Part 4

-- Tosiaankin! Suomen tasavallan sisäpolitiikkaan! Haukka nauroi kirpeästi. -- Mutta minä en tarkoittanut politiikkaa, vaan estetiikkaa à la Tarkiainen.

-- Aha, niitä Nurmijärven rosvoja, joista Aleksis Kivi sai aiheen Jukolan veljeksiin.

-- Niin, niitä. Mutta samalla... Olet oikeassa, poikani... näitä nykyisiä, punaisia rosvoja, jotka ryöstelevät Nurmijärvellä aivan kuin ne entisetkin.

Minuakin oli tämä yhtäläisyys huvittanut lukiessani Nurmijärven nykyisistä ryöstöistä. Olimme palanneet sivistyskehityksessä yli puolen vuosisataa taaksepäin, aikaan, jolloin Jukolan veljekset niin epäonnistuneesti yrittivät opetella lukemaan.

-- Huomasitko, Haukka kysyi, -- että lehdet mainitsivat "kotitarkastuksia" toimittamassa olleen osittain paikkakunnan, osittain Helsingin punakaartilaisia?

-- Tietysti huomasin.

-- Kolmattakymmentä Helsingin kaartilaista kivääreineen...

-- Niin taisi olla.

-- Siellä liikutellaan nyt niitä ryöstettyjä kiväärejä...

-- Kuinka? kysyin kiihtyneenä.

-- Ne ovat siellä aivan julkisessa käytössä...

-- Oikeinko todella?

-- Aivan varmaan.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Juuri tuo lukumäärä pisti ensin silmiini. Soitin sitten Luhtaselle. Hän otti pyynnöstäni selon kaartin esikunnasta, ja ilmoitti minulle, ettei Helsingistä ole Nurmijärvellä ainoatakaan kaartilaista. Sanoi, että lehdet kirjoittelevat loruja.

-- Eivätkö ne sitten kirjoitelleet?

-- Soitin Nurmijärvelle eräälle kauppiaalle, jonka nimen valitsin puhelinluettelosta. Kauppias väitti, että siellä on Helsingistä neljäkolmatta punakaartilaista.

-- Kuinka se on selitettävissä?

-- He ovat "entisiä" punakaartilaisia, vaikka he aivan julkisesti toimivatkin nykyistä nykyisimpinä ja "nykyisen" kaartin asein...

-- Tietääkö Luhtanen sen?

-- Soitin kyllä hänelle.

-- Eikä hän, ei koko "järjestyskaarti", eikä kukaan mene näyttämään huutia mokomalle rosvojoukolle... ei pane tikkua ristiin! puuskahtelin.

-- Luhtanen puolestaan ei halua häväistystä, ja kaarti tuskin lähtisikään veljesverta vuodattamaan.

-- Ikäänkuin he eivät olisi aivan viatontakin verta vuodattaneet!

-- Porvarien verta, Haukka sanoi. -- Porvareille kyllä saa tehdä mitä tahansa, sillä hehän eivät pysty edes panemaan vastalausettaan! Mutta toivottavasti minä saan "toverit" jättämään nurmijärveläiset rauhaan.

-- Sitäkö varten sitten tuo kirjeesi? kysyin silmäillen kyhäystä pöydällä.

-- Sitä niin... toiselta puolen, hän vastasi. -- Mutta ei yksistään, sillä sehän olisi petosta! Hyi, sentään! Ei, minä tarkoitan rehellisesti, mitä sanonkin. Ikävöin "toveria" tänne todellakin.

-- Kuka sitten on Jukka Remmi?

-- Hän on rosvojoukon päällikkö, aseryöstön johtaja, vastapelaajani! Kutsun hänet ottamaan "revanshia".

-- Aha, sinä jo tiedät vastapelaajasi nimenkin! huudahdin.

-- Kuten näet.

-- Kuinka sinä sait sen selville?

-- Olihan siinä aika lailla päänvaivaa. Mutta menettelytapa valkeni minulle monismia tutkiessani.

-- Kuinka kummalla...?

-- Se sietäisi oikeastaan kokonaisen filosofisen luennon, ennen kuin täysin ymmärtäisit. Mutta menkäämme päällisin puolin.

-- No? virkahdin asettuen odottamaan.

Hän sulki molemmat kirjeensä ja pani niihin postimerkit.

-- Uskotko sinä selvänäköisyyteen? hän kysyi sytyttäen sikariaan.

-- Selvänäköisyyteen...?

-- Niin, tai kaukonäköisyyteen?

-- Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitat, vastasin.

-- Tarkoitan, että ihminen voi eräillä edellytyksillä nähdä tapahtumia näköpiirinsä ulkopuoleltakin, vieläpä edeltä käsin. Uskotko sen?

-- Riippuu yhäkin siitä, millaisia edellytyksiä ja millaisia tapauksia tarkoitat, ja miltä kannalta yleensä katsot asian.

-- Tietysti monistiselta kannalta. En tarkoita mitään yliluonnollisia näkyjä, vaan aivan immanentteja ilmiöitä, olennaisimmissa piirteissään, eikä satunnaisia yksityiskohtia.

-- Jaha, monistiselta kannalta...

-- Jos kaikki on yhtä, esimerkiksi energiaa, ja jos energian laki on ikuinen ja muuttumaton, niin täytyyhän meidän nähdä, kuinka tämä ykseyden laki tietyillä edellytyksillä ilmenee ja vaikuttaa näköpiirimme ulkopuolellakin, kuinka se on ilmennyt ja tulee vastedes ilmenemään, tietysti yhäkin määrätyillä edellytyksillä. Kun nyt tiedämme, kuinka energian laki jossakin yksilössä ilmenee yhdessä tai useammassa tunnetussa tapauksessa, voimme pääpiirtein nähdä sisäisessä näkemyksessämme, kuinka se määrätyillä edellytyksillä ilmenee hänessä tuntemattomassa tapauksessa.

-- Jaha, jaha...

-- Muistathan nyt sen pelitoverini?

-- Muistan toki.

-- Siinä, jos missä, oli luonnon alkuvoimaa, energiaa... Ja luulen muuten, että tutkistelin häntä melkoista tarkemmin kuin sinä.

-- Sen kyllä uskon!

-- Luonnon alkuvoima, intohimo, oli hänessä rajattomasti valloillaan. Määrätyillä kasvatuksellisilla edellytyksillä, ja jos hänellä sitten olisi ollut tarjolla suuri tehtävä, olisi hänestä varmasti tullut suurmies.

-- Ajattelin nyt, Haukka jatkoi, -- tätä alkuvoimaa suurlakon hirmumyrskyn tapaisen kohahduksen keskellä... Ja tunsin, kuinka se ehdottomasti tempaisi hänet mukaansa... Kuinka hänen alkuvoimansa tempaisi muutkin mukaansa... Kuinka hänen täytyi raivota kaikkea järjestystä vastaan, ei vain tässä porvarillisessa yhteiskunnassa, vaan yksinpä sosialistien järjestönkin keskuudessa... Sanalla sanoen: kuinka hän silloin kohosi rosvopäälliköksi, joka nyt on joukkoineen Nurmijärvellä.

Sommittelin hänestä yleispiirteisen kuvan hänen energiansa lain mukaan. Menin sitten Luhtasen luo ja kyselin, tunsiko hän sellaista ja sellaista punakaartilaista, joka esimerkiksi ei voinut totella ketään, vaan veti pyörremyrskyn tavoin muitakin mukaansa, oli hurjin rosvoilussa, kenties murhissakin...

Minun ei tarvinnut kovinkaan kauan kuvailla vastapelaajaani, kun Luhtanen jo mainitsi minulle hänen nimensä. Hän ei ollut kuulunut Luhtasen osastoon, mutta oli villinnyt nuoria miehiä kaikista kaartinosastoista, niin että he sokealla rosvofanatismilla seurasivat häntä hurjille retkille. Mihin vain hänen päähänsä pälkähti...

Levisi sitten huhu... tuli tunnetuksi, että hän oli syypää Herttaniemen herran murhaan. Hänen oli pakko vetäytyä kaartista syrjään. Mutta melkoinen hurjimusjoukko seurasi häntä uskollisesti "todellisen vallankumouksen" tiellä. Vieläpä juuri siksi, että hän mielettömän verityönsä tähden oli vaarassa... He melkein hellällä palvonnalla kantoivat häntä käsillään...

Luhtanen ei tiennyt mitään tyttärensä suhteista häneen. Mutta hän aivan pöyristyi kuullessaan, että Maisu oli juuri hänen vallassaan.

Miehen entisyydestäkin oli vähitellen alkanut liikkua rumia huhuja, joita hänen ystävänsä koettivat selittää pelkiksi parjauksiksi, koska varsinkin toisen omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia ei punaisten piirissä pidetty sulana kunniana.

Soitin sitten uudestaan Nurmijärvelle ja kyselin, tiedettiinkö siellä rosvojoukon johtajan nimeä. Se tiedettiin hyvinkin, sillä Jukka Remmi oli juuri sieltä kotoisin, muinaisten Nurmijärven rosvojen temmellystantereilta... Energian laki oli muuttumaton ja ikuinen! Ja juuri kotiseudulleen hän ensiksi levitti "todellisen vallankumouksen" siunausta.

Soitin Nurmijärven pappilaankin ja kuulin, ettei Jukan papinkirja ollut läheskään puhdas. Lupasivat lähettää sen minulle, vaikkei se vielä ole saapunut.

Ajattelin ensin, että koetan saada miehen itsensä puhelimeen ja puhuttelen häntä synkän, rokonarpisen miehen äänellä. Mutta olisin antautunut siten alttiiksi kyselyille ja saattanut helposti puhua itseni pussiin. Siksi kutsun häntä kirjeellä, ja saatpas nähdä, hän tulee varmasti!

-- Mutta voitko sinä hänelle mitään, vaikka hän tuleekin? kysyin huolissani.

Hän ei vastannut.

-- Näyttäähän koko maa olevan avuton ja turvaton punaisia rosvoja vastaan, lisäsin.

-- Minulla on oma suunnitelmani, hän sanoi umpimielisesti. -- He itse ovat antaneet minulle aatteen. Mutta saattaahan olla, että äkkiarvaamattomat seikat muuttavat kaiken...

Minun täytyi tyytyä siihen.

-- Luhtanen ja hänen vaimonsa -- ja tyttö itsekin -- minua surettavat. Tahtoisin saada Maisun käsiini ennen rosvon saapumista, virkkoi ystäväni mietteissään.

-- Niin, virkahdin minä. -- Mutta etkö nyt lähde päivälliselle?

Ja sitten me lähdimme lähimpään ruokalaan.

8. Luku.

Haukka ei nykyään turhia siekaillut kadulla. Häntä ei lainkaan miellyttänyt se mahdollisuus, että ketkä veitikat tahansa sieppaisivat hänet ja raahaisivat minne päähän pälkähti.

Hän kulki ripeästi, pisti ohikulkiessaan kirjeensä postilaatikkoon, ja poikkesi ympärilleen katselematta ruokalan ovesta sisään. Sen tähden hänen tavallisesti niin valpas katseensa ei tällä kertaa keksinyt ruokalan edustalla erästä henkilöä, jonka kasvot minäkin selkeästi näin vasta Haukan avaamasta ovesta tulvahtaneessa sähkövalossa.

Minä nykäisin jo ovivälikössä Haukkaa hihasta, ja hän oli kääntymäisillään kuulemaan, mikä minua vaivasi. Mutta ruokalasta oli tulossa ihmisiä vastaamme, niin että meidän täytyi jouduttautua sisälle.

Ruokalan tarjoilupöydän ääressä oli niin paljon tungeskelevia odottajia, ettei siellä päässyt ruokien lähellekään.

-- Turhaan tänne tulimme, Haukka sanoi kääntyen minuun.

Vihdoinkin pystyin kuiskaamaan hänelle:

-- Ulkona oven edessä oli hän!

-- Kuka hän?

-- Maisu Luhtanen.

-- Todellako?

-- Aivan varmaan.

-- Ettei hän vain pääse taaskin livistämään!

Samassa oli Haukka kadulla. Maisu Luhtanen, punakaartin osastopäällikön tytär, ei tällä kertaa livistänyt. Hän seisoskeli yhä oven edustalla, muodon vuoksi oli vähän kävelevinään. Haukka meni suoraa päätä hänen luokseen.

-- Hyvää iltaa, neiti!

-- Iltaa, vastasi Maisu epäröiden.

-- Ruokalassa, jutteli Haukka tuttavallisesti, -- oli niin paljon jonottajia, ettemme mahtuneet sisälle. Neiti taitaa jonottaa täällä raittiissa ilmassa...

Maisu naurahti alakuloisesti, melkein tuskallisesti.

-- Minä tiedän, jatkoi Haukka hilpeästi, -- hyvän ruokalan, johon pääsee oikein istumapaikalle. Neuvon neidille, jos tahdotte tulla mukaan.

-- Enpä tiedä, vastasi Maisu surullisen epämääräisesti.

-- Odotatteko ketään? tungetteli Haukka edelleen.

-- En erikoisesti.

Maisun vastaukset eivät olleet mitenkään erikoisen torjuvia, saatikka sitten loukkaantuneita tungettelijaa kohtaan. Haukka oli koko ajan tähystellyt häntä silmällä kuin helmellä. Tyttö ilmeisesti huvitti häntä suuresti. Yhtäkkiä näin veitikan hänen silmissään.

-- Jollei neidillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme johonkin, vaikkapa vain kävelemme hieman, hän ehdotti herttaisesti.

Näin selvästi, että Maisu vavahti. Minusta tuntui, että oli juuri tulemaisillaan naisellisen suuttumuksen puuskaus. Ihmettelin aivan, kun sitä ei tullut. Kuului vain kummallinen, tuskallinen, mutta samalla alistuvainen äännähdys hänen kurkustaan.

Hiljalleen, epäröiden lähti Maisu kävelemään Haukan rinnalla katulyhdyn valosta, jossa he olivat seisseet. Minun mieleeni tunkeutui tukala, ahdistava kysymys: Millä retkillä tämä nuori nainen oikein on? Tai mille retkille hän on joutumaisillaan?

Sisäisessä näkemyksessäni häivähti köyhä, hyvin nuori ja hyvin kaunis, hereän herkkäilmeinen tyttölapsi, jonka kerran kesällä olin nähnyt kadulla. Hän seisoi muotikaupan edustalla ja katseli mallikuvaa näyteikkunassa. Tarkkasin syrjäsilmällä, kuinka hän liekehtivin poskin ja halusta palavin katsein ahmi sulonsoreita silkkileninkejä ja silkkipitsejä. Ja minä näin hänen palavasta, mutta samalla avuttomasta, toivottomasta halustaan, että jos joku, kuka tahansa, olisi sillä hetkellä tarjonnut hänelle tämän hienouden, hän olisi ilman ehtoja antautunut tämän jalon hyväntekijän valtaan.

Saman katseen, aivan saman halusta palavan katseen, olin äsken nähnyt Maisun, tämän esteettisesti sivistyneen ja isänsä kehuman mukaan kaikin puolin kunnon tytön silmissä. Se vain oli eroa, että näin tämän katseen vieläkin palavampana, vieläkin himoitsevampana ja ahmivampana.

Mutta minä en nähnyt sitä minkään muotikaupan näyteikkunan hienouksien edessä. Minä näin sen silloin, kun Haukka avasi ruokalan oven ja Maisun kasvoille valahti sähkövalo ja häntä vastaan tuulahti päivällisruokien hurmaava tuoksu. Hänellä täytyi olla hirveä nälkä.

Katselin häntä sitten, tätä sivistynyttä kunnon tyttöä, Haukan käydessä hänen kimppuunsa katulyhdyn himmeähkössä valossa. Näin kyllä hänessä hiljaisia siveellisen ylpeyden ja naisellisen uhman merkkejä. Mutta nämä tunteet alistuivat. Kaikkivaltias nälkä, maailman suurin hirmuvalta, painoi ne allensa. Hänessä oli jotakin särkyvää, tuskallisesti alistuvaa.

Hän kulki nyt Haukan rinnalla poispäin katulyhdyn kajosta. Kummastuksekseni ei Haukka puhunut mitään. Äänettöminä he saapuivat melkein pimeään katulyhtyjen keskiväliin. Siellä ei tuntunut mitään houkuttelevia päivällisruokien tuoksuja, ja pimeä katuosa lie haihduttanut epämääräiset unelmat toisestakin ruokalasta, mihin pääsi "oikein istumapaikoille". Siellä nousi Maisun luonto jälleen takajaloilleen.

-- Mihin me oikeastaan menemme? hän kysyi yhtäkkiä.

Haukkakin heräsi.

-- Niin, tosiaan! hän sanoi. -- Ehkäpä menemmekin sisälle istumaan oikein kodikkaasti ja rattoisasti.

-- Mihin niin? Maisu kysyi epäluuloisesti.

-- Menisimme vaikka... Haukka heittäytyi salaperäiseksi.

-- Vaikka?

-- Mukavinta olisi ehkä kotona.

-- Mitä te oikein ajattelette? Maisu puuskahti.

-- Kuinka niin? Haukka kysyi viattomasti.

-- Ajattelette tietysti samaa kuin muutkin pyydystäjät. Mutta luopukaa turhista toiveista. Olette erehtynyt.

-- Ehkäpä neiti on erehtynyt, Haukka lausui vakavasti, luopuen kaksimielisestä äänensävystään. Mutta, jos tunkeilemiseni on antanut teille aihetta, niin pyydän kohteliaimmin anteeksi.

Maisu nähtävästi huomasi iskeneensä harhaan, ja katsoi tarpeelliseksi selittää. Ja hän selitti rehellisesti ja koreilematta:

-- Uteliaisuudesta menin eilen illalla erään hyvin hienon herran mukana hänen asuntoonsa. Kun liehittely ei auttanut, hän tarjosi satasen... tarjosi lopulta viisisatasen. Se oli kuin huutokauppaa, nauroi Maisu nälissäänkin.

Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten alakuloisesti, hänen ivansa ja inhonsakin hukkui kipeään alakuloisuuteen:

-- Jos se hyvin hieno herra olisi ollut hieman hienompi, niin olisin kenties vipannut häneltä markan tai pari kahvirahaksi. Mutta mitä enemmän hän tarjosi, sitä... "Ei ikinä", sanoin vihdoin vihasta vavisten ja läksin. Ennen kuin myyn itseni, kuolen vaikka nälkään!

Häneltä pääsivät vahingolla viime sanat. Hän häpesi tunnustustaan ja alkoi parannella:

-- Anteeksi, että... en ole niin hädässä... mutta kirje on jotakin syystä viivähtänyt...

-- Aha, neiti on odottanut rahalähetystä? Haukka kysyi kiinnostuneena.

-- Olen, vastasi Maisu surullisesti.

-- Kotoa, vai...?

-- Ei, joku vain lupasi lähettää, jollei pääsisi pian tulemaan.

-- Pitikö tulla maalta joku sukulainen kaupunkiin? Haukka kysyi mahdollisimman kohteliaalla äänellä.

Mutta se ei enää auttanut sekään. Maisu ilmaisi ynseällä äännähdyksellä tyytymättömyytensä tunkeiluun. Haukan täytyi luopua urkinnastaan.

-- Anteeksi, hän sanoi.

-- No, ei se mitään, Maisu vastasi. -- Eräs henkilö... päällikköni... on matkoilla, hän selitti miltei ylväällä kaksimielisyydellä.

Haukan täytyi tyytyä arvaamiseen, kuka oli "päällikkö", joka oli luvannut lähettää rahoja, eikä lähettänytkään, vaan jätti apulaisensa kuolemaan nälkään!

-- Jos neiti on sattumalta joutunut pulaan, niin sallitteko... Lainaan mielelläni? Haukka kysyi kohteliaasti.

-- Missä tarkoituksessa? Maisu kysyi terävästi.

-- Hyvänen aika, tarvitseeko aina epäillä tarkoituksia? Teen sen, aivan todella, ilman mitään sivutarkoituksia, Haukka vakuutti.

-- Anteeksi, sanoi Maisu vienosti ja sulalla äänellä. -- Mutta ettehän tunnekaan minua?

-- Minä tunnen teidät, Haukka vastasi.

-- Minä en surmaksenikaan muista...

-- Emme ole esitellyt. Mutta olen nähnyt teidät ja kuullut nimennekin.

-- Missä?

-- Samapa se missä...

-- Eikö sitä voi sanoa?

-- No, voipa kylläkin. Näin teidät Jukka Remmin seurassa.

Maisu hätkähti ja katsoi Haukkaan pelästyneenä.

-- Me pelasimme biljardia ja te tulitte häntä noutamaan. Tuliko teille niin ikävä? Haukka kiusoitteli, viedäkseen Maisun harhaan.

-- Nyt te erehdytte, Maisu sanoi hirveän totisesti.

-- Anteeksi sitten, Haukka virkahti, ilmeisesti ilahtuneena siitä vakavuudesta, jolla tyttö torjui hänen salaviittauksensa.

Aha, tytön sieluntila ei ole toivoton, luin Haukan silmistä. Kuljimme näet juuri katulyhdyn alitse.

-- Oletteko te sitten Jukan tovereita? Maisu kysyi kiinnostuneena.

-- Tunnen kyllä hänet varsin hyvin, Haukka vastasi.

Hän oli vetänyt lompakkonsa taskustaan.

-- Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin...

-- E-ei ole, koska olette Jukan tuttavia, Maisu sanoi hereästi.

-- Paljonko saa olla?

-- En ole ajatellut...

Haukka ojensi hänelle satasen.

-- Mutta kuka te olette? Maisu kysyi. -- Täytyyhän minun...

-- Nimeni on...

Haukka vaikeni kahden vaiheilla. Näin hänen silmistään, että hän oli panemaisillaan kaiken yhdelle kortille. Mutta hän katsoi varmaankin sen liian aikaiseksi.

-- Adler, hän sanoi entisen nimensä.

Hullunkurista seurustelutapaa noudattaen he, kaksi vapaasti ajattelevaa ihmistä, kättelivät vasta nyt esiteltyään, ja seurusteltuaan sitä ennen lähes tuntikauden keskenään. Ja kädenpuristajaisiksi sai Maisu satasen.

-- Enköhän saa -- olimme näet juuri päivälliselle menossa -- pyytää neitiä mukaan? Haukka kysyi kohteliaasti.

Neiti kiitti ja lähti mukaamme. Menimme erääseen ruokalaan, jossa vielä sai ruokaa mahamitalla, vieläpä eteensä pöytään vanhaan herttaiseen tapaan, tarvitsematta juosta ja kiikuttaa saaliseräänsä kynsissään.

Oli aivan sydäntä kyherryttävää nähdä, kuinka nuori neiti söi, ja kuinka hänen syödessään nälän palo sammui hänen silmistään ja tuli kirkkaaksi elinsäteilyksi, ja kuinka helakka suvinen punarusko alkoi väreillä tummahipiäisillä poskilla.

Vähitellen hän herkkyi mieleltäänkin niin herahtelevan hilpeäksi, aivan kuin leikitteleväksi lapseksi, etten muistanut vuosikausiin olleeni niin nuorruttavassa ja elähdyttävässä seurassa.

Maisu kuului tilapäisesti asustavan Kaivopuiston puolella joidenkin tuttujen tyttöjen luona. Meillä oli sama tie, ja me kuljimme pitkin Korkeavuorenkatua. Keskustelu oli tuokioksi katkennut.

-- Adler, aloitti Maisu sen uuden tuttavansa nimestä. -- Sehän on saksaa?

-- Niin kai, Haukka vastasi.

-- Mitä se merkitsee suomeksi? "Haukka" vai...?

Haukka vilkaisi melkein tyrmistyneenä tyttöön. Ja hymyili kirpeästi. Maisu ilmeisesti jutteli aivan viattomasti.

-- Eihän toki. Onpas neiti unohtanut saksansa! hän pilkkasi.

-- Ai, niin! Se merkitsee "kotkaa", Maisu muisti. -- Mutta tiedättekö, miksi muistin väärin?

-- En ole ajatustenlukuja, Haukka vastasi hymyillen.

-- Siksi, että olen paljon ajatellut erästä, jonka nimi on Haukka. Tiedättekö, kuka hän on?

-- Kuka sitten? Haukka kysyi.

-- Salapoliisi... mikä noita lieneekään.

-- Noitako?

-- Niin. Eivätkö sellaiset ole hirveitä?

-- Kenelle ovat kenelle eivät, Haukka virkahti.

-- Mitä tarkoitatte? Maisu kysyi suurentunein silmin.

-- He ovat vaarallisia ainoastaan pahantekijöille, Haukka sanoi juhlallisesti.

-- Mutta miksi he hiipivät niin salassa? Maisu vihoitteli.

-- Siksi kai, että ovat salapoliiseja, Haukka sanoi. -- Ja heidän täytyy, koska heidän vastustajansakin hiipivät salassa.

-- Ketkä vastustajat? Maisu kysyi katsoen huolestuneena Haukkaan.

-- Rikolliset, Haukka vastasi.

Maisu huokaisi neuvottomana.

-- Te ette ymmärrä minua, hän sanoi sitten.

Kuljimme juuri Haukan tilapäisen asunnon ohitse.

-- Asun tässä, hän sanoi. -- Ettekö tahdo tulla hetkiseksi juttelemaan? Saamme kahviakin.

-- Sepä hauskaa! Maisu vastasi.

Hän tuli epäröimättä. Tahtoi varmaan tahtomalla osoittaa luottamustaan ja kiitollisuuttaan.

Huoneeseensa astuttuaan Haukka löysi pöydältään kirjeen. Se oli virkakirje. Haukka vilkaisi salavihkaisesti minuun.

-- Täälläpä on hauskaa ja mukavaa! Maisu koetti kohteliaasti aloittaa seurakeskustelua.

-- Olkaa hyvä ja istukaa! Haukka vastasi viitaten keinutuoliin.

Kirje kädessään meni hän puhelimeen tilaamaan kahvia läheisestä kahvilasta. Vasta sieltä palattuaan hän avasi kirjeen.

Paperia silmäiltyään hän ojensi sen minulle. Se oli Jukka Remmin papintodistus. Häntä oli aikaisemmin rangaistu ryöstöstä ja kahdesta pahoinpitelystä, joista toinen oli törkeä. -- Siitä koituu kova läksytys... Haukka käänsi katseensa aivan poispäin Maisusta. Arvasin siitä, että hän tarkoitti sanoa: "hänelle".

Maisu puolestaan huomasi, että herroilla oli keskinäistä juteltavaa, joka ei liikuttanut häntä. Hän keksi pieneltä kirjahyllyltä valokuva-albumin ja otti sen selailtavakseen. Minä käsitin kyllä, mitä Haukka tarkoitti "läksytyksellä" sokaistulle tytölle, mutta en sitä, mihin hän pyrki perimmältään. Ja lisäksi tunsin houkutusta jatkaa samaa nuoralla tanssimista, jota Haukka oli Maisun kanssa harjoitellut kadulla.

-- Saavutatko sillä mitään? kysyin.

-- En erikoisia itse asiassa. Henkilö ei itse asiassa ole minulle enää niin tärkeä, kuin oli alussa, sillä tiedänhän jo melkein kaiken.

-- Tähtäät siis vain sisäpolitiikkaan?

-- Niin, Haukka vastasi ymmärtäen tarkoitukseni. -- Hänet on valloitettava sekä itsensä että omaistensa vuoksi, ja kenties asiammekin.

-- Luuletko sen olevan mahdollista? Ja kuinka aiot menetellä? utelin kiinnostuneena.

-- Pulmalliselta se näyttää, Haukka myönsi. -- Heihin, heidän vaistosieluihinsa, eivät pysty perustelut eivätkä tosiasiat. He riippuvat sokeasti tottumuksessaan ja henkilökohtaisissa suhteissaan.

-- Siinäpä se, sanoin. -- Minkäs mahdat sitten?

-- Täytyy odottaa järkyttäviä henkilökohtaisia suhteita.

-- Mutta jollei sellaisia ilmesty?

-- Jollei ilmesty, niin täytyy järjestää! Haukka tokaisi.

Samassa tuotiin kahvilasta kahvitarjotin. Maisu, joka keskustelumme ajan oli selaillut albumia omissa ajatuksissaan, ryhtyi näppärästi kattamaan kahvipöytää. Ja kahvia juodessamme tarjoutui tilaisuus yleiseen keskusteluun.

-- Kuulkaas, herra Adler! Maisu aloitti. -- Kun te olette Jukan hyvä tuttu, niin sitten kai olette hänen kanssaan samalla kannalla?

-- Millä kannalla? kysyi Haukka.

Maisu joutui pulmalliseen tilanteeseen, sillä hän ei osannut tai rohjennut sitä selittää.

-- Hänen... aatetoverinsa? hän vihdoin sai sanottua.

-- En, sanoi Haukka kuivasti.

Minulle oli tämä suorasukainen vastaus odottamaton. Minusta tuntui, että Haukka oli menetellyt maltittomasti. Maisu oli joutunut yhä pahempaan tilanteeseen.

-- Olettehan sosialisti kumminkin? hän kysyi melkein tuskallisesti.

-- Mikä on sosialisti? kysyi Haukka.

-- Tiedättehän te sen...

-- En, totta puhuen. Ja luulen, ettei meillä, tositapausten valossa, nykyään voi sitä määritellä kukaan. Niin kirjava heidän piirinsä on.

-- Täytyyhän teidän, joka olette niin hyvä, Maisu innostui vetoamaan auttajansa tunteisiin, -- sydämestänne toivoa, ettei kukaan kärsisi puutetta ja kurjuutta, vaan kaikilla olisi turvattu elämä!

-- Turvattu elämä, Haukka toisti. -- Mutta kuka sen valmistaa? Punakaartiko?

-- Työväen puolustaminen on senkin tarkoitus...

-- Jota se toteuttaa tekemällä jokaisen ihmisen, niin köyhän kuin rikkaankin, elämän aivan turvattomaksi, Haukka katkaisi.

-- En tosin, Maisu tuumi puolestaan, -- minäkään usko, että punakaarti voi kaiken muuttaa paremmaksi. Mutta on niitäkin, jotka eivät ole tyytyväisiä kaartiin, vaan tahtovat ryhtyä pikaisiin toimiin.

-- Hm, hymähti Haukka. -- Esimerkiksi Jukka Remmi?

-- Niin, juuri hän ja monet muut...

-- Jotka tahtovat enemmän verta ja ryöstöjä!

Maisu hätkähti kuin häntä olisi lyöty ruoskalla.

-- Ei, hän äännähti tuskallisesti.

-- Onhan hän nytkin parasta aikaa rosvoretkellä! iski Haukka vieläkin vihaisemmin.

-- Ei, se on valhe! huudahti Maisu melkein parahtaen.

-- Niinkö? kysyi Haukka. -- Tietääkö neiti muuten, missä hän on?

-- Puhujamatkalla levittämässä suurta aatettaan!

-- Millä keinoin? kysyi Haukka terävästi.

-- Hän puhuu, kun innostuu, aivan kuin ukkonen...

-- Kiväärien paukkein! katkaisi Haukka.

Maisu lyyhistyi jälleen kokoon.

-- Oletteko muuten lukenut, mitä lehdet kertovat Nurmijärveltä? kysyi Haukka.