Part 6

Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.

Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät. Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa, että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.

Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen, missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa sadetta.

Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi, kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan korvaan:

"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista, vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä välin tuoda miehensä."

"Mugalla tahtoo tehdä parastaan", vastasi tämä, ja sitten he erosivat.

Pekka Drufva ryömi näreikköön.

Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita, istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista. Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.

"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua, kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin lunnaihin. Minä olen puhunut."

Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.

"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta. Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."

Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:

"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi, että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää! Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin. Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."

Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi, kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään. Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen päällikkö kieritteli maassa.

Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat. Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.

Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla. Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata, mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se, että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon. Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan, nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut heidän mielensä.

Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien kulkevan ohitse. -- Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.

Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun. He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta paosta.

Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.

KAHDEKSAS LUKU.

Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.

Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla, istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea. Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä, reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi nautti lepohetkestään.

Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.

Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.

Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.

"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy mennä kysymään, mitä on tapahtunut."

Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa jäljessä.

"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"

Per Rambo, yksi arvossapidetyimpiä uutisasukkaita, puuttui puheeseen:

"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."

"Mitä sinä sanot, Per Rambo, onko Mack kadonnut? Miten se on käynyt?"

Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa, onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.

"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."

"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan. Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun. Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."

"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet suosiollisia ruotsalaisille."

"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."

"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud -- epäiletkö jotakuta?"

"Niin, pastori, minä epäilen."

"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."

Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi sitten:

"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia, jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."

"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla, ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin -- kaikki paitsi yksi ainoa -- Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."

"Niin, tuota samaista Peter Irgensiä minä epäilen."

"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"

"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi, että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo myöhäistä."

Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen uutisasukkaiden puoleen:

"Voiko kukaan sanoa minulle, onko Pekka Drufva kotona?"

"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan jokirannassa."

"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista, sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan, niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."

Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin, varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin, joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa vuoksi."

Kun kellään ei ollut mitään siihen sanottavana, jatkoi hän:

"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin voimakas ja urhoollinen kuin hän on."

Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu tänne.

Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:

"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä, ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä kohtalosta?"

Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa, samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan. Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi vakavasti:

"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee tehdyksi."

"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.

"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva, "mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat, sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."

Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän hylkäsikin heidän apunsa.

Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen, joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.

Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No, lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä -- vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa oli eloa.

"Mi-mi-mitä sinä teet täällä?" änkytti Peter Rambo.

"Ukkosen Veli", vastasi poika ruotsiksi, mutta omituisesti murtaen.

Silloin Per Rambo ymmärsi, että hän tahtoi puhutella Pekka Drufvaa.

Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen, nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen Veljelle."

Pekka Drufva keri kerän auki. Se oli palanen vampumia, s.o. intiaanivyötä.

"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."

Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan päästä keskustella keskenään.

Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.

Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä seuraamaan Mackin jälkiä."

Tämä tieto herätti ääretöntä kiihkoa läsnäolevien parissa.

"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten: "Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu -- eikä murhattu?"

"Niin, niin siinä seisoo", vakuutti Pekka Drufva.

"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"