kaukaisen Ringwaakin ilmavien sinivärien syvetessä kauniiksi purppuranpunaksi lehtien tummetessa pienet ketut viettivät aikaansa yhä enemmän pesänsä oven ulkopuolella ja tarkastelivat päivittäin enenevällä mielenkiinnolla ihmeellistä, säteilevää ulkomaailmaa. Itse siitä tuskin tietämättä ne nyt astuivat elämän kouluun ja ottivat ensimmäisiä oppituntejansa järkähtämättömältä opettajattarelta luonnolta. Terävä-älyisiä ja väsymättömän uteliaita ollen ne piti tietysti lukea luonnon parhaisiin oppilaihin, jotka tunnettiin suuresta opistaan ja vähästä kurista. Mutta niidenkin varalta oli kuria, joka opetti niille, kuinka vakavasti luonto vaatii sääntöjensä ankaraa noudattamista.