Part 5

-- Nurmijärveltä! Mistä te...? Porvarislehdet valehtelevat... eikä Jukka ainakaan... hän lähti kyllä sinne... yhdistystä perustamaan... mutta on varmaan sitten jo ollut puhumassa monissa paikoissa, puhui Maisu hätiköivällä innolla.

-- Kyllä hän, väitti Haukka, -- on Nurmijärvellä vieläkin kolmisen kymmentä kivääriä mukanaan.

-- Mistä te...? Tiedättekö te senkin, että heillä on...?

Maisu oli niin hämmästynyt, että mykistyi siihen paikkaan.

-- Kuka te oikein olette? hän kysyi sitten.

-- Jukan hyvä tuttu, vastasi Haukka tyynesti.

-- Ei, väitti Maisu, -- koska hän on teille uskoutunut, niin teidän täytyy olla hänen aatetoverinsa!

-- No, myönteli Haukka, -- kenties aate-, mutta en ainakaan asetoveri.

-- Ei hänellä ole aseita mukanaan, vakuutti Maisu vilpittömästi.

-- Uskooko neiti sen varmasti! kysyi Haukka terävästi.

-- Minä tiedän kyllä, missä aseet ovat, sanoi Maisu salaperäisesti.

-- Niinkö? tarttui Haukka siihen. -- Sittenhän voimme mennä... Lyömmekö vetoa, ja sitten menemme katsomaan?

Maisu säpsähti. Ja sulkeutui kuoreensa. Ei saanut olla liian avomielinen. Ei Jukan hyvälle toverillekaan, kun ei tiennyt, kuinka luotettava hän oli.

Haukka tarkkaili tyttöä.

-- Tai menkää yksin tarkastamaan, hän ehdotti.

Maisu mietti ilmeisen heräävän epäluulon oirein.

-- Niin, minä teen sen, hän sanoi päättävästi.

-- Tulette kai sitten sanomaan, uskotteko vielä yhtä sokeasti häneen, sanoi Haukka.

-- En usko, Maisu tuumaili ikäänkuin itsekseen, -- että hän on voinut pettää. Aseet piti säilyttää, kunnes tulee se suuri, oikea vallankumous, jolloin kaikki muutetaan. Ja hän lähti aatetta levittämään, aikoi aloittaa kotiseudultaan, ja sitten herättää kaikki nukkuvat, kautta maan...

Haukka katsoi säälien sokeata lapsukaista.

-- Menettekö jo huomenna? hän kysyi säyseästi.

Maisu heräsi unelmistaan.

-- Menen jo tänä iltana.

-- Mutta nythän on pimeä, Haukka huomautti.

-- Sen parempi. Tuskin voisinkaan mennä päivällä, Maisu tuumi mietteissään.

Hän nousi ja teki lähtöä.

-- Tulettehan sitten kertomaan? Haukka kysyi uudelleen.

-- Tulen, lupasi Maisu.

Me saatoimme hänet asemalle. Kuulimme syrjästä, että hän pyysi piletin Malmille.

9. Luku.

Seuraavana aamuna tuli tehtailija Luhtanen Haukan luo. Hän oli sangen vakavan ja huolestuneen näköinen.

-- Tulin suoraa päätä, kävi hän omituisesti asiaan, -- kysymään, ettekö vieläkään ole päässyt sen parempiin tuloksiin?

-- Suoraa päätä? kysyi Haukka.

-- Niin, sanoi Luhtanen. -- Tiedättekös, olen ollut vangittuna koko yön.

-- Vangittuna?

-- Pidätettynä talolla.

-- Mitä kummaa?

-- Asemani, varsinkin sen jälkeen, kun "sijaiseni" niin hullusti paljastui, on käynyt niin kiperäksi, että eilen illalla ilmoitin heti eroavani. Esikunta oli parasta aikaa koolla, ja minut vietiin sinne kuulusteltavaksi kuin mikäkin rikollinen. Yleensäkään en ole punaisten mieleinen mies, aseryöstö herätti epäluuloja minua vastaan, ja teidän paljastumisenne jälkeen olin suorastaan petturi. Suoraan sanoen, he eivät usko, että avaimet ryövättiin kirjoituspöytäni laatikosta. Selitys, että "sijaisellani" oli juuri tarkoitus saada selkoa aserosvouksesta, ei heidän sokeissa silmissään näytä parantavan, vaan pikemmin pahentavan asiaa. He eivät myöskään usko, että aseet ovat rosvojen hallussa, tai uskovat, niin hullunkurista kuin se onkin, että rosvot ovat minun liittolaisiani. Heitä on mahdoton saada järkiinsä.

-- Kuinka nyt pääsitte tänne? kysyi Haukka.

-- He päästivät. Eivät kai tienneet, mihin panna minut. Eivät sanomalehtien vuoksi viitsineet lähettää Katajanokkaankaan omaa miestään.

Haukka ei voinut olla hymyilemättä, niin vakava kuin asia olikin.

-- Lähtiessäni he uhkasivat, että jos en neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa ole toimittanut heille aseita takaisin, eivät he vastaa turvallisuudestani.

-- Niinkö! sanoi Haukka.

-- Ja sitten huomasin, että he panivat pari vaanijaa jälkeeni.

-- Näkivätkö vaanijat, että tulitte tänne? kysyi Haukka säpsähtäen.

-- En toki ollut niin järjetön, sanoi Luhtanen. Eksytin heidät pasaasissa kintereiltäni.

-- Se oli hyvä, sanoi Haukka.

Hän oli jälleen oikeassa, parhaassa elementissään. Hänen ei tarvinnut kauan miettiä, ennen kuin suunnitelma oli hänelle selvillä.

-- Teidän ei ole nyt mentävä kotiin.

-- Eikö mentävä kotiin? kummasteli Luhtanen.

-- Ei, muutamiin päiviin. Sillä, muuten en voi vastata turvallisuudestanne, selitti Haukka naurahtaen.

-- Mihinkäs minä menen? kysyi Luhtanen huolissaan.

-- Te matkustatte.

-- Minne?

-- Mihin vaan. Eikö teillä ole asiaa mihinkään?

-- Olisi kyllä muuan asiamatka Pietariin.

-- Onko teillä passi valmiina?

-- Hankin sen kyllä taannoin.

-- Onko se mukananne? Luhtanen tarkasti lompakkoaan.

-- Täällä on, hän sanoi.

-- Sitten te matkustatte tänään, menemättä enää kotiinne.

-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Lähteä matkalle, järjestämättä asioitaan...

-- Mitä te sitten järjestätte, jos kotiportillanne saatte vaanijat jälkeenne! huudahti Haukka. -- Ette pääse lähtemään kaupungista mihinkään. Asemalla sieppaavat kiinni karkulaisen.

-- Niin taitaa olla, myönsi Luhtanen. -- Mutta, hyvänen aika, kuinkahan vaimoni laita lieneekään! huudahti hän huolissaan.

-- Onko hän sairas?

-- Sairas, ollut monta päivää vuoteen omana. Tyttärestään hätäilee. Ja nämä kaikki muutkin myllerrykset ovat hänet perin pohjin järkyttäneet. Kuinka sitten nyt, kun olin koko yön teillä tietymättömillä! Ei, en voi lähteä käymättä sanomassa.

-- Teidän täytyy, pani Haukka kovan kovaa vastaan. -- Minä kyllä käyn selittämässä asian parhain päin. Ja sitä paitsi voin hänelle, kenties jo tänään, toimittaa paremman lohdutuksen kuin te itsekin!

Luhtanen katsoi ihmeissään.

-- Tyttärenne, vastasi Haukka.

-- Mitä? Oletteko löytänyt hänet? huudahti isä.

-- Olimme eilen koko iltapäivän yksissä. Ja tänään hän lupasi tulla uudestaan.

-- Kuinka te... mutta samapa se... Onko hän vielä entinen kunnon tyttö?

-- Ehompi entistään. Ja olen varma, että hän tulee kotiin, kun kuulee... varmimmin juuri silloin, jos te katoatte muutamiksi päiviksi.

-- Kammoaako hän sitten minua niin...?

-- Ei, vaan rakastaa ja katuu, olen varma siitä. Mutta varmimmin hän katuu, jos te katoatte, ja silloin hän, olen siitäkin varma, tekee kaikkensa, että aseet saadaan ensi tilassa takaisin.

-- Mitä te aiotte? kysyi Luhtanen ihmeissään.

-- Kaikki riippuu tulevista tilanteista, mutta juuri siten, että katoatte, luulen saavamme toivotun tilanteen. Te siis lähdette?

-- Onko varma, että sitten kaikki saadaan oikealle tolalleen? kysyi Luhtanen toiveikkaammin.

-- Aivan varma, vastasi Haukka.

-- Minä lähden sitten, vastasi Luhtanen.

Hän lähti järjestämään asioitaan äkillistä pakomatkaa varten.

Haukka jäi yksikseen hymyilemään ja viheltelemään. Järkyttävät henkilökohtaiset suhteet olivat ilmestyneet pikemmin ja tehoavampina kuin hän oli osannut uneksiakaan. Sitten oli kumma, jollei hän Maisusta saanut liittolaista entistä liitolaistaan vastaan! Tyttö ei ollut osannut harkita tekojansa seurauksia, mutta juuri nämä seuraukset saivat koitua hänen parannuksekseen.

Vihdoinkin hän oli päässyt selville vesille. Ja niin kuin se, joka on päivätyönsä kunnolla suorittanut, hän istui tyynesti pöydän ääreen ja alkoi lukea monistista filosofiaansa.

Vihdoin ovi aukeni ja palvelustyttö tuli sanomaan, että joku neiti kysyi herraa.

Maisu Luhtanen astui vitkaan ja raskaasti sisään.

-- No, mitä kuuluu? kysyi Haukka vakavasti. -- Istukaa!

Maisu istuutui.

-- Olette oikeassa, hän sanoi masentuneesti.

-- Niin, siinä, että Jukka Remmi on rosvo ja petturi, kiristi Haukka nyörin tiukalle.

Maisu oli purskahtamaisillaan tuskalliseen itkuun.

-- Ehkäpä hän tarkoittaa parastaan sittenkin, hän nyyhkytti.

Haukka oli säälimätön kuin haavuri. Hän otti eilen saamansa kirjeen ja ojensi sen Maisulle. Maisu veti kummissaan kuoresta paperin, luki sen ja jäi jäykistyneenä tuijottamaan siihen.

-- Uskotteko, että hän tarkoitti parastaan tälläkin ryöstöllä ja näillä tappeluilla? kysyi Haukka.

Maisu ei liikahtanut.

-- Ja uskotteko te, että hän tarkoitti hyvää Herttaniemen herran, aseettoman vanhan herran murhalla? kysyi Haukka.

Maisun luonto liikahti.

-- Se on varmaankin perätöntä puhetta, hän puuskahti.

-- Kaikesta päättäen, sanoi Haukka, -- se on yhtä totta kuin tämäkin papintodistus. Oma isännekin oli siitä vakuutettu.

-- Isäni? parahti Maisu.

-- Niin, sanoi Haukka vakavasti.

-- Isäni... ja te... mutta kuka te sitten olette?

-- Nimeni on Haukka nykyään, vastasi Haukka tyynesti.

Maisu vavahti. Istui kotvan hievahtamatta ja nousi sitten juhlallisesti.

-- Olette siis, hän sanoi, -- tekin siis olette... petturi.

-- Kuinka niin? Haukka kysyi hymyillen.

-- Olettehan esiintynyt väärällä nimelläkin!

-- Vanha nimeni on Adler. Otin sitten suomalaisen.

-- Joka tapauksessa olette petollisesti hankkinut luottamukseni...

-- Mutta missä tarkoituksessa? kysyi Haukka terävästi.

-- Sama se missä. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Anteeksi, jatkoi Maisu, -- olen valitettavasti käyttänyt muutamia markkoja rahoistanne, mutta saatte heti loput takaisin...

-- Odottakaahan, sanoi Haukka. -- Minulla on teille uutisiakin. Valitettavasti sangen ikäviä uutisia.

Maisu katsoi häneen pelästyneenä.

-- Isänne on vangittu, Haukka sanoi lyhyesti.

-- Isä! parahti Maisu. -- Isä vangittu? Miksi? Sanokaa, miksi?

-- Aseryöstön johdosta, Haukka vastasi.

-- Aseryöstön! Mutta eihän hän... hänhän on aivan viaton!

-- Sitä ei usko kukaan. Häntä luullaan kavaltajaksi ja petturiksi.

-- Herra Jumala! huusi Maisu. -- Mutta kuka...? Ketkä hänet sitten ovat vanginneet?

-- Punakaartilaiset.

-- Voi, missä...? Sanokaa, missä hän on...? Isäni... hänet täytyy heti pelastaa!

-- Tällä hetkellä ei tiedetä, missä isänne on, sanoi Haukka vilpittömästi.

-- Mutta minä tiedän, missä ovat aseet ja ketkä ovat syylliset... Minä voin hänet pelastaa.

-- Häntä ei, jatkoi Haukka tyynesti, -- voi pelastaa mikään muu kuin se, että aseet tulevat takaisin. Voin ilmoittaa teille, että häntä on avoimesti uhattu kuolemalla, jollei hän niitä toimita kaartin haltuun.

Maisu kalpeni ja horjui. Haukka riensi häntä tukemaan ja vei hänet leposohvalle.

-- Voi, hyvä Jumala! vaikeroi Maisu toinnuttuaan. -- Kunpa se Jukka edes tulisi sieltä takaisin!

-- Sitä minäkin odotan, sanoi Haukka. -- Mutta varoitan, ettei teidän ole ryhdyttävä tässä asiassa mihinkään ilman minun määräystäni. Teidän on muistettava, että on kysymys isänne pelastamisesta teidän tekojanne seurauksilta.

Maisu purskahti äänekkääseen itkuun. Haukka vetäytyi syrjään antaakseen hänen itkeä kyllikseen. Vihdoin Maisu nousi. Nousi ja tuli Haukan eteen, silmät punaisina ja posket kyynelissä. Hän oli kuin ilmetty Magdaleena, ja Haukka tunsi, ettei hän ikinä ollut nähnyt kauniimpaa Magdaleenaa. Hän katsoi Haukkaan hartaasti kuin Jumalaan ja sanoi:

-- Teen, mitä ikinä tahdotte.

Haukan täytyi hetkinen nieleksiä liikutustaan.

-- Lähin tehtävänne on, että menette kotiin äitinne luo.

Maisu nyökäytti alistuvasti päätään.

-- Äitinne on näet sairas... Älkää säikähtäkö, tuskin se on kovin vakavaa, lohdutteli Haukka leppeästi.

-- Kuinka te olette hyvä, sanoi Maisu nyyhkyttäen.

Näytti kuin hän olisi ollut halukas valloittajaansa hyväilemään.

-- Niin, lähdette kotiin, sanoi Haukka. -- Äidillenne sanotte, että isänne matkusti äkkiarvaamattomista syistä Pietariin... Sairasta ei näet saa järkyttää. Tai voinhan tulla saattamaan ja selittämään.

He lähtivät yhdessä.

Haukan selityksiä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Luhtanen oli itse kirjoittanut vaimolleen ja lähettänyt heti lähettipojan viemään kirjettä. Hän oli kirjoittanut Maisun palaamisestakin, niin että äiti odotti häntä avoimin sylin sairasvuoteessaan.

10. Luku.

Haukalla oli seuraavina päivinä huomattavan usein asiaa Luhtalaan. Melkoista tiheämmin kuin ennen isännän ollessa kotosalla.

Enimmäkseen hän istui jutellen Maisun kanssa, varsin kunnioittavasti ja lämpimästi. Tai hän istui katsellen, kuinka sävyisästi ja hartaasti, hiljaisena ja vaatimattomana kuin Saara muinoin, Maisu askarteli ja puuhaili hoitaen kotitaloutta äidin levätessä vuoteessaan.

Väliin Haukka istui äidin sairasvuoteen ääressä, ja toipuva sairas oli kiitollinen, kun hänellä oli joku juttelutoverinaan. Mistäs äiti olisi puhunut mieluummin kuin tyttärestään, varsinkin sille, jota piti hänen pelastajanaan! Kultainen oli tytär ollut äidin mielestä hupsutuksissaankin, mutta ei koskaan niin armahainen kuin nyt. Lapsi oli muuttunut aivan kuin uudeksi ihmiseksi, ei välittänyt mitään kaikista maailman markkinoista ja humuista, vaan oli sulaa vakavuutta. Ei suinkaan mitään puista jäykkyyttä eikä uskonkankeutta ja kaavamaisuutta, vaan hänestä ikäänkuin henkäili ja huokui sulavaa, lämmintä vakavuutta, äidillistä hellyyttä, niin että sairas äiti tunsi itsensä lapseksi jälleen hänen hoidossaan. Elämän kokemukset, syvät, vakavat kokemukset olivat tytön kypsyttäneet naiseksi. Mutta Haukka katsoi tätä elämän kasvattia vähän kuin omaisen silmin, arvellen, että koulutuksessa oli hänelläkin oma vähäinen osansa, vaikka se nyt olikin vain salapoliisin koulutusta.

Isän viipyminen kotoa poissa huolestutti ja suretti Maisua niin suuresti, että Haukka lopulta ilmaisi tytölle hänen isänsä olevan tosiaankin matkoilla, kuten aluksi oli sairaalle ilmoitettu. Se huojensi Maisun nakertelevaa omaatuntoa melkoisesti, mutta levottomasti hän yhä odotti, saako Haukka aseet takaisin, että isä voisi jälleen palata rauhassa ja turvassa kotiin.

Eräänä päivänä kilisi puhelin, ja Maisu riensi vastaamaan. Mutta kuulotorvi oli pudota hänen kädestään, kun hän kuuli puhelimessa Jukka Remmin äänen.

-- Mahtaakohan neiti Luhtanen olla kotona? hän kysyi.

-- Minä olen, sai Maisu vaivoin sanotuksi.

-- Vai niin! Kuinka se on käsitettävä? uteli Jukka epäluuloisesti.

-- Kuulin, vastasi Maisu, -- että äiti on sairastunut, ja muutenkin... Isä muuten ei ole kaupungissa.

-- Jaha, sanoi Jukka. -- Minulla olisi sinulle asiaa. Etkö voisi tulla?

-- Milloin ja mihin? kysyi Maisu hätäisesti.

Jukka määräsi ajan ja paikan. Puhelu päättyi siihen. Vavisten Maisu laski kuulotorven koukkuunsa.

Haukka oli käskenyt, että Maisun oli heti mentävä sanomaan, jos Jukka ilmoittautui hänelle. Hänen oli siis mentävä.

Raskaat, lyijynraskaat olivat Maisun askeleet. Olisivat saaneet tehdä mitä tahansa, kunhan vain hänen ei olisi tarvinnut olla siinä osallisena. Vaikka Jukka olikin hänet niin törkeästi pettänyt, oli asia sentään ollut hänelle pyhä asia.

Mutta hänen täytyi. Hänen täytyi mennä ja sovittaa oma rikoksensa omaa isäänsä vastaan.

Hitaasti hän nousi portaita. Pitkään emmittyään hän painoi soittokellon nappia. Juhlallisesti kuin nunna hän astui Haukan huoneeseen.

-- Tulin sanomaan, että hän on nyt saapunut, hän sanoi soinnuttomalla äänellä.

Haukka silmäili häntä lempeästi ja surullisesti, vaan ei virkkanut mitään.

-- Tapaan hänet viiden aikaan, Maisu lisäsi.

Haukan silmät kirkastuivat. Mutta samalla hän tunsi arkaa epäröimistä, katsellessaan Maisun kalpeita kasvoja.

-- Ettehän vaatine minulta enempää? hän kysyi arasti.

-- En, en, ehätti Haukka häntä rauhoittamaan. -- Tai oikeastaan... en mitään erikoista. Mutta voitteko kenties tehdä niin, että hän kulkee tuossa kuuden ajoissa City-pasaasin läpi?

Maisu oli suostumaisillaan empimättä. Mutta sitten hän hätkähti.

-- Mitä hänelle siellä tapahtuu? hän kysyi kauhuissaan.

-- Ei mitään, vastasi Haukka.

-- Odotatteko te siellä?

-- Siellä odottaa häntä mies, jolle hän on hieman pelivelkaa, hymähti Haukka.

Maisu ei suinkaan ollut sillä tuulella, että olisi voinut yhtyä leikinlaskuun. Hän oli vakavissa mietteissä kuin hautajaisissa.

-- Ymmärrän kyllä, hän sanoi, -- että teidän täytyy hänet tavata. Ja olkoon teidän asianne, kuinka menettelette saadaksenne aseet takaisin. Mutta tyydyttekö yksistään siihen?

-- Kunpa nyt saisin edes senkin aikaan! Haukka huudahti.

-- Ettekö ryhdy häntä vastaan mihinkään muuhun?

-- Mihin muuhun rosvoja vastaan nykyään voisikaan ryhtyä...

-- Ette esimerkiksi jätä häntä punakaartin haltuun?

-- Siitä ei pelkoa!

-- Vaan hän pääsee vapaana menemään?

-- Kyllä, jos te panette sen ehdoksi. Ja jos hän lupaa poistua Suomen tasavallan maaperältä, lisäsi Haukka tarkemmin harkittuaan.

-- Tulemme sitten kuuden aikaan, Maisu lupasi.

-- Ettekä tietysti puhu hänelle mitään, lisäsi Haukka käskevästi.

-- En, en, lupasi Maisu.

Maisun lähdettyä Haukka kävi nopeasti hommiin. Hän muutti pukunsa ja otti naamioimisvehkeensä esille. Ennen pitkää oli nenä taannoisessa kunnossa ja peruukki paikoillaan.

Ja puoli kuuden aikaan käveli kyhmynenäinen, mustatukkainen souvari City-pasaasissa, huolimattomasti taivastellen, kädet housun taskuissa.

Vihdoin viimein saapui Kaivokadulta päin Jukka Remmi Maisu Luhtasen rinnalla.

-- Ka, päivää! huudahti souvari. -- Kiitos viimeisestä! Eikös mennäkin ottamaan revanshia.

Pelihimon tuikahdus leimahti ahovoituneen rosvon silmissä. Mutta hän seisoi kahden vaiheilla.

-- Hyvästi! Maisu sanoi hätiköiden. -- Kuten sanoin, pitää minun kuuden aikaan mennä erään tuttavan luo.

Hän meni juoksujalkaa matkoihinsa.

-- No, mennään sitten ja otetaan revanshia! Jukka Remmi huudahti touhuissaan.

He menivät alas biljardisalonkiin. Haukka hävisi tällä kertaa molemmat pelierät, jotka he pelasivat.

-- En viitsi enää, hän sanoi kyllästyneenä. -- Korttipeli on hauskempaa.

-- Missähän sitä saisikin pelata korttia? kuiskutti Jukka Remmi läähättäen innoissaan.

-- Missäkö! nauroi Haukka hohottaen. -- Meillä kyllä saa. Siellä on parasta aikaa kolme kaveriani työssä ja he olisivat iloiset, jos tulisi sakki täyteen.

-- Lähdetään, lähdetään sitten, Jukka touhusi.

Kaverikin suostui mielellään. Ja niin he nousivat pelihelvetistä jälleen ihmisten ilmoille.

-- Ajetaan! Jukka sanoi remseästi.

-- Otetaan auto! kaveri sanoi vieläkin remseämmin.

He ottivat auton. Jukka hyppäsi heti umpinaiseen vaunuun. Kaveri kuiskasi ajajalle osoitteen. Matka kävi nopeasti, mutta Haukka toimi sitäkin nopeammin. Hän otti lompakostaan kahdenkymmenen markan setelin.

-- Katsos taitavasti tehtyä väärää rahaa? hän sanoi.

Jukka otti ja piteli sitä molemmin käsin.

-- Mistä sen tuntee vääräksi? hän kysyi.

-- Tuosta! kaveri sanoi ja kohotti molemmat kätensä.

Jukka tähysteli rahaa. Mutta samassa sai hän käsiraudat molempiin ranteisiinsa.

Jukka alkoi rynnistellä. Mutta auto pysähtyi samassa vankilan portille.

Kaverilla oli niin täysi työ pidellessä vankiaan, ettei hän päässyt edes porttikelloa soittamaan. Kenties rosvo olisi karannut, jollei autonajaja olisi rientänyt avuksi.

Vankilaan oli kuultu heidän temmellyksensä ja melunsa. Portti aukeni ja muurien sisältä riensi hätään muutamia vartijoita.

-- Tämä... mikä lurjus lie... tekee väkivaltaa! huusi Jukka Remmi. -- Minä olen punakaartilainen!

-- Ja minä olen yksityisetsivä Väinö Haukka, sanoi Haukka ojentaen vartijoille korttinsa.

-- Perkele! huusi Jukka ällistyneenä.

-- Vangitsin hänet juuri punakaartin päällystön määräyksestä, Haukka lisäsi. -- Ja sitä paitsi, kuten näette, on minulla laillisten viranomaisten valtuudet, jatkoi Haukka ojentaen varta vasten hankkimansa paperin.

Jukka Remmiä ei enää auttanut mikään. Kuinka hän uhkailikin, suljettiin hänet selliin. Haukka jäi sinne hänen kanssaan kahden kesken.

-- Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi julmasti.

-- En mitään, vastasi Haukka. -- Mutta punakaartin esikunta on aseryöstön johdosta tuominnut teidät kuolemaan, Haukka lisäsi värähtämättä.

Jukan ahavoituneet kasvot kalpenivat niin valkeiksi, kuin niille oli mahdollista. Hän oli vähällä kaatua.

-- Esikunta ei kuitenkaan, Haukka jatkoi, -- vielä tiedä, että olen teidät vanginnut. Jos te neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa toimitatte aseet takaisin, päästän teidät menemään ulkomaille.

-- Kuka takaa, että...?

-- Näkemiin, sanoi Haukka. -- Voitte ajatella asiaa ja ilmoittaa vartijalle, milloin suostutte.

Haukka lähti, mutta Jukka Remmi alkoi meluten ryskyttää ovea hänen jälkeensä.

Haukka palasi.

-- Minä suostun, hän sanoi hätäisesti. -- Suostun kaikkeen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä.

-- Sanoin jo, Haukka vastasi kylmästi.

-- Mutta millä tavoin?

-- Jaa, sitä sopii tuumia. Voittehan kirjoittaa kirjeen jollekin toverillenne?

-- Kyllä. Mutta mihin aseet on toimitettava?

Se oli pulmallinen paikka. Haukka oli jo edeltä päin punninnut asiaa puolin jos toisinkin, mutta hän ei keksinyt mitään varmaa paikkaa, joka olisi samalla soveltunut hänen aikeisiinsa.

Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi mahdollisuus, jolle Haukka tosin ei ollut voinut varmasti edeltä päin rakentaa.

-- Ovatko aseet nyt kätkettynä samaan paikkaan, kuin ennen Nurmijärvelle lähtöänne? hän kysyi.

-- Ovat, vastasi Jukka.

-- Saadaan sitten nähdä, sanoi Haukka. -- Voimme odottaa huomiseen.

Haukka lähti, välittämättä vankinsa levottomasta kolkutuksesta niin tuon taivaallista.

11. Luku.

Yöllä, kahden, kolmen aikoihin, jolloin Helsingin kadut alkavat olla hiljaisimmat, lähti kaupungista Itä-Viertotietä myöten auto, jossa istui puolenkymmentä rivakkaa miestä ja yksi nainen. Jäljestä seurasi tyhjä kuorma-auto. Molemmat autot pyyhälsivät vinhaa vauhtia Malmille.

Molemmat autot palasivat parin tunnin kuluttua. Kuorma-autoon oli ilmestynyt pitkulainen laatikko.

Kaupunkia lähestyessä kaikki miehet siirtyivät tähän jälkimmäiseen autoon, jolla pitkulaista laatikkoa kuljetettiin. Nainen ajoi yksin toisella autolla kotiinsa.

Kuorma-autolla vietiin pitkulainen laatikko varmaan paikkaan. Sen tehtyään miehet erosivat kukin tahoilleen.

Aamulla varhain istui yksityisetsivä Väinö Haukka väliaikaisessa asunnossaan sommitellen kirjettä. Kun kirje oli valmis, kuului se näin:

Punakaartin Esikunta, Helsinki.

Ne kolmekymmentä kivääriä, jotka punakaartilta joku aika sitten ryöstettiin, ovat tällä hetkellä minun hallussani. Tehtailija K.A. Luhtasen toimeksiannosta olen ne hankkinut rosvoilta takaisin. Hänen tahtonsa on, että ne luovutettaisiin punakaartille takaisin. Mutta sitä ei omatuntoni salli. Luovutan aseet Suomen tasavallan eduskunnan ja sen asettaman hallituksen haltuun, katsoen tämän parhaimmaksi teitä itseänne ja koko Suomen kansaa kohtaan.

Väinö Haukka. Yksityisetsivä.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Haukan luo, hän näytti minulle kirjeen ja kysyi asiasta mielipidettäni.

-- Hyvä! Sinä olet mainio! minä sanoin.

Samassa tultiin Haukkaa kutsumaan puhelimeen. Maisu soitti. Muuan Jukan rosvotovereista oli häneltä tiedustellut Jukkaa. He kuuluivat olevan niin julmistuneita Jukan katoamisen johdosta, että uhkasivat tappaa hänet saatuaan hänet käsiinsä. Jukan tehtäväksi oli näet uskottu Nurmijärveltä tuodun ryöstösaaliin muuttaminen rahaksi, ja nyt toverit luulivat hänen livistäneen rahat mukanaan. Maisu ei tietysti ollut voinut sanoa, missä Jukka oli, mutta hän pyysi liikuttavalla uskollisuudella, että Haukka ilmoittaisi tämän vaaran Jukalle.

-- Sehän soveltuu hyvin tarkoituksiini, Haukka sanoi. -- Pikemminpähän rosvo pudistaa Suomen tomut jaloistaan!

Haukka lähti vapauttamaan vankiaan ja otti samalla viedäkseen kirjeensä postiin.

Jukka Remmiin nähden eivät hänen laskelmansa kuitenkaan tällä kertaa pitäneet kutiaan. Miehellä ei kenties ollut riittävästi matkarahoja ulkomaille, tai hän kenties tahtoi saada niitä mahdollisimman paljon, ja hän viipyi sen tähden kaupungissa jatkaen rahaksi muuttoaan. Ja niin vei suu suden kitahan.

Lehdet kertoivat parin päivän kuluttua, että tunnetun hurjastelijan, Jukka Remmin, olivat hänen toverinsa surmanneet.

Tehtailija Luhtanen luki uutisen junassa. Hän oli matkalla kotiin vaimonsa ja tyttärensä luo.

Samaan aikaan, kun sain tämän kertomuksen viimeisten arkkien oikaisuvedoksen painosta, toi ensimmäinen postinkantaja Helsingin vapautuksen jälkeen minulle seuraavan kirjeen:

Veli hopea!