Part 2

-- Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman peruukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia vakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. -- Odottamaton onnenpotkaus, oikea "Fuchs", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken lisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa... ja maksatutti minulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.

Lähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

-- Kuule, otatko minut luoksesi asumaan?

-- Kernaasti, vastasin.

-- En näet mene enää matkustajakotiin, hän lisäsi.

-- Entä matkatavarasi?

-- Ne saa joku noutaa huomenna.

-- Mutta eivätkö he voi yhtä hyvin keksiä sinut minun luotanikin? utelin.

-- He eivät tunne minua. Ja talossahan asuu paljon ihmisiä.

Minulle oli se selitys mieleen. Sain siten ystäväni asuintoverikseni ja pystyisin seuraamaan tätä merkillistä juttua läheltä.

3. Luku.

Ystäväni Väinö Haukka lähti aamulla punakaartin päällikön luo.

-- Enkö minä saa tulla mukaan?

-- Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki heilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi lohduttaen.

Tyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa kaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse näkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki paremmin.

Hän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta. Ja sitten hän lähti.

Lähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin, näkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää henkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.

Talo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus, jossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi uusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli portti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului vasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli vaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.

Haukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee tumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta. Mutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka jätti nimikorttinsa.

-- Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, -- mieheni onkin teitä odottanut. Hän ei ole juuri kotosalla... hän on kaupungilla pistäytymässä... mutta olkaa hyvä ja käykää istumaan... odotan häntä juuri aamiaiselle.

Päällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan pikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin ja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti hyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.

Pöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin häiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli sivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta eihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan korviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta:

-- Kuuluuko miehenne työväenpuolueeseen, vaikka on tehtailija?

-- Mikäs tehtailija hän... seppä vain, tuumaili rouva kodikkaalla sävyisyydellä. -- Eikä hän sosialistien hommista enää suuria välitä... onpahan mukana, kun on nuorempana tottunut.

-- Mutta onhan hän punakaartin päällikkönäkin! huomautti Haukka.

-- On jonkun osaston, selitti rouva. -- Sotilaskomentoonkin hän on tottunut nuorena ollessaan. On näet ennen ollut aliupseerina kaartissa, ja minkä nuorena oppii, siihen vanhana mieli vetää. Meni mukaan, kun entiset sotatoverit ruinasivat. Mutta kovin hän on jo työlästynyt koko kaartiin... Olisi jo eronnut, mutta ei katso voivansa, ennen kuin se ruma asejuttu selviäisi.

Rouva ilmeisesti odotti, että Haukka rupeaa asejutusta utelemaan. Mutta tämä ei ollut koko asiasta tietävinään. Kotvan kuluttua hän kysäisi:

-- Missä tyttärenne on?

Kysymys sattui selvästi arkaan paikkaan. Vaimo hätkähti aivan kuin ruumillisesta kivusta ja oli vähällä puhjeta nyyhkytykseen.

-- Mistä herra Haukka tietää, että meillä on tytär? hän kysyi sitten surumielisesti hymähtäen.

-- Näin sen tästä, Haukka vastasi viitaten pöydänhalkaisijaan. -- Talossa, jossa on tällaisia pöydällä, on tavallisesti koulutettu tytär...

Emäntä hymyili viihdytettynä.

-- Onhan se Maisu käynyt koulujakin, kävi taidekoulunkin... ja innokas on kaikkeen, kertoili äiti rakkaasta tyttärestään.

-- Kuuluuko tyttärennekin sosialistiseen puolueeseen? Haukka kysyi.

-- Kaikessahan se hommaa nuoressa innossaan, äiti huokaisi. -- Yhteen aikaan oli niin innostunut piirustukseen ja maalaukseen, että aivan kalpeni, kun tuskin malttoi syödä, saatikka sitten nukkua. Sitten osui niiden nuorisoliittoon ja naisosastoon ja mihin kaikkeen lie liittynyt... alkoi siellä hommata kaiket illat puoliyön korville, ja puuhasi niiden asioissa enimmät päivätkin. Piirustuksesta ja maalauksesta ei enää välittänyt... väitti niitä turhiksi herrasneitien ajanvietteiksi... korkeintaan laitteli kansikuvia niiden toverilehtiin...

-- Missä hän nyt on, jos saan luvan kysyä? Haukka uteli.

-- Missä lie, tulituittu hupakko, äiti vastasi levottomasti.

Hän koputteli kotvan kenkiensä kärkipuolella lattiaa, tasaantui siitä jälleen ja alkoi jatkaa juttua rakkaasta tyttärestään.

-- Se alkoi kuluttaa siellä siinä määrin voimiaan -- sen taannoisen suurlakkorytäkän aikana oli kaiket yötkin töissä heidän kanslioissaan -- niin, että isä alkoi kovistella häntä pysymään kotona, varsinkin sen jälkeen, kun kaartilaiset... mokomatkin "järjestysmiehet" muka... pitivät meillä sen kotitarkastuksen...

-- Mitä, pidettiinkö teillä kotitarkastuskin? Haukka kysyi yllätettynä.

-- Nekös, päättömät, pitäisivät väliä, missä peuhaavat! kaartilaisten päällikön puoliso päivitteli.

-- Ja silloinko aserosvous tapahtui?

-- Ei, kotitarkastus pidettiin jo suurlakon aikaan, "vallankumouksen" hulluimmassa huumauksessa.

-- Kuinka? Kertokaa kaikesta tarkkaan!

-- Ei niitä, huokaisi vaimo, -- suinkaan naisihminen mielikseen muistele, sellaisia asioita. Kotitarkastuksen jälkeenkin olin aivan sairas monet päivät, ja pikku tyttöni on sairaalloinen vieläkin...

-- Mutta miksi he oikein...? Mitä he teiltä silloin etsivät?

-- Mistä heidät tiesi... varmaankin veljeni poikaa, rouva vastasi. -- Hän on ylioppilas. Oli kirjoittautunut suojeluskuntaan aikaisemmin syksyllä, ja kaartilaiset olivat haalineet jäsenluettelon käsiinsä. Hän on lueskellut maalla kotonaan, mutta pari päivää ennen suurlakkoa saapui tänne tenttimään.

-- Asuiko hän teillä?

-- Asui.

-- Mutta mistä kaartilaiset sen tiesivät?

-- Se on käsittämätöntä, jollei usko heidän kummallista selitystään.

-- Kuinka he selittävät?

-- Oli muka... mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden vaiheilla.

-- Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti mielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.

Vaimo aloitti kertomuksensa:

-- Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa käsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku tytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan järjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti ja vaativasti. Minä menin avaamaan.

Portaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla etummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa. "Kädet ylös!" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni nostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan miehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. "Mitä kummaa te oikein haette?" kysyin ihmetellen. "Mitä muka haemme!" sanoi johtaja mahtavasti. "Niin", sanoin tyynesti. "Ikäänkuin ette mua tietäisi!" "Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne", sanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että veljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus kuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien mellastusten sattuessa. "Lahtareitanne etsimme!" karjaisi mies vihdoin tuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen sisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa. He nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä mitään. "Mitä tuolla on?" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen, jossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni vieraille avaamaan. "Mitäpähän siellä", sanoin. "Lapset leikkivät... pikku tyttöni... senaattori Tokion tyttären kanssa", lisäsin painokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään. He saapastivat ovea kohden. "Ei sinne saa mennä", hätäilin. "Ei saa", sanoi johtaja raa'asti nauraen, "Ajatelkaa vähän", rukoilin. "Säikytätte lapset kuoliaiksi... ajatelkaa, senaattori Tokion pikku tytönkin!" "Ei kuulu teihin!" mies tokaisi. "Kenenkäs sitten? Tämä on minun kotini!" huudahdin kiivastuen. "Lahtarien pesä! Mitäs kätkette lahtareita!" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa, kivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle, riuhtaisivat sen äkkiä auki ja... Minä lennähdin heidän edelleen ovensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin rievun... Ja revolverit sojossa he ryntäsivät... Lapset parahtivat itkuun... se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät kaiketi korvissani... ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen... He näyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja menivät Maisun huoneen ovelle. "Mitä tuolla on?" kysyi johtaja. "Mitäkö?" vastasin. "Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa kansliassanne." Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta eivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit sojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan vuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.

-- Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa, mutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet ylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin komeroissa.

-- Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, -- että he olisivat pyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että udeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli muka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että tänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän selityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen, jolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen kaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut näkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on minulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun nojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.

-- Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa, että uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän valitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina näkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään kaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että "sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!" Kun Maisu ei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan perheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen taskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin vihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.

-- Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja sieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin tarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani olivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei näyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni, että hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin hyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa vapaudessaan. Kunnes sitten...

4. Luku.

Ovikello soi.

-- Sieltäpä tuo taitaa jo tulla miehenikin, sanoi puhelias emäntä.

Hän meni avaamaan.

-- Täällä on herra Haukka odottamassa, kuului hän sanovan eteisessä.

Tehtailija Luhtanen astui sisään. Kookas mies, sotilas kiireestä kantapäähän siviilipuvussaankin.

-- Jaha, terve tuloa!

Hän pudisti lujasti Haukan kättä.

-- Minä olen täällä jo vähin kertonutkin, selosti emäntä. -- Kotitarkastuksesta ja tyttöhuitukastamme...

Luhtanen katsoi kummastellen ensin vaimoonsa, sitten minuun.

-- Herra Haukka on ollut utelias kuulemaan tyttärestämme... hänen käsitöistään, laversi vaimo, kiepahtaen käsitöihin, kun huomasi miehensä yhä enemmän kummastuvan.

-- Menisit, äännähti aviomies. -- Etkö ole laittanut vieraalle kahviakaan?

-- Eipä tässä ole vielä ehtinyt, virkahti vaimo ja pujahti tiehensä.

Luhtanen loi Haukkaan vakavan, kysyvän katseen. Haukka puolestaan odotti varuillaan. Mahtoiko isä olla yhtä sokea kuin äitikin.

-- En tiedä, mitä kaikkea vaimoni on kertonut, aloitti Luhtanen. -- Mutta tahdon sanoa suoraan... vaimoni ei siitä aavista mitään... että tyttäreni varmaankin tietäisi asian parhaiten, jos hänet löytäisi käsiinsä...

-- Eikö hän sitten ole kotona? kysyi Haukka.

-- Ei.

-- Milloin hän livisti uudestaan? Vaimonne on näet jo kertonut minulle...

-- Hän on ollut tietymättömissä aseryöstöstä lähtien.

-- Hänet siis ryöstettiin aseiden mukana...?

-- Tavallaan. Mutta oikeastaan punaisten punaisimmat ovat jo aikoja sitten hänet temmanneet rajattomasti valtaansa.

-- He... kaartilaiset! Onko tämä aseryöstökin heidän tekojaan?

-- Epäilemättä.

-- He ryöstivät siis... omat aseensa!

-- Tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen, virkkoi Luhtanen hymyillen.. Kaarti ei ole aivan eheä nykyään, vaan sen keskuudessa on tapahtunut melkoisia mullistuksia ja seulomisia.

-- Erottamisia?

-- Se selitettiin hajoitetuksi koko kaarti ja muodostettavaksi uudelleen. Jäseniksi oli otettava ainoastaan vanhempia, kauemmin koeteltuja ja puolueyhdistysten keskuudestaan hyväksymiä puoluetovereita. Paljon karsiutui siten pois. Ja punaisimpia, hurjimpia lähti itsestäänkin sakilaistoveriensa mukaan. He eivät näet olleet tyytyväiset siihen temmellykseen, mitä on harjoitettu, oli ryhdyttävä vielä hurjempiin. "Kaikki on muutettava", on heidän tunnuslauseensa. He ovat hommanneet eräänlaista salaliittoa. Ja tämä aseryöstö on varmaan sen ensimmäisiä tekoja.

-- Ei siis varsinaisten punakaartilaisten?

-- Ei luulisi, sillä ovathan aseet juuri heidän hallussaan. Mutta toisaalta ainoastaan kaartilaiset, vieläpä harvat heistäkin, tiesivät näiden aseiden saapumisesta...

-- Eivätkö ne sitten olleet samoja, jotka kaikki ovat nähneet?

-- Eivät. Lainakiväärit luovutettiin aluekomitealle takaisin. Venäjällä on mies ostelemassa uusia. Saapui ensimmäinen lähetys, kolmekymmentä kivääriä. Ne saapuivat visusti salassa. Niistä tiesivät ainoastaan muutamat, jotka olivat laatikkoa asemalta noutamassa. He kenties ovat kertoneet tovereilleen, mutta käsittämätöntä on, kuinka tieto levisi ulkopuolellekin. Anarkistien salaliitto näyttää yhä ulottuvan kaartin piiriin. Kuinkahan laajalle yleensä ulottuneekin...

-- Missä aseet olivat? Ja kuinka ryöstö tapahtui?

-- Ne kätkettiin "talon" kellariin. Avain jäi minun huostaani. Minä en uskonut sitä vahtimestarille enkä kenellekään, vaan toin sen kotiin. Panin sen kirjoituspöytäni laatikkoon, eikä läsnä ollut ketään muita kuin...

Hänen otsansa vetäytyi tuskalliseen ryppyyn.

-- Kuka? kysyi Haukka hiljaa.

-- Hän, vastasi Luhtanen.

Haukka sai arvata siitä, ketä isä tarkoitti!

-- Hän on kyllä kunnon tyttö, perin kunnon tyttö, puolusteli isä tytärtään. -- On vain liian herkkä syttymään, liian kiihkeä, liian palava innossaan. Ja kun liian kiihkeätunteinen nainen innostuu johonkin, innostuu hän silmittömästi...

Haukka ei hennonnut hänen puolusteluaan keskeyttää, vaikka halusikin päästä jutun seuraaviin kehitysasteisiin.

-- No, niin, jatkoi tehtailija, -- illalla myöhään, puoliyön nurkilla, soitettiin kiivaasti ovikelloamme. Olin itse avaamassa. Oven reunaan tarttuivat vahvat kädet, monta paria, temmaten sen auki. Eteiseen ryntäsi viisi naamioitua miestä. Tahdoin näyttää heille huutia ja riensin ottamaan revolveriani. Mutta kaksi heistä tarttui minuun ja toiset ojensivat revolverinsa minua kohden. Siinä ei auttanut mikään.

-- Mitä tahdotte? kysyin alistuneena. "Ei erityisiä. Pieni tarkastus vain", vastasi muuan tuntemattomaksi muunnetulla äänellä.

He eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen. Avaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta he löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.

Heistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua revolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi ovella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten myöhemmin kuulin.

Saimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului automobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen. Silloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.

Minä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen kuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin sanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.

Lähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku todistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme "talolle", kuten on tapa lyhyesti sanoa.

Kaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin että pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan, jossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli poissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt olla ajoneuvot!

Viivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta tapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä yövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin pari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei kuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain lantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli yksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut heihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet korttihuijareita tai muita yökyöpeleitä...

Tyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta päästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä menneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen. Ja minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen kätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en ollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin... Ja synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.

Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet. En ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan katsoa häneen, sillä se epatto -- kunnon tyttö muuten -- on minulle kaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön synkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. "Nekö aseet ne veivät?" vaimoni kysyi vihdoin.

-- Ne, vastasin. "Eikö lähdetty jälkeen?" vaimoni kysyi. -- Ei, vastasin.

He katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.

-- Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. -- Panen vaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni pelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni valoisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen pöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän oli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen kirkaisu.

Kirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä tytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä vielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan, huomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin. Niin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.

Hän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa. Hän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut hänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä mitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.

Haukka istui kotvan mietteissään.

-- Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?

-- Niin.

-- Ilmitulemisen pelosta?

-- Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää edes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet lähtemään.

-- Mutta, väitti Haukka, -- entä, jos hän lähti siksi, että tunsi sydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?

-- Mihin taisteluun?

-- Teitä vastaan.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Mainitsitte, että tyttärenne tiesi, että kutsuitte minut.

-- Niin. Entä sitten?

-- Ainoastaan vaimonne ja tyttärenne?

-- Niin. Ei kukaan muu.

-- Tyttärenne, en luule, että se teitä kovin suuresti hämmästyttää, on ilmoittanut sen salaliittolaisille.

-- Kuinka? puuskahti Luhtanen. -- Niin, minulla ei ole syytä hämmästyä mistään, hän alistui sitten.

Haukka kertoi, kuinka kirje oli avattu postissa ja kuinka häntä vaanittiin. Luhtanen istui vaiti. Mutta hänen silmänsä tuikkivat.

-- Kas, sitä tyttöä! hän huudahti puoleksi suuttuneena, puoleksi ihastuneena. Sitä tyttöä! On vaarallista saada hänet vastustajakseen! Hän on uskollinen kuolemaan saakka, kuten sanotaan.

-- Uskollinen? kummasteli Haukka. -- Tuntui tosiaan oudolta kuulla sellaisia sanoja miehen suusta, jonka oma tytär oli pettänyt.

-- Niin liittolaisilleen. Aatetovereilleen. Aatteen puolesta... tyttären pitää nouseman isäänsä vastaan... vai kuinka sitä sanotaan.

-- Aha, siltä kannalta! Haukka virkkoi. -- Mutta minä en käsitä, kuinka sivistynyt, jalo ja älykäs tyttö voi niin sokeasti kiintyä moiseen rosvojoukkoon, että... Hän säästi isän sanoilta, jotka häneltä olivat pääsemäisillään.

-- Se on jonkinlaista hypnotismia, suggestionia, lumousta, Luhtanen sanoi. -- Tunnen sen omasta kokemuksestani. Olen ollut puolen ikääni mukana ja minun täytyy olla edelleen, sillä pelkään petturin, luopion nimeä.

-- Mutta tyttärenne on nuori ja kasvanut toisessa, hienostuneemmassa ilmapiirissä, Haukka huomautti.

-- Hän saattaa sen vuoksi kiintyä sitä sisäisemmin!

-- Rosvoihin!

-- Asia ei ole niin yksinkertainen, Luhtanen selitti. -- Kaikki on tapahtunut asteittain, vähitellen. Hän aloitti sosialistisessa nuorisoseurassa. Nuoriso ottaa kaiken ihanteellisesti, yksinpä materialisminkin. Joukkoitsekkyys näyttää nuorisosta jalolta uhrautuvaisuudelta. Hän suli siellä joukkosieluun koko olemukseltaan, ja se tuli hänen elinilmakseen. Ja siellä käy palava kilvoittelu siitä, kuka on punaisin, jyrkin, hurjin. Siitä on sosialistinen nuoriso kilvoitellut pitkät ajat, saatikka sitten tämän viimeisen suurlakon huumauspäivinä.

-- Mutta liehän toki ero ihanteellisen nuorison ja rosvojoukon välillä?

-- Se ero ei ole niin selvä...

-- Eikö hänellekään? Täytyyhän toki sivistyneen, vieläpä esteettisesti sivistyneen nuoren naisen tunteen pakostakin nousta vastaan...

-- Ei, päinvastoin, kun ottaa huomioon nuorison kilvoittelun siitä, kuka on punaisin, saattaa juuri rajattomin raakuus, kun se on eräänlaisen fanatismin läpitunkema, kietoa sokeimmin lumokehäänsä. Siinä on eräänlaista raikasta tuoreutta, raisua elinhehkua, mihin samalla sisältyy sokea, ehdoton vaativaisuus, kiihkeä pakkohenki, joka vaatii kaiken muun, pyhimmän, hienoimman ja kauneimmankin, uhraamaan joukkoitsekkyyden ja joukkosielun hetken riehahdusten alttarille...

-- Pettämään oman isänsäkin! Haukka laukaisi lopulta.

Luhtanen murahti murheellisesti.

-- En muuten tunne yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki on tässä tapauksessa tapahtunut, hän virkkoi väistäen.

-- Sepä se, Haukka sanoi. -- Tiedättekö, minä haluaisin päästä jäseneksi punakaartiin!

-- Jäseneksi kaartiin! huudahti osastopäällikkö. -- Oletteko jäsen edes puolueessakaan?

-- En. Mutta voinhan liittyä.

-- Ei käy päinsä. On täytynyt olla vähintään kaksi vuotta puolueen jäsenenä ennenkuin nykyään pääsee kaartiin.