Part 7

"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta; Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden irokeesin vankina."

Niin, tämä selitys oli pastorin mielestä varsin oikea.

"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa sinua etsimään Mackia?"

"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan -- se tarkoittaa Uncasia, sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi -- Uncas tahtoo ojentaa kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama -- se olen minä. Siis hän tahtoo auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva. Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"

Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä, oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.

Pekka Drufva kääntyi intiaanipojan puoleen ja sanoi delawarekielellä:

"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."

Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa kaarnaveneessä joella.

* * * * *

Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.

Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa aikoivat sieltä poistua.

"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"

"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta, sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."

"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"

"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? -- -- --"

"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän apua kuin sotamiehistä."

Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:

"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"

"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack, joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka, olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."

Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo sanat. Hän vastasi:

"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani, sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy ehkä pitkäksikin."

"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert riemuiten.

"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen, sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."

"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida väittää vaimostansa."

Pekka Drufva nauroi.

"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi vasten."

"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."

Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.

Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja, jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin jokirannassa.

Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan. Hänen nimensä oli "Mac" -- ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi". Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi. Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa, heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan ensin tytön Göteborgin seuduilta.

Sellainen oli uutisasukasparin tarina.

Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.

Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.

Se oli Uncas.

"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni", huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken sen, jonka vampumisi ilmaisi."

He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:

Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella. Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.

Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.

Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.

Kun he olivat lähdössä, sanoi Gertrud:

"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko jäädä tänne yksin lasten kanssa."

Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:

"Ei huoli pelätä -- mohikaanit valvovat -- vaikka heitä ei näy --"

Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa vartioida Mackin kotia.

Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.

YHDEKSÄS LUKU.

Elävänä haudatut.

Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.

Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella -- näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas, että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi selässään.

Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.

Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen aikeensa paremmin onnistuisi.

Pian he saapuivat paikalle, jossa Mack oli vangittu.

Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.

Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin, sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.

Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä. Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin paaluihin kiinni.

Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.

Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.

Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.

"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.

Nyt pidettiin sotaneuvottelua.

Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.

Sitten ruvettiin varovaisesti ryömimään määräpaikalle.

Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi. Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack, alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.

Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä lähemmäksi tulta.

Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella paistia, mutta saamatta maistaa.

Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan pensaan takana:

"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen lopun."

Hän pisti sormensa suuhun ja matki närhin ääntä. Se oli sovittu merkki.

Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.

Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin täydellinen kuin olisi toivottu.

Minne oli viides irokeesi joutunut?

Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena paikalle.

Sitten jatkettiin ateriaa -- joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää hillitä itseään.

"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat syödäkseen."

"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens, mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista, jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause: niinkuin kylvät, saat myös niittää."

Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä hehkuivat vihaa.

Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori mohikaanipäällikkö valvoi.

Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja -- ikävä kyllä -- tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet, mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta seurata häntä sen pitemmälle.

Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.

"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.

"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä", mutisi Pekka Drufva.

"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."

"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"

"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota vihollisemme?"

Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt vain:

"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka suurellakin joukolla."

"Sellaisen minä kyllä tiedän -- Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."

"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka Drufva.

Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.

* * * * *

Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti herättävän vankien parissa hämmästystä.

"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."

"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.

He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä. Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen pitemmälle.

Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.

Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:

"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella tavalla koettavat viivyttää matkaamme."

Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut. Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät tiheikössä.

Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa 60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo nuolenkantaman päässä.

Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella. Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.