Part 3

Haukka mietti, mutta ei keksinyt muuta neuvoa kuin:

-- Tahdon päästä kaartiin keinolla millä tahansa!

Luhtanen nauroi.

-- Minä taas tahtoisin päästä kaartista eroon niin pian kuin suinkin. Jollei teille yhteydestäni kaartin kanssa ole asejutun selvityksessä mitään apua, niin tahdon luopua heti paikalla osastopäällikön virasta.

-- Saattaahan siitä olla apua, Haukka tuumi. Mutta yhtäkkiä hän vihelsi, tällä kertaa melkein ääneen. -- Ottakaa lomaa! hän huudahti.

-- Lomaa?

-- Niin, tärkeiden yksityisasioiden vuoksi.

-- Minkä asioiden?

-- Keksikää itse!

-- Mitä tarkoitatte?

-- Pankaa muutamiksi päiviksi sijainen!

-- Sijainen?

-- Niin.

-- Kuka sitten?

-- Valitkaa minut!

Luhtanen istui aivan hölmistyneenä.

-- Niin, vastasi Väinö Haukka Sven Dufvan tapaan, -- jollen kelpaa kaartilaiseksi, kelvannen toki päälliköksi, vaikkapa vain pariksi kolmeksi päiväksi.

-- Onko teillä, luvalla kysyen, kaartistamme pienintäkään käsitystä?

-- On. Teillähän harjoitellaan, ja minä sovin hyvin tilapäiseksi komentajaksi.

-- Oletteko ollut sotaväessä?

-- Olen, kahdeksan vuotta.

-- Mutta hehän tuntevat teidät, koska ovat teitä vakoilleet.

-- Eivät tunne. Väinö Haukka ei ole tämän näköinen.

-- Mitä tarkoitatte?

Haukka otti pois mustan peruukkinsa, ja kaljuotsineen hän näytti aivan toiselta mieheltä.

-- Väinö Haukka on tämän näköinen, hän sanoi. -- Ja Haukan nenäkin on toinen, mutta sen paljastamisessa olisi liiaksi vaivaa.

-- Uskotaan ilmankin, Luhtanen nauroi.

Ja Haukka pani peruukkinsa paikoilleen. Kuinka siinä sitten tuumiteltiinkin, lupasi tehtailija Luhtanen ottaa muutamiksi illoiksi lomaa punakaartin osastopäällikön tehtävistä, ja parhaansa mukaan suositella sotatemppuihin harjautunutta "entistä sotatoveriaan" tilalleen.

-- Mutta älkää vain millään tavoin osoittako liikaa uteliaisuutta, varoitti Luhtanen. -- Meillä ollaan epäluuloisia uusiin miehiin nähden, varsinkin johtajiin.

-- En, en, Haukka lupasi. -- Olen hyvin varovainen.

Haukka palasi luokseni sangen innostuneena uuteen virkauraansa. Samana iltana hänellä oli jo oleva ensimmäiset harjoitukset.

Hän oli soittanut matkustajakotiin, ja kohta sieltä tuotiin hänen tavaransa. Hän otti matkalaukustaan naamioimistarpeensa ja laittoi valenenänsä entistäänkin luonnollisempaan kuntoon.

5. Luku.

Haukka lähestyi taloa pamppailevin sydämin. Hän oli kuin mies, joka on pistämäisillään päänsä ampiaispesään.

Kaartilaiset olivat kokoontuneet suureen voimistelusaliin ja silmäilivät uteliaina "virkaatekevää" päällikköään. Haukka huomasi pian ilokseen, etteivät he olleet miehiä kummempia. Useimmat hymyilivät hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti, ainoastaan muutamat murjottivat synkkinä ja epäluuloisina. Mutta se taisi olla heidän luontoaan, jolle he eivät mahtaneet mitään.

Haukka oli hautonut mielessään, että hänen oli käytettävä tilaisuutta hyväkseen, herättääkseen järjestyskaartissa, jonka hän käsitti pahimman epäjärjestyksen ahjoksi, harrastusta todelliseen eikä vain nimelliseen järjestykseen. Siinä mielessä hän oli miettinyt kokoon pienen alkajaispuheen. Nähdessään ympärillään ystävällisiä kasvoja, hänestä tuntui nyt siltä, ettei hänen puheellaan ollut sellaista kaikupohjaa, kuin hän oli luullut. Mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa jonkin sanasen.

-- Jos käydään taisteluun, hän aloitti, -- sortovaltaa vastaan... todellista eikä vain kuviteltua sortovaltaa vastaan... vaaditaan silloin, kuten kaikessa taistelussa, ehdotonta järjestystä ja kuria... kylmäveristä järjestystä... ja harjaantumista, eläytymistä järjestykseen ja kuriin...

Miehet näyttivät varustautuvan kuulemaan pitkää ja ikävää puhetta, toiset yrmeinä, toiset uteliaasti mulkoillen. Mutta Haukka tunsi takertuvansa sanoihin, ja huomasi, ettei hänestä ole puhujaksi, ja opetti lyhyeen:

-- Riviin, mars!

Nousi raju hälinä, ja miehet olivat pikapäätä rivissä. Ja heidän iloisista ilmeistään Haukka päätteli, että hän oli juuri puheensa lyhyydellä saavuttanut parhaan menestyksen... Harjoitukset alkoivat. Miesten tehdessä sotatemppuja hänen komennuksensa mukaan, Haukka silmäili etsivästi pitkin rivejä. Hän näki heti, ettei hänen vastapeluriaan ollut heidän joukossaan. Sitä vastoin kiintyi hänen huomionsa erääseen synkkään, rokonarpiseen mieheen. Tämän silmistä hehkui sellaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, että Haukka tunsi hänen katseensa aivan polttavan sieluaan, eikä kuitenkaan voinut olla yhä uudestaan luomatta katsettaan häneen.

Myöhään illalla palasi Haukka harjoituksista varsin huonoin toivein erikoistehtäväänsä nähden. Yhden ilahduttavan yleisen havainnon hän kertoi kuitenkin tehneensä. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että punakaartilaiset yleensä "veljeilevät" venäläisen sotaväen kanssa. Mutta hän oli harjoitusten väliajoilla kuullut miesten juttelevan tavaristsheista varsin arvostelevasti, ivallisesti ja jopa katkerastikin. Puoluejohtajien hetkelliset liittoutumiset eivät voineet kansansielusta juurittaa vuosisatojen kuluessa juurtuneita tunteita.

Harjoitusten lopuksi oli laulettu venäläisten "Barrikaadi-marssi". Laulussa kuuluivat muutamat sanat: "Ei meitä tykit pelota, ei niiden raa'at joukotkaan". Useat kaartilaiset lauloivat viime sanat: "ei ryssän raa'at joukotkaan" -- ja saivat osakseen varsin yleistä, iloista suosiota. Kansallistunne oli pohjalla hereillä.

Seuraavana iltana ei Haukka malttanut olla hieman kokeilematta tähän suuntaan. Sopivassa tilaisuudessa eräällä väliajalla hän sanoi:

-- Tällä meidän kaartillamme voisi olla suurikin merkitys, jos me ryhtyisimme... jos me selvästi ilmaisisimme tahtovamme, että Suomen tasavallan maaperä on puhdistettava venäläisistä sotajoukoista...

Haukka pani silloin ilokseen merkille, että sellainen ajatus herätti kaartilaisten parhaimmiston keskuudessa sydämellistä myötätuntoa. Mutta tummaverinen, rokonarpinen mies, jonka katse Haukkaa oli koko ajan rasittanut, murahti sitten synkästi:

-- Porvarien politiikkaa!

Ja mikä ihmeellinen taikavoima sanalla "porvari" oli heidän sieluissaan! Useissa, sangen useissa silmissä näkyi epäluuloinen, vihamielinen välähdys. Oli ilmeisesti aivan turha enää sanoa sanaakaan siten leimattuun suuntaan, ja siten leimatun miehen oli turha enää puhua mitään. Haukka sanoi sillä hetkellä tunteneensa, että vaikka hän alkaisi pitää leimuavaa palopuhetta kapitalisteja ja itse pääpaholaisia, "lahtareita" vastaan, tulkittaisiin hänen puheensa provokationiksi.

Haukka kertoi palattuaan minulle, että hänestä tuntui vaikealta seuraavana iltana mennä enää koko harjoituksiin. Hän meni kuitenkin. Mutta sinä iltana hänen väliaikainen päällikkyytensä sai äkillisen, myrskyisen lopun.

Harjoitusten parhaillaan jatkuessa, aukeni voimistelusalin ovi raolleen, ja ovenraossa näyttäytyi... Niin, ovenraossa näyttäytyi Maisu Luhtanen, oikean osastopäällikön tytär, jonka Haukka oli nähnyt biljardisalongin eteisessä.

Rivistä lähti samassa synkkä, rokonarpinen mies ja meni tytön luo. Haukka näki, että tyttö antoi hänelle jotakin, pujahtaen sitten matkoihinsa. Se oli kirje, ja synkkä mies ryhtyi sitä kiireesti avaamaan.

Haukan oli tehtävä nopea päätös. Hänellä oli siinä vihdoinkin johtolanka käsissään, ja jos hän saisi tytön puhumaan, saattaisi olla samantekevää, kuinka hänelle kävisi kaikesta päättäen tuloksettomalla päällikköurallaan.

-- Odottakaa vähän! hän huudahti kaartilaisille ja riensi tytön jälkeen.

Tarkoin tähystellen ympärilleen hän juoksi alas portaita, juoksi pihalle ja portista kadulle. Mutta hän ei nähnyt tytöstä enää jälkeäkään. Hän juoksi kadunkulmaan. Mutta toisellakaan kadulla ei tyttöä näkynyt, ei, vaikka hän tähystelikin oikeaan ja vasempaan.

Haukalle jäi arvoitukseksi, mihin tyttö oli kadonnut. Mutta hän ei voinut asialle mitään. Ajatellen yhä tytön käsittämätöntä katoamista, hän palasi jatkamaan keskeytyneitä harjoituksia.

Pihalla ja portaissa tuli häntä vastaan kaartilaisia, jotka olivat lähteneet etsimään niin yhtäkkiä karannutta harjoitusmestariaan. Pelkkiä kummastuneita, vaanivia katseita tähdättiin häntä vastaan.

Enin osa kaartilaisista oli kuitenkin jäänyt voimistelusaliin. He seisoivat siellä tiiviissä rykelmässä. Ja synkkä, rokonarpinen mies puhui heille jotakin.

Kun Haukka palasi voimistelusaliin, syntyi siellä yhtäkkiä haudanhiljaisuus. Hitaasti ja äänettöminä miehet lähestyivät häntä. He ympäröivät hänet pian joka puolelta.

-- Urkkija! murahti vihdoin rokonarpinen mies synkästi.

Haukka ei saanut koskaan tietoonsa, mitä tytön tuoma kirje oli sisältänyt. Hän kuitenkin oli varma, ettei se voinut sisältää mitään hänestä, vaan miehen kiihottunut mielikuvitus teki johtopäätöksensä hänen kummallisesta käytöksestään. Rokonarpista miestä alkoivat säestää huudahdukset useista suista:

-- Provokaattori!

-- Lahtari!

Haukka tunsi tuhonsa tulleen. Hän ei tiennyt mitään pelastusta, tähysteli vain tuikeasti miesten vihasta kiiluviin silmiin. Hänen katseensa näytti tehoavankin lähimpiin miehiin. He olivat vaiti, mutta takimmaiset huudahtelivat:

-- Ampukaa hänet!

-- Ei ampua... ei... ei...

-- Ei ampua...

-- Hirteen!

-- Ei väkivaltaa...

-- Viedään hänet Katajanokkaan!

-- Katajanokkaan!

-- Vankilaan!

-- Vankilaan... vankilaan... vankilaan! kuului tuokion yhtenä ainoana sorinana.

-- Toisten lahtarien luo!

-- Pimeään selliin! huusi muuan, joka oli tutustunut Katajanokan elämään lähemmin.

-- Niin, pimeään putkaan! säesti toinen.

Sitä menoa jatkui pitkän aikaa, ja miesjoukko vyyhteili yhtenä kimppuna Haukan ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan käynyt käsiksi. Kaikki tuijottivat vain häneen läähättäen ja kiiluvin silmin.

-- Toverit! kajahti yhtäkkiä voimakas ääni mieskihermän reunalta.

Joukon miehekkäin oli siepannut jostakin tuolin ja tuonut sen miesjoukon reunalle. Hän nousi sille ja huusi jyrisevällä äänellä, Haukan odottaessa häneltä kuolemantuomiotaan:

-- Vaietkaa, toverit!

Sorina taukosi heti.

-- En tiedä, mikä hän on miehiään, huusi puhuja. -- Mutta sen tiedän, että me olemme järjestyneitä, emmekä villejä metsäläisiä.

-- Hyvä! Hyvä! kuului muutamista suista, kuitenkin hiljaa ja kysyvästi.

-- Ja sen tiedän myös, puhui uskalikko edelleen ukkosen äänellä, -- tiedän varmasti, niin totta kuin tässä seison, että tässä talossa ei tehdä väkivaltaa kenellekään, eikä täältä viedä ketään lain tuomiotta vankilaan.

Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

-- Toverit! Kukaan ei saa häneen koskea pikkusormellaankaan, niin kauan kuin hän on tässä talossa...

Jalon puhujan viimeinen lause oli Haukan mielestä niin kaksimielinen, että hän huudahti tulisella siveellisellä suuttumuksella:

-- Saakos muualla!

-- Sitä en ole sanonut, vastasi puhuja tuolilta tuimasti.

Miesjoukosta kuului uuden melun alkutahteja.

-- Vaiti, toverit! huusi puhuja. -- Avatkaa tie hänelle! Ja te, mikä lienettekin miehiänne, katsonette itsekin parhaaksi poistua!

-- Kuka takaa, että saan koskemattomana poistua talosta? Haukka kysyi tuikeasti.

-- Minä takaan! huusi puhuja ukkosen äänellä.

Miesjoukko jakaantui niin, että muodostui jonkunlainen kunniakuja ovea kohden. Haukka alkoi astua kohti ovea. Puhuja Jumalan armosta seurasi hänen kinterillään. Kaartilaisten parvi puhkesi pilkalliseen hurraa-huutoon. Muutamia kaartilaisia ryntäsi Haukan ja hänen saattajansa jälkeen. Mutta saattaja, päästettyään Haukan ulos ovesta, asettui oviaukkoon huutaen:

-- Kukaan ei poistu tästä huoneesta viiteen minuuttiin!

Haukka tunnusti sittemmin itsekin, että hän puikki alas portaita niin nopeasti kuin pääsi. Kadulle päästyään hän tunsi sydämensä kovasti tykyttävän. Hän poikkesi lähimpään Elannon kahvilaan.

Kahvit tilattuaan hän otti päivän "Työmiehen", ja alkoi sitä silmäillä.

Mutta hän ei saanut äskeisestä tapauksesta irrotetuksi ajatuksiaan mihinkään muuhun. Se oli tosin liian lähellä ja oli ollut hänelle mieskohtaisesti liian järkyttävääkin, niin ettei hän voinut sen erikoisseikkoja vielä ajatuksissaan keskittää eikä täysin hallita. Mutta sitä elävämmin hän tunsi, kuinka mahtavasti yksi ainoa terve, eheä tahto voi hallita kiihtyneintäkin joukkoa, kuinka tuhatpäistä tahansa... ja kuinka yksi ainoa jalo sana ja teko voi villeimmät voimat kesyttää.

Johtajat ja heidän lehtensä tosin väittävät, etteivät he johda joukkoja, vaan joukot heitä. Saattaa niin ollakin! Saattaa olla, etteivät he tunne sisäistä käskyäkään muuhun kuin tekemään renginpalveluksia joukkojen villeimmille vaistoille, kuten entiset onnenonkijat liehittelivät ruhtinasten heikkouksia. Mutta samalla nämä ryhdittömät joukkovaistojen kätyrit eksyttelevät ja kannustavat joukkoja palvomaan alhaisia vaistojaan pyhimpinä ihanteinaan. He kohottavat raakuuden ja pimeyden joukkojen suurimmaksi valoksi.

Kuinka ylevänä ja sankarillisena äskeinen nimetön puhuja kohosikaan tätä yleisen joukkovaistojen liehittelyn taustaa vastaan. Haukka, vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olikin ollut mitä parhain, tunsi pelastajansa rinnalla melkein häpeävänsä. Sydämestään hän toivoi, että tästä eheästä miesten miehestä tulisi osaston johtaja, jos Luhtanen tosiaankin katsoi täytyvänsä erota.

Täysin rauhoittuakseen Haukka istui kahvilan vilkkaassa väenvilinässä pitkän tunnin, kenties parikin. Vihdoin hän lähti mietteissään kävelemään tilapäiseen asuntoonsa. Mutta hänen tämäniltaiset seikkailunsa eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.

6. Luku.

Haukka saapui luokseni niin tuohtuneen näköisenä, että huomasin heti tapahtuneen jotakin tärkeää. Arvasin, että hän oli joutunut äkkikäänteeseen urallaan virkaatekevänä punakaartin päällikkönä.

Odotin, että hän alkaisi kertoa jotakin ratkaisevaa juttunsa vaiheista. Mutta kummastuksekseni hän ei siihen kajonnutkaan, vaan alkoi puhua toisesta, aivan satunnaisesta seikasta.

Hän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten eteeni ja virkahti:

-- Kuulin vastikään varsin omituisen uutisen.

-- Minkä sitten? kysyin.

-- Venäläiset sotilaat olivat äsken siepanneet erään kahvilan edustalta maalarimestarin, jolla tiettävästi oli sievoinen summa rahoja mukanaan, heittäneet jonkin vaatteen hänen päänsä ylitse ja lähteneet kantamaan häntä Katajanokalle päin.

-- Missä sinä sen kuulit?

-- Sehän jutussa juuri onkin kummallisinta. Tapahtumasta kertoi hätäännyksissään muuan naishenkilö tässä lähimmässä kadunkulmassa, kaukana tapahtumapaikalta. Hän jutteli siitä yövartijalle, joka seisoi turkeissaan kadunkulmassa. Kertoi olleensa maalarimestarin mukana, huutaneensa miliisiäkin, mutta saatuaan nyrkiniskuja sotamiehiltä, juosseensa pakoon. Oli hätäännyksissään juossut näin pitkältä kotiaan kohden. Vasta vanhan yövartijan kohdattuaan oli alkanut kertoa.

Haukka käveli kiivaasti miettien lattialla muutamia kertoja edestakaisin.

-- Siinä on jotakin kummallista, hän virkahti äkkiä päättävästi. -- Olipa juttu totta tai ei, nainen täytyy toimittaa poliisikamariin. Hän on varmaankin vielä siellä, sillä eihän tapahtumasta ole kuin muutama minuutti. Tuletko mukaan?

Lähdin mielelläni. Tapasimme naisen vielä juttelemassa yövartijan kanssa.

-- Kuulkaa, Haukka sanoi, -- miksette ilmoittanut heti asiasta etsivään osastoon?

-- Mitäs meillä... tällaisilla... on poliisin kanssa tekemistä... puolusteli nainen.

-- Onhan nähtävästi kysymyksessä ryöstömurha! Haukka tiuskaisi.

-- Herrajestas! nainen huudahti.

-- Lähtekää edes nyt viivyttelemättä poliisikamariin!

-- E-en minä uskalla...

-- Teidän on lähdettävä.

Haukka vihelsi ajurin. Me nousimme rattaille, eikä naisen auttanut muuta kuin tulla mukaan.

Ajoimme etsivään osastoon. Nainen, joka ilmoitti olevansa pesijätär, kertoi vilkuillen ja pälyillen juttunsa. Kuten kadullakin hän kertoi, että sotamiehet, joita hän oli kaukaa seurannut pitkän matkaa, olivat kantaneet maalarimestaria Katajanokan kasarmia kohti.

-- On tämäkin taasen yö, päivitteli etsivän osaston päivystäjä. -- Ryöstöjä ja varkauksia on ilmoitettu niin useita, ettei meillä täällä ole kuin yksi ainoa etsivä jäljellä. Pitänee järjestysasemalta kutsua miehiä lisää.

-- Lähettäkää vain se yksi! Ottaahan hän selon asiasta, puuttui Haukka juttuun.

-- Kukas te sitten olette? päivystäjä kysyi.

Haukka esitti korttinsa. Päivystäjä kumarsi mitä suurimmalla kunnioituksella. Haukka pyysi, että nainen pidätettäisiin seuraavaan päivään.

-- Kyllä, vastasi päivystäjä kohteliaasti.

Me lähdimme kotia kohden. Kävellessämme katua rinnatusten, puuskahti Haukka yhtäkkiä:

-- Hitto vieköön! Tämä ryöstöjuttu on aivan hassunkurinen jutukseen!

-- Kuinka niin? ihmettelin.

-- Se torven törähdys, Haukka virkahti ikäänkuin itsekseen. Minä näet kuulin paria minuuttia sitä ennen omituisen torven törähdyksen, metsästys- tai sotilasmerkkitorven, kappaleen matkan päästä takaani päin. Se kuului minusta niin oudolta, sellainen törähdys kadulla, että minä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt mitään erikoista, ja kohta kiintyi huomioni naisihmiseen, joka jutteli yövartijalle.

Haukka oli saanut jonkun ajatuksen, joka pani hänet jouduttamaan askeleitaan, niin että minä töin tuskin pysyin perässä.

-- Joudu! hän kiirehti. -- Menemme yövartijan puheille.

Yövartija seisoskeli yhä kadun kulmassa paksussa turkissaan.

-- Kuulkaas, Haukka kysyi, -- se äskeinen nainen, sehän alkoi kertoa teille tapauksesta juuri ennen tuloani?

-- Hiukkasta ennen, vastasi yövartija.

-- Kuulitteko... kuulitteko te hetkeä ennen torven törähdyksen?

-- Kuulin, ja se tuntui kummalta. Tähystelin sinne päin, mutta en nähnyt muuta kuin loitolla jonkun yksinäisen tulijan. Taisitte olla te, hyvä herra. Sattuuko teillä muuten olemaan tupakkaa?

Haukka tarjosi miehelle sikarin.

-- Tuliko hän juttelemaan heti törähdyksen jälkeen?

-- Aivan. Muistan selvästi, että tähystelin vielä sinne päin, kun vaimo tuli ja alkoi kertoa.

-- Ettekö nähneet naista aikaisemmin lähettyvillä?

-- Näin kyllä erään naisen ja miehen seisoskelevan katukäytävällä, mutta en voi sanoa, oliko se sama nainen.

-- Mihin mies joutui... se näet, joka seisoskeli naisen kanssa kadulla?

-- En pannut sitäkään merkille.

-- Kiitos tiedoista, Haukka sanoi, ja me menimme asuntoomme.

-- Peijakkaat! Haukka virkahti sytyttäen sikarin. -- Kaartin sakilaisainekset ovat lähdettyäni älynneet, kuka olin, ja punoneet juonensa. He ovat huomanneet, että menin kahvilaan, ja sitten seuranneet jälkiäni. Mutta lisäksi he ovat tienneet, missä asun... He saivat sen ihmeen nopeasti selville. Mutta mitähän he oikein aikoivat?

Melkoisessa jännityksessä menimme nukkumaan. Aamulla riensimme uteliaina etsivään osastoon. Eilisiltainen päivystäjä sattui olemaan siellä, vaikkei ollutkaan hänen virkavuoronsa.

-- Se oli kummallinen juttu, se teidän eilisiltainen ryöstöjuttunne, hän sanoi Haukalle kohteliaasti hymyillen.

-- Kuinka se päättyi? Olen erittäin utelias kuulemaan, Haukka vastasi.

-- Etsivä, jonka me lähetimme, meni tarkkailemaan Katajanokan kasarmille. Hän pysähtyi kasarmin edustalle kahden vaiheilla, menisikö hän sinne vai olisiko viisainta soittaa kamarista ja tiedustella. Silloin, ties mistä, lähestyi häntä joukko miehiä. He heittivät yhtäkkiä jonkun vaatteen hänen korvilleen ja lähtivät raahaamaan häntä mukanaan. Retki päättyi lääninvankilan portille, joka on aivan lähellä, ja siitä vankilaan. Miehet selittivät, että he olivat punakaartilaisia ja toivat säilytettäväksi erään lahtarin, suuren kavaltajan ja petturin, jonka tallettamisesta vartijat saisivat vastata hengellään. Ja miehemme otettiin vankilaan... sinnehän tänä vapauden aikana saa tuoda "vankejaan" kuka hyvänsä... eikä vanki inttänytkään vastaan ennen, kuin kaartilaiset olivat menneet. Vasta sitten hän näytti poliisikorttinsa ja mainitsi, kuinka odottamaton vangitseminen oli hänelle itselleenkin. Vankilasta soitettiin meille, ja me vakuutimme, että mies oli lähetetty aivan laillisille asioille. Tietysti hänet heti vapautettiin.

-- Onko naista kuulusteltu? Haukka kysyi.

-- On. Hänen ryöstöjuttunsa on sulanut aivan kuiviin. Hän tietää muuten, että punakaartilaiset aikoivat vangita aivan toisen henkilön, vaikkei sano kenen.

Haukka nauroi, vaan ei virkkanut mitään. Ne, veijarit, olivat sittenkin aikoneet pistää hänet telkien taa! Luulivat, että hän muitta mutkitta lähtee juoksemaan minkä naikkosen narrina tahansa...

-- Nainen on muuten tunnettu siveysosastossa, päivystäjä mainitsi lopuksi.

Me lähdimme. Minä mietiskelin, että Haukan asema näytti rupeavan käymään arveluttavaksi. Mutta en ehtinyt siitä mainita mitään, ennen kuin Haukka pysähtyi ja sanoi:

-- Me eroamme nyt.

-- No, mihin sinä...?

-- Muutanpahan vain majaa.

-- Minne?

-- Saat kuulla minusta aikanaan.

Hän meni ja minä sain palata yksin kotiin. Iltapäivällä toi poikanen häneltä kirjelapun, jossa hän pyysi ottamaan ajurin, ja tuomaan hänen tavaransa Korkeavuorenkadulle, siihen ja siihen paikkaan.

Minä ajoin sinne osoitteen mukaan. Tapasin hänet mukavassa nuorenmiehen huoneessa, jonka hän oli saanut eräältä matkalle lähtevältä tuttavaltaan. Häneltä oli poissa valetukka, ja nenäkin oli vanhassa asussaan. Kapsäkkinsä saatuaan hän alkoi pukeutua ajanmukaiseksi herrasmieheksi.

-- Luulenpa, että tällaisena minulla on Helsingissä vähemmän persoonallisia tuttavia, hän tuumi.

-- Mutta ne harvat kenties ovat miellyttävämpiä, lisäsin.

Hän naurahti kirpeästi.

-- Mihin sinä nyt aiot ryhtyä? kysyin.

-- En ryhdy mihinkään. En liikahda paikaltani. Istun ja luen filosofiaa.

Hän viittasi pöydälle paksuun, kaksiosaiseen kirjaan. Menin katsomaan. Se oli yliopiston kirjastosta lainattu, uuden uutukainen kokoomateos: "Der Monismus", toimittanut Arthur Drews.

Niin, tiesinhän minä ennestäänkin, että ystäväni harrasti monistista filosofiaa.

Istuimme pitkän ajan jutellen kaikesta muusta, paitsi punakaartilaisista ja rikosjutuista. Tuimimman työnsä lomassakin Väinö Haukka rakasti sellaisia henkeviä lepohetkiä... Lähtiessäni hän vastasi hyvästelyyni:

-- Terve! Tapaat minut kotoa, milloin tuletkin.

Ja kotoa hänet aina tapasinkin. Hän tuskin olisi välittänyt maallisesta tomumajastaankaan, jollen olisi aina mennyt ja pyytänyt häntä tekemään seuraa lähimpään ruokalaan.

7. Luku.

Menin jälleen Haukan luo. Hän istui kirjoittamassa kirjeitä. Parasta aikaa hän kirjoitti jollekin asiatuttavalleen kotikaupunkiinsa. Mutta pöydällä oli jo yksi kirje valmiina.

Minä tulin vilkaisseeksi sen osoitetta. Kuorella luki suurilla, raskaskätisillä pajamiehen kirjaimilla: Toveri Jukka Remmi. Nurmijärvi.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyin kummissani.

Hän katsoi minua velhonsilmin ja alahuuli purtuna kieroon hammasten väliin.

-- Se merkitsee, hän vastasi, -- että alan vähitellen kyllästyä istumiseen ja odottamiseen täällä Suomen tasavallan pääkaupungista. Tekee taas mieli toimintaan.

Siitä minä en tullut hullua hurskaammaksi.

-- Tahdotko nähdä itse kirjeen? hän kysyi.

Se oli vielä avoin. Hän otti kuoresta rypistetyn ja tuhritun paperipalasen ja antoi sen minulle. Siinä luki samaan tyyliin:

"Toveri tule pijan Helsinkii täälä mennee kaikki huut hiiteen läsnäolosi on heti välttämätöin ja ne Kovat myös on tarvis täälä. Enempi en kirjoita kuin en tiijä tuleeko tämä reilusti sinule."

Siinä kaikki. Mutta tämäkin sai minut aivan ymmälle.

-- Onko tämä sinun työtäsi? kysyin.

-- On, hän vastasi.

Tunnustan, että moinen väärennetty kirje vaikutti tunteisiini sangen kovakouraisesti. Vaikka tiesinkin, että sillä oli hyvä tarkoitus.

-- Mitä se merkitsee? kysyin melkein vihaisesti.

-- Tämä kirje, Haukka vastasi hieman hämillään, -- toivoakseni saa aikaan kaksikin sangen suotavaa asiaa.

-- Ja mitkä ne ovat?

Äänessäni lie Haukka vieläkin vainunnut hyökkäävää sävyä. Hän ei ottanut kysymykseeni vastatakseen, vaan tarjosi sovintosikarin. Minun täytyi alistua ja jäädä kiltisti odottamaan.

-- Kuule, kysyi hän vihdoin, -- muistatko sinä Nurmijärven rosvot?

-- Oletko sinä...

Vaikenin kahden vaiheilla. Elämällä on kahdet kasvot, romanttiset ja realistiset, enkä tiennyt, kumpiako poskipäitä hän katseli. Menneisyys on minusta aina romanttinen. Mutta kirjekyhäyksen vuoksi lopulta keskitin ajatukseni nykyisyyteen: laajoihin kuvauksiin "kotitarkastuksista", joita Nurmijärvellä oli tapahtunut muutama päivä sitten.

-- Oletko sinä jälleen kiintynyt politiikkaan? kysyin.