Part 4

Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen itse kertomukseen.

KUUDES LUKU.

Ukontuli.

Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan, jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.

Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon yli.

Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies, jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri, että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian piikit koristivat.

Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein, Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva. Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille, joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies, joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä. Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä katse.

Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa, nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä, ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen tavattomaan ampumataitoonsa.

Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta. Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset, joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne auringonlaskun aikana."

Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet haarakynttilän muotoon kasvanut.

"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä on ryteikkö, josta intiaani puhui."

Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan oikein! -- Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia puita, jotka muodostivat suuren risukasan.

Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä -- kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.

Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että sulat pyyhkäisivät ihoa.

Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli. Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.

Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse, irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä takana mitä nyt tapahtuisi.

Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan, josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta. Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi nähdä aina kukkulan juurelle saakka.

Yhtä ihmeissään kuin harmistuneena hän huudahti:

"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä suunta että välimatka todistaa sen."

Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.

Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin alakuloisena kanootilleen.

"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia. Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."

Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä, delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös kukkulalle.

Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret -- toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.

Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin omistajan puumerkki.

Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan niistä muistuttanut käärmettä.

Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.

Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa. Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat valkeaihoisilta -- varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä intiaaneille -- ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.

"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee nuolia vastaan."

Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys: "Kuka ampui nuolen -- eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin, hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan. Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.

Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.

Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta. Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein, sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.

Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston, lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan asioissa.

Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa -- mikä oli intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki -- ja sanoi:

"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle, että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."

Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin määrin puhumaankin delawarekieltä.

"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen olla oppaanani leiriin."

Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:

"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien huutoa?"

"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen linnun laulavan."

"Tahtooko valkea veljeni sanoa, millainen lintu se oli?"

"Tämä näin", vastasi Pekka Drufva ojentaen toiselle salaperäisen nuolen.

Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli nuolta.

"Kenen jousesta tuo lintu on lentänyt?" kysyi hän.

"En tiedä. Mitä veljeni luulee?"

"Timmahin -- s.o. Suden" -- vastasi Mugalla vähääkään epäilemättä.

Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:

"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan korvan juurella, kun saavumme leiriin."

* * * * *

Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa. Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen, tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana. Hänen vampuminsa, s.o. vyö -- joka oli koristettu monivärisillä simpukankuorilla -- intiaanien rahoilla -- sekä hänen tomahawkinsa kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.

Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti, ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.

Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla astuivat piiriin.

Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin vakavilta ja juhlallisilta.

Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla toisella kädellään otsaansa.

Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen oli varannut hehkuvan hiilen.

Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän Lentävän Oravan kättä -- valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin, kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.

Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun seuraavaan tapaan:

"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä, jotka johtavat Lenapien kyliin?" -- --

Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista miestä, ennenkuin hän vastasi:

"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä. Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? -- Sitäpaitsi eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi kulkisi meidän poluillamme."

"Polut ovat monet, ja Susi osaa piiloutua."

"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee heitä?"

"Katsokoon veljeni itse, mitä syytä minulla on kysyä."

Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli piiloittanut takkinsa alle.

Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen kierrellessä piirissä kädestä käteen.

Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi kyselyään:

"Missä valkea veljeni sai kiinni tämän harvinaisen linnun?"

Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen, neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.

Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata, että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi Lentävä Orava:

"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit kuulemaan heidän perillisensä sanoja."

Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.

Mutta tämä kieltäytyi intiaanien kohteliaisuudella kunniasta.

"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa, delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen jotain heidän viisailta miehiltään."

Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.

"Puhukoon Villikissa", sanoi nyt päällikkö.

Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän nousi ja alkoi täten:

"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme, on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa. Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa, nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on, että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään päätöstä. Minä olen puhunut."

Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle, kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan. Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.

Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.

Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.

Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi arvoitus.

"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi, joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."

"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.

"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen, että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."

"Mistä sinä sitä oletat?"

"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi, ja minä kuulin huudon."

"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne eivät ole terästetyt taistelua varten!"

"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.

"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.

Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta, mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.

Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin. Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.