Part 5

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä. Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen, jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan, valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.

Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se kesäyön hämärässä kävi päinsä.

Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski, täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi hukkunut.

Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin koski.

Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.

"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."

Pekka Drufva katsoi häneen koettamattakaan salata hämmästystään.

"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten uskalla yrittää sellaista hyppäystä."

Hetkeksi intiaanin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme päästä sinne lentämättäkin."

"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva epäillen.

"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.

Sitten hän poistui tarkastaakseen vielä kerran taistelulinjojaan.

* * * * *

Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa "tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.

Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten. Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.

Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut, sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit, vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi -- heillä ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle -- usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan. Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla ladata pyssyään.

Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:

"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa vettä. Tule!"

Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen rannasta.

"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."

Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.

Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia, joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana, ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle. Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen -- jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä, siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli kaatunut tai joutunut vangiksi.

Ja missä oli nuori päällikkö Uncas -- mohikaani? Lentävän Oravan ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän asetti tämän kysymyksen miehilleen.

Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut, sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.

"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."

Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli tavallista synkempi ja ankarampi.

Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.

Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi -- pettyneitä toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta kadottaneet vihollisensa.

He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät, mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.

Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään, jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.

Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä. Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut, hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen kohinan uuvuttaessa hänet uneen.

SEITSEMÄS LUKU.

Pekka Drufva saa uuden nimen.

Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä saarella.

Pekka kiiruhti ylös makuupaikaltaan saadakseen selville, mitä oli tapahtunut.

Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään. Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon, näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi, josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.

Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä, tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon. Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.

Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka! Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan. Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen, joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.

Olisiko pelastus mahdollinen?

Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.

Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä. Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta Susienkin täytyi nähdä hänet.

Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.

Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui Lentävää Oravaa vastapäätä.

Siitä piti siis tulla neuvottelu.

Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.

Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.

Vieras sanoi:

"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän on nostanut vyönsä?"

Lentävä Orava vastasi:

"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki, mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."

"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."

Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen ympärilleen neuvottelemaan.

Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen kosken rannalle ja sanoi:

"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."

"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä, sillä delawarien korvat ovat auki."

"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan. Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."

Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:

"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."

Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:

"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."

Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet, ja palasi tulen ääreen.

Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä Orava toivorikkaana:

"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön aikana."

Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän suuresti uskonut omiin sanoihinsa.

Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.

Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.

Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:

"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava apulainen."

Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle. Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja ojensi vartaloaan.

"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.

"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani salaperäisiä ääniä veden kohinassa."

"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."

"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä, mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi on saanut nimensä kesän aikana."

"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"

Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti Aamukasteen naurua", sanoi hän.

"Onko Aamukaste Mugallan mielitietty?"

Hän nyökkäsi päätään.

"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi vielä entistään kauniimmalta."

Nuoren intiaanin silmät leimusivat hänen vastatessaan:

"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."

"Hän ja Ukontuli pelastavat yhdessä mohikaanin."

Intiaani hätkähti hämmästyksestä, mutta hänen kasvonsa synkkenivät.

"Mugalla ei voi saada mahdottomuuksia aikaan", sanoi hän alakuloisena.

Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.

"Minä seuraan valkeaa veljeäni, vaikka kuolemaan", sanoi hän.

Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:

"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin pimeä." -- -- --

* * * * *

Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä. Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama leimu loisti tänne saakka.

"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle, sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."

"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."

"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."