Part 3

Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.

Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa, että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.

Nyt kutsuttiin sisään Olli, lyhyt, punatukkainen, viekkaan näköinen mies.

Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.

"Kuka kehotti sinua ostamaan hirven?" kysyi tuomari.

"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä, jolloin hirvi ammuttiin."

"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle tästä asiasta?"

"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan mistään hirvestä."

Nyt Pekka ymmärsi, että Lassi oli lahjonut Ollin.

Tuomari jatkoi kuulustelua:

"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"

Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin.

"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi, niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.

"Kuka tuo toinen oli", kysyi tuomari.

Nyt rikas Sven painui kokoon aivan polviinsa saakka.

"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."

"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa, voi tänäänkin tulla sanotuksi."

Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan, mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.

Lopulta tuomari väsyi pölkkypäiseen kalastajaan ja sanoi vanginvartijalle:

"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan. Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän valoon."

Nyt rikas-Sven vähitellen paisui entiseen kokoonsa.

Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.

Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.

Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.

Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.

Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta, kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei ollut vielä langetettu.

NELJÄS LUKU.

Valtaneuvos ja kersantti.

Aurinkoinen toukokuunpäivä. Tammet Valdemarinsaarella -- nykyisessä Djurgårdenissa Tukholmassa -- eivät vielä olleet pukeutuneet vihreään, mutta tammimetsän pikkuasukkaat, tuomet, pihlajat ja paatsamat olivat täydessä lehdessä; riippukoivujen liehuvat höyhentöyhdöt loistivat eri vihreän vivahteissaan, ja orapihlajat olivat täynnä valkeita vastapuhjenneita kukkia, aivankuin vastasataneen lumen peitossa. Mäen rinteillä vaaleanvihreät nurmikentät kevätesikkoineen hohtivat keltaisenpilkullisina ja notkot välkkyvät valkeina ja sinisinä valko- ja sinivuokkoineen. Tukholman virta loisti kevätauringossa kuin kiilloitettu teräspaita, ja etelän puolella levät vuoret, joiden rinteillä punaiset tuvat pilkistivät sireenipensaiden takaa esiin, tuulimyllyt pyörittelivät siipiään ja pienet puutarhamaat karviaismarjapensaineen ja kukkivine omenapuineen kallioiden kolossa näyttivät ikäänkuin kirjavalta seinältä järven ja taivaan välissä.

Virran väreilevillä laineilla kulki joukottain purje- ja soutuveneitä raittiissa aamutuulessa, muiden joukossa ahvenanmaalainenkin alus. Sekä kokka että perä oli pakattuna täyteen jos jonkinlaista tavaraa, halkoja, kalakoreja, mylviviä vasikoita, määkiviä lampaita, y.m., niin että tuskin laivan miehistö, johon kuului vain kolme miestä, pääsi liikkumaan. Mutta kajuutassa oli varmaan jotain vikaa, sillä sen tasaisella katolla seisoi harmaapartainen mies, joka varmaan oli pistänyt jalkansa katossa olevista reijistä sisään, sillä takinlieve ulottui kattolautoihin saakka eikä jalkoja näkynyt lainkaan.

Ei, reikiä ei katossa ollut, sillä mies oli kersantti Drufva Ahvenanmaalta, ja me tiedämme kyllä miten hänen jalkojensa laita oli. Hän oli asettunut tälle korkealle paikalle voidakseen ihailla Tukholman satamaan johtavaa reittiä.

Ja sitä kannattikin katsella. Taustalla näkyi vanha kaupunki, sen monet punatiilikattoiset talot, joiden yläpuolella pari kirkontornia piirsi taivasta laivasillat, joiden ääressä ihmiset ja alukset olivat lastaus- ja purkarnishommissa, pimeitten katusolien suita ja tynnyri- ja säkkikasoja. Oikealla puolella rajoitti tätä tiheään asuttua kaupunkia komean kuninkaallisen linnan säteilevät ikkunat sekä monisakaraiset muurit, joiden takana kohosi suunnaton torni kullattuine kruunuineen. Tämän tornin mukaan itse palatsikin, "Kolmen kruunun linna", oli saanut nimensä.

Kersantti huokasi syvään nähdessään "Kolmen kruunun linnan", sillä sen valtavien muurien sisäpuolella oli pelkoaherättävä vankityrmäkin, jossa hänen poikansa nääntyi.

Siitä ei ollut niinkään monta vuotta, kun kersantti viimeksi oli käynyt Tukholmassa, mutta kaupunki oli siitä lähtien sittenkin paljon kasvanut sekä pohjoiseen että etelään päin.

Ahvenanmaalainen alus laski Eteläportin läheisyyteen, ja kersantti laskeutui vaivalla alas korkealta paikaltaan, nousi maihin ja alkoi heti hitaasti taivaltaa etelää kohti, herättäen vastaantulijoiden huomiota ja sääliä. Tukholman katupojat ovat aina olleet kaltaisiansa. "Älä kompastu partaasi, ukkoseni", huusi yksi joukosta, ja useat muut huusivat pilkkasanoja ramman mies paran jälkeen. Mutta kersantti ei välittänyt siitä, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Yksinkertaisessa, mutta tilavassa huoneessa, komeassa aatelispalatsissa Götakadun varrella, istui vanhempi, harmaapartainen mies aamiaistaan syöden. Yhtä vähän hänen ulkomuotonsa kuin huoneen valkeaksi silatut seinät todistivat rikkautta tai komeutta. Mutta ruokaa tarjoilivat hopeavadeilta komeapukuiset> kumartelevat paashit, ja aterioivan viereen oli huolimattomasti tuolille heitetty purppurasamettien, hermeliinipäärmeinen valtaneuvoksen viitta. Tämä ulkomuodoltaan varsin vaatimattomalta näyttävä mies ei ollutkaan kukaan sen vähempi kuin Jaakko De la Gardie, Leckön kreivi, Ekholman vapaaherra, Haapsalon, Hiidenmaan ja Kolkan herra, oli tähän aikaan 59:n vuoden vanha. Kaunis hän ei ollut, tuo kunnon sotaherra. Hänen litteät kasvonsa, paksu nenänsä ja ulospistävä leukansa eivät olleet miehuullisen kauneuden tunnusmerkkejä, mutta leuvan puutteellisuutta peitti teräksenharmaa, kaunis täysiparta, samanmuotoinen kuin Axel Oxenstjernan, ja pienissä, ruskeissa silmissä, jotka joskus saattoivat näyttää varsin teräviltä, loisti tavallisen hyväntahtoinen, mutta samalla viisas ja sukkela ilme.

Valtaneuvos oli juuri ennättänyt hyvänhajuiseen paistiinsa, kun palvelija astui sisään ja ilmoitti:

"Eteisessä seisoo puolinainen jättiläinen ja tahtoo välttämättä päästä teidän armonne puheille."

Valtaneuvos laski ihmeissään veitsen ja kahvelin kädestään.

"Puolinainen jättiläinen! -- Mitä lorua se on?"

"Niin, jalaton jättiläinen."

"No, kanna hänet sitten sisään, sillä jollei hänellä ole jalkoja, niin mitenkä hän voisi astua sisään."

Mutta sisään astui niin hyvin kuin hän taisi vanha tuttavamme ahvenanmaalaisesta aluksesta.

Jaakko De la Gardie tarkasteli rampaa jättiläistä ystävällisin katsein:

"Vanha sotilas, arvatenkin."

"Aivan niin, teidän armonne! Entinen kersantti, keltaisen prikatin musketöörien parissa."

"Missä sinä kadotit jalkasi?"

"Samassa taistelussa jossa Ruotsi kadotti suurimman ja parhaimman kuninkaansa. Vähäinen minun vahinkoni oli valtakunnan vahinkoon nähden."

Valtaneuvos nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja sanoi ystävällisesti:

"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin voimme keskustella yhdessä."

Kersantti seurasi korkean herran käskyä, ja De la Gardie jatkoi:

"Mikä on nimesi, ystäväni?"

"Gunnar Drufva, teidän armonne."

De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin. Vihdoin hän sanoi:

"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut tunteneeni sinut."

"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä -- olin Upplannin ratsuväen korpraali."

De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan, ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä, tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:

"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla Liivinmaalta?"

"Olin kyllä, teidän armonne!"

"Muistatko kiivasta ottelua Disnan soilla, missä puolalaiset väijyivät meitä aikoen ylivoimallaan musertaa meidät -- sanohan, muistatko sitä?"

"Muistan, se ei koskaan katoa mielestäni."

"Hyvä, niinpä minä kerron sinulle pienen jutun siitä taistelusta. Koska puolalaisten hyökkäys oli varsin odottamaton -- me olimme useamman kerran karkoittaneet heidät pakosalle -- niin jouduimme alussa hiukan epäjärjestykseen, mutta varsin pian me toinnuimme ja annoimme puolalaisille aika lailla selkään. Mutta taistelun kestäessä tuli hevoseni ammutuksi, ja mikä vieläkin pahempi, olin joutunut erilleni miehistäni, niin että sätkyttelin aivan yksin maassa koettaessani irtaantua jalustimista. Viisi, kuusi puolalaista ratsumiestä lähestyi nyt minua aikoen ottaa minut vangiksi. Yhden heistä sain ammutuksi, mutta toinen oli tarttunut suitsiini ja kolmas hyökkäsi takaa kimppuuni. Synkältä maailma sinä hetkenä minusta tuntui, varsinkaan kun en voinut saada jalkaani jalustimesta irti. Viime hetkessä kiiruhti luoksi eräs Upplantilainen korpraali. Hän oli yksin, mutta oikea miesten mies hän oli. En koskaan voi unohtaa kuinka reippaasti hän iski vihollisten keskelle. Minä autoin tietenkin häntä, sillä vihdoinkin olin saanut jalkani vapaaksi, ja me karkoitimme puolalaiset pakosalle useampien sorruttua paikallaan. Sillä välin oli taistelu vetäytynyt toisaalle, ja me kaksi olimme yksin tiheikössä. Minä etsin taskustani jotain, mitä olisin voinut antaa pelastajalleni palkinnoksi, mutta Jumala paratkoon, en löytänyt mitään, varmaankin taistelun tuoksinassa olin kadottanut rahakukkaroni. Silloin minä sanoin: 'Tule joskus telttaani, ja jotta varmaan tuntisin sinut tullessasi, annan sinulle tunnussanan, jonka tullessasi voit toistaa.' Sitten korpraali antoi minulle hevosensa, ja sen selässä minä ratsastin miesteni luo. Sitä ennen olin kuitenkin kysynyt korpraalilta hänen nimeään ja hän vastasi 'Drufva.'"

Tarkastettuaan vieläkin hetken aikaa kersantti jatkoi Jaakko De la Gardie:

"Mutta Drufva ei tullut koskaan. Silloin aloin tiedustella sen nimistä korpraalia, ja sain kuulla, että sellainen olikin olemassa, mutta Disnan taistelussa hän oli hävinnyt. Luultiin hänen kaatuneen, ja samaa luulin minäkin."

"Hän joutui vangiksi. Tuskin sotaherra oli ratsastanut pois, kun joukko puolalaisia saapui häntä etsimään. Minä en päässyt pakoon, vaan olin pakotettu antautumaan vangiksi."

"Sinä se siis olit?"

"Aivan niin."

"Mikä oli tunnussana?"

"Evert Horn."

"Niin, niin, minä annoin korpraalille Venäjän sodassa kaatuneen, unohtumattoman ystäväni nimen. Sinä olet totta totisesti oikea mies."

De la Gardie työnsi nyt aamiaispöydän syrjään ja sulki kersantin syleilyynsä, liikutuksen kyynelten vieriessä hänen partaansa.

"Kauanko olit vankina?"

"Puolitoista vuotta."

"Lunastettiinko sinut?"

"Ei, minä lunastin itseni karkaamalla, ja monien seikkailujen jäljestä pääsin Liivinmaalle."

"Miksi et silloin tullut luokseni? Olinhan niihin aikoihin Liivinmaan kuvernöörinä."

"Minusta tuntui vastenmieliseltä pyytää palkintoa sen johdosta, että olin täyttänyt vain velvollisuuteni varsinkin kun silloin oli vain kysymys minusta itsestäni. Nyt sitä vastoin -- --"

"Nyt -- --"

"Nyt nöyrä pyyntöni ja rukoukseni tarkoittaa toista, nimittäin poikaani, joka parasta aikaa nääntyy vankilassa."

"Mitä nuorukainen on sitten tehnyt?"

"Ampunut yhden kuningattaren hirvistä."

"Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa. Kerro koko asia yksityiskohtiaan myöten."

Kersantti teki niinkuin pyydettiin. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi De la Gardie:

"Minä lähden nyt neuvoskuntaan ja esitän siellä poikasi asian. Sillä välin sinä viivyt minun talossani, syöt aamiaista -- näethän, että pöytä on katettu -- ja lepäät sitten merimatkan jälkeen. Meri-ilma väsyttää. Palattuani juttelemme edelleen."

Niin, kersantti söi kalkkunapaistia hopealautaselta ensi kerran eläissään ja nukkui sen jälkeen pehmeillä untuvapatjoilla. Ainoa mikä vaivasi häntä oli se, että niinpiankuin hän hiukankin liikahti, palvelija heti kumarsi maahan saakka.

Valtaneuvos palasi aikoinaan kotiin:

"Minä ehdotin, että poikasi vapautettaisiin heti ilman muuta. Mutta toiset eivät suostuneet siihen. 'Jos me annamme niin paljon myöten', sanoivat he 'niin ajan pitkään ei ole ainoatakaan jaloa otusta enää metsissämme!' Sen sijaan päätettiin, että nuorukainen lähetetään, vapaana miehenä eikä suinkaan vankina, siirtokuntaamme Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa. Siellä on kylliksi tilaa reippaalle nuorukaiselle ja vapaasti tilaisuutta metsästykseen innokkaalle metsämiehelle. Ja muutaman vuoden kuluttua hän voi palata kotimaahan varakkaana miehenä. Uuden Ruotsin kuvernööriksi on nimitetty eversti Printz, ja syksyllä hän lähtee Göteborgista matkalle kahden aluksen kera. Hänen mukanaan poikasi saa matkustaa."

Kersantti kiitti kyynelsilmin.

"Ja toinen asia vielä. Minä en salli, että sinä edelleen asut Ahvenanmaalla torpan pahasessa, jossa voit toisenkin kerran joutua kärsimään nälkää niinkuin viime talvena. Torpan saat kyllä myödä. Sen sijaan saat käytettäväksesi soman ja hauskan tuvan minun maatilallani Jakobsdalissa Edsvikenissä. Elatuksesi saat talosta, mutta muuten voit tehdä ja toimia mitä mielesi tekee. Koska sinä valtion palveluksessa olet tullut rammaksi etkä siis kykene yksin ja naistesi avulla pitämään huolta muutostasi, niin on valtioneuvosto päättänyt antaa apulaiseksesi vangin n:o 96, Pekka Drufvan ja hän saa olla luonasi syksyyn saakka sillä ehdolla kuitenkin, että sinä menet hänestä takuuseen, niin ettei hän karkaa eikä ole saapumatta Göteborgiin määräaikana, jolloin retkikunta lähtee Uuteen Ruotsiin."

Jos kersantti Drufva olisi voinut langeta polvilleen valtaneuvoksen eteen, niin olisi hän varmaan ilossaan sen tehnyt. Mutta koska se oli hänelle mahdotonta, ilmaisi hän kiitollisuutensa vain sanojen muodossa, mutta vähemmän lämpimiä ne siltä eivät olleet.

Samana päivänä illan suussa kersantti matkusti takaisin Ahvenanmaalle, mutta nyt hänellä oli Pekka Drufva seurassaan, joka oli aivan mieletön ilosta.

Kaikki kävi niinkuin valtaneuvos De la Gardie oli käskenyt. Jo ennen juhannusta oli kersantin onnistunut myödä torppansa Ahvenanmaalla ja muuttaa perheineen Jakobsdaliin, missä hänelle kauniin järven rantaan oli rakennettu soma mökki. Täällä hänen hyväntekijänsä, valtaneuvos kävi häntä tervehtimässä viettäessään kesää maatilallaan. Melkein yhdenikäiset sotilaat juttelivat silloin sotamuistoistaan ja huolimatta erilaisesta arvostaan ja yhteiskunta-asemastaan heistä tuli melkein eroamattomat ystävät.

Lokakuussa Pekka Drufva matkusti Göteborgiin ja sieltä Fatme-nimisellä laivalla hän läksi Uuteen Ruotsiin Delawarejoen rannoille. Samassa laivassa matkusti myöskin uusi kuvernööri, Johan Printz perheineen.

Entäs Rapatalon Lassi?

Hänen kävi huonosti, niinkuin sellaisen miehen tulikin käydä. Ahvenanmaalaiset huomasivat hyvinkin pian, mikä osa hänellä oli ollut hirvenjahdissa, ja vaikkei laki voinutkaan saada häntä edesvastuuseen, tuli kaikkien halveksuminen hänen osakseen.

Siitä oli seurauksena, että hän alkoi juopotella eikä hoitanut taloaan. Pian hänen oli pakko myödä se, ja sitten hän läksi Tukholmaan sekä sieltä merille. Minne hän sitten joutui, sitä ei kukaan Ahvenanmaalla tiennyt.

VIIDES LUKU.

Uuden Ruotsin uutisasutuksella.

Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan. Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin, jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle. Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.

Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637 lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632 toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.

Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.

Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa, sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.

Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan, ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643 helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.

Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon, Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille> jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.

Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit, joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit, niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit. Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa heidän kanssansa.

Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan milloinkaan levätä.

Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein riitaan.

Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta, niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".

Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi. Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m. sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin heidän hyökkäystänsä.