Part 1

PUNAKAARTIN PÄÄLLIKÖN TYTÄR

Salapoliisiromaani

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Minerva Oy, 1918.

1. Luku.

Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin äkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.

Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin nähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.

Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin läheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin poikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella puolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli. Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.

Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan toiselle:

-- Se se on.

Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on." Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.

Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik", mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.

Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen tähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia, joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista suhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan pudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani. Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan kiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen suojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja punakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat sitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat, joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja minulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla tämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani yhteyteen.

Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin säikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan sanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka ilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.

Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainen varovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla posteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.

Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.

-- Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.

Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn vakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti oviaukosta pimeään eteiseen.

Sieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen ulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita, kuten vilahdukselta panin merkille.

Luonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä, oliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.

-- Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä luule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.

Hän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin että kolahti.

Olin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli vastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla. Annoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.

Tähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen tyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät tummat tukanlatvukset.

Miehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus, veitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni nähnyt yhden ainoan miehen silmissä.

-- Onko se...? aloitin iloisesti ymmällä.

Vastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi käteensä tumman tukkansa.

-- Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.

Edessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö Haukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä rypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan. Kiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs, mutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä. Nenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin ettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten asioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs nenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut tuhansien joukostakin.

-- No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. -- Istu ja ole kuin kotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin... ole hyvä ja pane palamaan...

Riemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen lempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon hänen väärennetyn nenänsä alle.

-- Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. -- Oletko sinäkin kehittynyt niin herkkusuuksi?

-- Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni kiinalaisella kohteliaisuudella.

Hän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.

-- Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. -- Miksi sinä tulit sillä tavoin?

-- Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän vastasi viattomasti.

-- Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia... olisin voinut saada vaikka halvauksen.

-- Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin heikkohermoiseksi.

-- Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.

-- Kuinka niin?

-- Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä asuntoni edustalla vaaniskelemassa.

Ystäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin tunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen aina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.

-- Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun ystäväni! hän piikitteli.

-- Siksikö he...?

-- Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. -- Mutta älä pane pahaksesi, jos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.

-- Sinua? kummastelin.

Hän nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Ja minä koetin mukautua hänen otaksumaansa, että jotkin tuntemattomat miehet vanhan ystävyytemme nojalla odottivat hänen kaupunkiin saavuttuaan tulevan juuri minun luokseni.

-- Näitkö muuten miehet kadulla? kysyin.

-- Näin kyllä pari miestä. Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiotaan.

Loin ehdottomasti katseeni hänen souvaripukuunsa.

-- Niin, juuri siksi, hän vastasi myöntävästi katseeseeni. -- Vai luuletko sinä, että olisin näin pukeutunut yksistään sinua säikytelläkseni?

-- Tosiaan! ihmettelin. -- Ensi näkemältä näytit minusta ilmetyltä pahantekijältä.

-- Se on turvallisinta nykyään, hän vastasi. -- Nykyään... jolloin juuri rikolliset ovat varmimmat hengestään ja vapaudestaan, jolloin he "aatteen" nimessä ammuskelevat ja sulkevat lukkojen ja telkien taakse niitä, joita on syytä epäillä ryöstöjen ja murhien estämisaikeista...

-- Olet siis saapunut tärkeisiin tehtäviin?

-- Tehtäviin, niin...

-- Ja luulet, että uhrisi täällä tietävät tulostasi?

-- En luule, vaan tiedän, hän vastasi kuivasti.

Katsoin kysyvästi häneen.

-- Kirje, jolla minut kutsuttiin, oli postissa avattu, hän tiedotti.

-- Postissa! huudahdin..

-- Heitä on kaikkialla, hän vastasi kylmästi.

-- Keitä sitten...? Ja kuinka kummalla sellainen voi olla mahdollista?

-- En katsonut viisaaksi ryhtyä vielä syypäätä etsimään. Mutta kun kirjeen saatuani tapani mukaan tarkastelin sitä ensin päältäpäin, havaitsin, että liimauksessa oli nokitahroja. Se oli vanhaan ohranatapaan avattu kynttilävalkeassa kuumennetulla ohuella paperiveitsellä, mutta aloittelija oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että liimaus oli nokeutunut.

-- Keneltä kummalta kirje sitten oli?

Haukka ei ollut kysymystäni kuulevinaan.

-- Huomasin sitten pian, että minua pidettiin silmällä. Painauduin pariksi päivää näkymättömiin. Sittenkin huomasin lähtiessäni, että minua seurasi outo mies junaan. Koko matkan hän piti minua silmällä ja seurasi täällä perässäni matkustajakodin katuovelle.

-- Ja meni sitten tiehensä?

-- Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin hänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on onneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja sieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin täälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia urkinnan alalla.

Tämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta ja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.

-- Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, -- sano veikkonen jo, kuka kumma sinut on tänne kutsunut?

Hän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista savua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja halveksimisen sekaisella äänellä:

-- Punakaartin päällikkö.

Ällistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi mykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun. Nauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti mielessäni kysymysten tulvan.

-- Ketä vastaan?

-- Eiköhän vain... omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.

-- Missä kumman asioissa?

-- Rosvopäälliköltä on rosvottu asevarasto, Haukka vastasi.

-- Nekö venäläiset kiväärit? kysyin nauraen.

-- Ne kai.

-- Kuinka kummalla sitten?

-- Menen kuulemaan lähemmin.

-- Ja mistä ihmeestä he tietävät sinua vaania kaikkialla, jo sinulle tulleesta kutsukirjeestä alkaen?

-- Sehän tämän jutun juuri tekeekin arvoituksellisimmaksi asiaksi, missä koskaan olen askarrellut, Haukka virkkoi miltei harmista puuskahtaen.

Kotvan kuluttua hän jatkoi:

-- Mies ei kirjeestään päätellen näytä ensinkään hölmöltä, ja kuitenkin hän on aivan käsittämätön avosuu. Tai...

-- Tai? kehotin häntä jatkamaan.

-- Se nyt on vain tunnelmoimista, hän hymähti. -- Mutta koko tästä miehekkäästä rosvojutusta lemahtaa jo etäälle siinä määrin naisenhajua, että siinä täytyy olla mukana nainen.

-- Rakastunut nainen, naurahdin.

-- Kenties, tokaisi Haukka, -- mutta joka tapauksessa mielettömästi innostunut nainen.

Siihen minä en osannut mitään.

2. Luku.

-- Sinähän pelaat biljardia?

-- Kyllä omiksi tarpeiksi.

-- Eikös lähdetä ja oteta keilaerä illan kuluksi, hän ehdotti vilkkaasti.

-- Oletko sinä, hymähdin, -- niin intohimoinen pelaaja, että täytyy lähteä kesken tärkeän asian?

-- Älähän virka, Haukka torjui soimaukseni. -- Ensiksikään en mene rosvopäällikön puheille enää tänä iltana, ja toiseksi ei biljardi ole lainkaan hullumpaa leikiksikään. Siinä saa koko ruumis tarpeellista liikuntaa, se teroittaa silmää ja tarkistaa kättä, vieläpä on virkistävää leikkivoimistelua älyllekin. Asetan sen munkkimaisen shakkipelin edelle. Monet suuret filosofitkin, esim. Herbert Spencer, ovat olleet oivallisia biljardin pelaajia, hän vetosi lopuksi auktoriteettiin.

-- No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.

Hän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa peitoksi.

-- Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, -- kun minulla oli runsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti ihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin, ohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin liikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.

Pukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:

-- Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On varovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.

Hän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen. Mutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.

-- Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. -- Ovat menneet matkoihinsa. Satunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken muunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan...

Me menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin alla sijaitsemaan biljardisalonkiin.

Verrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä on niinkin suurikaavainen "pelihelvetti" olemassa. Sinne mennäänkin alaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas laskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme taukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin vievästä ovesta -- myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille verrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi -- näimme vilisevän hienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet paitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän ääressä.

Ystäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran tarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa siksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan. Tilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua leikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä keilanappulaa kolmella luupallolla.

Monet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä, joka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta, "fuchsista". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit, carambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin mittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät pitkällistä harjoitusta.

Ryhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni sitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin leikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän "forschia". Mutta kun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun voitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä kohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän voittanut kuitenkin.

Hän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai huvittelumme odottamattoman käänteen.

Haukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko katselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen, levottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen metsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus, kuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen -- taisi olla hieman "liikutettuun" -- pelikiihko silmissä ja väkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta ulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli tätä toverillisesti... varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.

Toisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan. Hän puuskahti murtaen:

-- Tehän olette koko lahtari!

Haukka tähysti häntä silmät sirrillään.

-- Lahtari, hän toisti, -- mitä sillä tarkoitatte?

-- Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.

-- Sitä, selitti mies itse, -- että tahtoisin mielelläni löylyttää teitä...

-- Oletteko te sitten itse Sasu Punainen, kysäisi Haukka, sovittaen "löylytyksen" miehen vereviin poskiin.

-- Mikä Sasu Punainen? uteli mies, paljastaen siten ison aukon kirjallisessa sivistyksessään.

-- Tietysti punakaartilainen, tulkitsi sama sananselittäjä katselijoiden joukosta.

-- Entä jos olisinkin... kyllä meistä aina lahtarit saavat vastuksen, ärhensi väkiverevä miekkonen hänelle.

Samassa hän kääntyi Haukkaan touhuissaan ja välähtelevin silmin.

-- Etteköhän otakin minua kolmanneksi?

Emme olleet halukkaat siihen suostumaan.

-- Luuletteko, ettei minulla ole rahaa, vaikka olenkin vain tällainen poika keskeltä maailmaa! hän rehenteli metsäläisinnossaan.

-- Emme pelaa ensinkään rahasta, tuppauduin häntä torjumaan.

-- Ettekö! hän tokaisi, osoittaen peittelemätöntä halveksimistaan sellaista lapsenleikkiä kohtaan.

Siitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen sen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin toverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.

-- Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. -- Viitonen, kymppi tai satanen... sama asia. Rahat kyllä riittävät.

Varmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja tiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon satamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden, ettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin tukuittain.

Ylipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin liukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie saanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.

-- Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. -- Ymmärräthän... hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada tuttavia...

Minä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan kädestäni.

-- Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.

-- No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.

-- Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin. -- Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.

Joukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka viitosen.

Peli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan keilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen, "kiksin", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi Haukalle.

-- Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui, sillä asento näytti mahdottomalta.

Mutta Haukka otti takaapäin, "von hinten", kaasi kolme keilaa ja sai siis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle keiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti mahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.

Haukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo kiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin täsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen keilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.

Seuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin kaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja "koko pataljoona" tiesi 40 pistettä.

Vihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla molempiin muihin palloihin. Tämä "Carambolage von hinten" oli niin tarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat, jättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. "Ympärileikkaus" tiesi 50 pistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54 pistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä lyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun tavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä aivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut taputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin. Vastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen saamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän uhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.

-- Revanssi! hän huusi.

Ja nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia satasia likoon.

Hän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli kerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin. Eikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään, tosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.

-- Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli vavahtelevin äänin.

Mutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut sopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta ryöväykseltä.

Nolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen oli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja kaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän kiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme kohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.

-- Joku hakee teitä... eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä, ovenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.

Mies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja riensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.

-- Mene, hän kuiskasi minulle, -- ja kuuntele salaa, mitä naisella on sanomista.

Tein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat toisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka sekin vei eteisestä samaan salonkiin.

Näin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen näköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin kuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:

-- Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi aikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi, asuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan, ettei herra Haukka ollut kotona...

Hän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!

-- Hanski, puhui tyttö edelleen, -- oli silloin lähtenyt tiedustelemaan niiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä sen tuttavansakaan...

Hänen sanoessaan "isäni luo", tuntui hänen äänessään omituinen, arasteleva värähdys.

-- Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei taikauskoinen kajo palavissa silmissään. -- Kun kuulin siitä Hanskilta, riensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät...

-- Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi ovenvartijaan saadakseen palttoonsa.

Minä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin nähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.

-- Mitä he puhuivat? hän kysäisi.

Minä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja isästään.

-- Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella eteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli biljardimarkus jälkeemme.

-- Entä aika? hän muistutti.

Ennen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani pelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi sattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän oli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään. Tavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin suulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä, ei pasaasissa eikä kadulla.

-- Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. -- Kuulitko aivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.

-- Aivan varmasti, vakuutin.

-- Ja sen myös, että hän sanoi "isäni luo?" hän tenttasi edelleen.

-- Aivan selvästi, vahvistin.

Haukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.

-- Silloin meillä kenties oli... pelasin kenties... vastapelaajani kanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.

-- Mutta tyttö... kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.

-- Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin isä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.

Minulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä itsestään! Ja "se tuttava" olin tietysti minä.