Part 8

"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat meille liiaksi vastuksena."

"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta päästetään heidät aseettomina irti."

Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.

Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.

Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla päästäisi vihollista.

Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi suojelevan metsän siimeksessä.

Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli kadottanut pyssynsä.

Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen tappaa toisensa.

"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että laukuissamme on niukalta evästä."

"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin valkoinen."

Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen, sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa, tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.

Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.

Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.

Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin -- tavattoman vaarallinen yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat puolustaneet.

"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle. "Sanohan, Uncas, missä se on?"

"Aivan Ukkosen Veljen takana -- --"

Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää. Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse kallioseinässä.

"Voimmeko me kaikki mahtua luolaan", kysyi Pekka Drufva.

"Voimme kyllä, vaikka meitä olisi kaksikymmentäkin miestä."

"Onko siellä vettä?"

"Pieni lähteensuoni, joka pulppuaa esiin kalliosta kadoten siihen jälleen."

"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta ahtaasta suusta sisään."

Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän pettymystään.

Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.

He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään, tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.

"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä, mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt saavat nähdä."

Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.

Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita asemaansa.

"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.

"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen vuorokautta."

"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"

"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään. Siellä on myöskin lähde."

"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.

"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."

Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken kuluttua sanoi Mack:

"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä ulos ja ottaa asiasta selkoa."

"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä, niin -- -- --"

Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi. Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä vähemmän ihminen. -- --

He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan suun.

He olivat elävältä haudatut.

KYMMENES LUKU.

Kostaja saapuu.

Gertrud, Mackin vaimo, oli tuudittanut uneen pienokaisensa. Oli jo varsin myöhäinen ilta, mutta levottomana miehestään ei hän malttanut seurata pienokaisten esimerkkiä, vaan kävi istumaan pöydän ääreen ja luki talikynttilän valossa raamattua. Tämä pyhä kirja oli hänen lohdutuksensa, ja sen lehdistä näkyikin, että sitä oli ahkerasti käytetty.

Pienessä uutisasukkaan majassa oli hiljaista. Lasten kevyt hengitys, heidän nukkuessaan viattomuuden unta, ja lukevan emännän hiljainen mutina olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät illan hiljaisuutta.

Siten Gertrud oli istunut hyvän aikaa, kun ulkoa tuleva melu sai hänen sydämensä sytkähtämään ja hänen ruumiinsa vapisemaan pelonsekaisesta ilosta. Eteisestä kuului miehen raskaita askelia ja heti sen jälkeen joku tarttui lujasti ovenripaan.

Tuliko Mack kotiin? Vieras olisi hapuillut pimeässä eteisessä, vieraan käsi ei olisi niin varmasti heti löytänyt ovenripaa. -- Niin, Mack se varmaankin oli!

Gertrud nousi kiiruhtaakseen häntä vastaani

Ovi avautui ja sisään astui -- Peter Irgens hollantilainen. Pelosta voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän tuli nyt tänne kuin varas yöllä.

Hollantilainen naurahti raa'asti, kun hän huomasi Gertrudin kauhun.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät nähdessäsi kostajan tulevan."

Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.

"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä ne hautajaiset panin toimeen."

"Onko Mack kuollut?" pääsi koriseva kuiskaus vaimon huulilta.

"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet haudattiin -- kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."

Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin hyvin sukkelaa.

Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.

"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja, Peter Irgens?" kysyi hän.

"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."

Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt, että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen johdosta oli kadottanut järkensä.

Peter Irgens kävi Gertrudin viereen penkille istumaan ja alkoi puhua:

"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin sen sinua ja Mackia varten?"

"Ei, sitä en luule."

"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia varten?"

"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"

"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan samalla tulella. Sitten kosto on täytetty -- mitä teihin tulee. Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on lyönyt."

Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.

"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."

Samassa Gertrud näki näyn, joka tavallisissa olosuhteissa olisi kauheasti peloittanut häntä, mutta joka nyt suuresti lisäsi hänen rohkeuttaan. Kattoikkuna oli auki, sillä ulkona oli hyvin lämmin. Ja sen reunan takaa hän huomasi tumman pään ja mustien, säkenöivien silmien kurkistavan alas.

"Avain, avain", huusi Peter Irgens.

"Se on pöytälaatikossa", vastasi sidottu vaimo.

Hollantilainen astui pöydän luo, veti ulos laatikon ja alkoi sieltä etsiä avainta.

Hän seisoi eteenpäin kumartuneena suoraan kattoikkunan alla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi intiaani alas ikkunasta hänen selkäänsä.

Nyt syntyi hirveä tappelu. Hollantilainen, vaikka hän olikin lähes 60-vuotias, oli hyvin voimakas mutta intiaani toisaalta oli tarttunut lujasti hänen käsivarsiin ja kaulaan kiinni. Molemmat kaatuivat kumoon lattialle. Mutta sitten hyppäsi vielä toinenkin intiaani alas ikkunasta ja silloin Peter Irgens tuli piankin voitetuksi, ja hetken kuluttua hän oli käsistä ja jaloista sidottu samoilla köysillä, joilla hän äsken oli kahlehtinut Gertrudin.

Gertrud tiesi, mistä apu oli tullut. Uncas oli luvannut antaa väkensä näkymättömänä vartioida häntä, eivätkä he olleet laiminlyöneet tehtäväänsä.

Gertrud ei osannut puhua pelastajiensa kanssa, mutta hän kiitti heitä silmillään.

YHDESTOISTA LUKU.

Rumpali ja karhu.

Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.

Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan. Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.

Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa uskoivat.

"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.

Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.

"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."

Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi tunkeutumaan luolaan.

Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä -- sekin oli verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan -- ehdotti Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän, korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.

Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti lähestyvän.

"Harmaakarhu", kuiskasi Uncas.

Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja varottamaan toisia.

Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten, jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja pimeässä luolassa maan alla? -- -- --

Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.

Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä, astui se epäröimättä heitä vastaan.

Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.

Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä, tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.

Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän tervehdyksen aikana.

Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.

Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton "Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen, lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.

Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa luo.

"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen hänelle kunnioitustaan.

"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."

Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti holvien alla.

Rumpukoe uudistettiin ja samalla tuloksella.

Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa. Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa helvetinkarjuntaa.

"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni, että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha. Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas tänne."