Part 17

Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua, ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella, vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta, sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.

Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.

"Eivät he löydä sieltä muita kuin kummituksia", mutisi Villisika.

Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:

"Ole vaiti tai kuole -- -- --"

Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin hänelle suuhun.

Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.

"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan. Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan tämän viereen.

"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä. Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."

Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli päästänyt tuon äänen.

Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja, joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät ja suutelivat häntä.

Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:

"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."

Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.

Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan, missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia kysyi Pekka Drufvalta:

"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat meitä takaa?"

"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne, eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä. Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja jatkamme soutua koko yön."

"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."

"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."

Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin ottaakseen osaa suureen taisteluun.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Vanha tuttava.

Siihen aikaan, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat mohikaanien leiriin, oli tosin jo joitakin tappeluja ollut taistelevien välillä, ja pääasiallisesti olivat mohikaanit ja heidän ruotsalaiset liittolaisensa voittaneet. Mutta ratkaiseva taistelu oli vielä jäljellä. Irokeesit, joiden päälliköksi Kovapää oli valittu, olivat peräytyneet yhä, mutta nyt koko irokeesien voima oli asettunut metsäisen ja kivisen harjun juurelle, jota kahdelta puolen rajoittivat pohjattomat suot, siis erittäin taitavasti valittu asema, joka tuotti kunniaa Kovapään sotapäällikköominaisuuksille. Heitä vastapäätä, mutta tasaisemmalla, joskin myös metsäisellä tantereella seisoi mohikaanien joukko. Keskiosan muodostivat mohikaanit itse "Mustan Jaguaarin", Uncasin sedän johtamina, joka usean vuoden kuluessa, niinkauankuin Uncas oli vielä liian nuori, oli toiminut mohikaanien päällikkönä. Oikeassa sivustassa seisoi 15 ruotsalaista sotamiestä luutnantti Schuten johtamina ja vasemmalla yhtä monta vänrikki Liljehöökin johdon alla. Sitä paitsi oli mohikaanien avuksi saapunut varsin suuri joukko delawareja joen toiselta puolelta, melkein kaikki Minquaheimoon kuuluvia. Nämät olivat sijoitetut osittain keskustaan, osittain kummallekin sivulle.

Samana iltana, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat leiriin, pidettiin suurempi neuvottelukokous, jossa päätettiin, että yleisempi hyökkäys tapahtuisi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Jotkut päälliköt puolustivat tosin yöllistä hyökkäystä, mikä parhaiten soveltui intiaanien sodankäyntiin, mutta siitä luovuttiin sillä perustuksella, että silloin pyssyistä ei olisi paljon hyötyä, ja niihinhän sitä kuitenkin eniten luotettiin.

Muutamia minuutteja ennen auringonnousua alkoi suuri taistelu, yksi suurimpia, mitä näihin aikoihin oli näillä seuduin tapahtunut.

Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, erosi intiaanisota huomattavassa määrässä niistä taisteluista, joita sivistyneet kansat kävivät keskenään. Siinä ei näet taisteltu koskaan tihein rivein. Sellainen taito ei kuulunut intiaanien sodankäyntiin. Sitä ammuttiin vain suojusten takaa tai varsin harvoissa ampumalinjoissa. Tosin ei siihen aikaan kaivauduttu maahan niinkuin myöhemmän ajan sotamiehet, mutta intiaanit olivat tavattoman taitavat löytämään suojaa maan päältä. Puiden runkojen takaa, vieläpä puiden tuuheista latvoista saattoi sadella alas nuolia. Suojuksina käytettiin niinikään kallionlohkareita tai suurempia kiviä, luonnollisia syvennyksiä maassa tai tiheitä pensaikkoja, sillä okaiset pensaat, jotka Amerikassa ovat hyvin tavallisia, tekivät melkein samaa virkaa kuin piikkilanka-aitaukset meidän päivinämme. Ja valkoiset sotamiehet, jotka taistelivat punaisia vastaan, olivat pakotetut käyttämään samaa taistelutapaa kuin hekin, sillä muuten he olisivat olleet hukassa.

Jo päivällisen aikana oli taistelu päättynyt ja tuotti loistavan voiton mohikaaneille ja heidän liittolaisilleen. Koko irokeesijoukko tuli kokonaan hajoitetuksi. Sen jälkeen kuin päävoima oli tapettu tai vangittu, pakenivat jäljellejääneet. Kovapään tarkoituksena oli kylläkin ollut, että jos irokeesit joutuisivat tappiolle, vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin, ja siltä varalta oli jo tehty valmistuksiakin rakentamalla murroksia taistelupaikan taakse, mutta Kovapää kaatui, saatuaan luodin suoraan päähänsä. Kovapään pää ei ollut kyllin kova vastustaakseen ruotsalaisen pyssymiehen kuulaa ja se lopetti hänen päivänsä. Hänen kuolemansa jälkeen irokeesijoukko ei pysynyt enää koossa, ja siksi ei suojelevista murroksistakaan ollut mitään apua, vaan pikemmin ne olivat esteenä pakeneville, ja vankien lukumäärää ne myös suuresti lisäsivät. Myöskin vastapuolueen päällikkö, vanha Musta Jaguaari, sai haavan taistelussa, se ei kuitenkaan ollut hengenvaarallinen, mutta hänet oli kannettava paareilla taistelukentältä omaan kyläänsä. Tästä oli seurauksena, että Uncas, joka joka tapauksessa varsin pian olisi ottanut päällikkyyden haltuunsa, nyt jo sai johtaa joukkoja.

Taistelun jälkeen palasi ruotsalainen joukko kotiin, sen jälkeen kuin luutnantti Schute oli ottanut intiaaneilta sen lupauksen, etteivät he kiduttaisi vankejaan. Uncas asettui takaa-ajavien etupäähän, ja Pekka Drufva seurasi mohikaanien erikoisesta pyynnöstä heidän kyliinsä. Syynä siihen oli se, että huhu tiesi kertoa, että pienempi joukko irokeesejä -- 30 miestä, sanottiin -- ryösti ja poltti meren rannassa sijaitsevissa kylissä, joista kaikki miehet olivat lähteneet sotaan. Ja niinpä oli sekä Uncas että taisteluun pystymätön Musta Jaguaari pyytänyt häntä johtamaan sitä joukkoa, jonka heti oli määrä lähteä näitä ryöstäjiä vastaan. Tämä pyyntö oli samalla niin suuri luottamuksenosoitus mohikaanien puolelta, ettei Pekka Drufva voinut kieltäytyä siitä. Ehkäpä hän siten oli ensimäinen valkoihoinen, joka toimi intiaanijoukon päällikkönä Amerikassa, ja se kunnia oli siksi suuri, ettei siitä käynyt kieltäytyminen.

Pekka Drufva ymmärsi vallan hyvin, miksi Uncas niin suurella innolla, melkeinpä kuumeella kiiruhdutti pakenevien irokeesien takaa-ajoa. Hän tahtoi anastaa Metsäliljan, ennenkuin irokeesit ennättivät lähteä leiristään liikkeelle Timberjärven rannalta. Mutta hienotunteisuudesta hän ei maininnut sanaakaan tästä otaksumisestaan.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi merta kohti.

Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.

Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista. Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä vaimokseen?

"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia, minä, joka -- en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi minun täytyy muuttaa alaa -- -- --"

Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti, että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä. Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.

"Valkoinen mies", huudahti Pekka Drufva. "Kukahan se voinee olla?"

Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.

Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.

Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne tänne.

Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille hyökkäysmerkkinä.

Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin kasvot ja tuntenut hänet.

"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu, että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa", kysyi hän ihmeissään.

Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi surkealla äänellä:

"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti, sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä sinua että muita vastaan."

Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään pehmeässä ruohikossa.

Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.

Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia, päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.

Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä, jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat keskeyttäneet.

"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta tapasimme toisemme tässä erämaassa."

Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella, viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan. Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut. Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan. Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi. Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla:

"Meidät otettiin erinomaisen hyvin kylässä vastaan, varsinkin kun he kuulivat, että minä olin ruotsalainen. Me saimme hyvän aterian ja sen jälkeen meille luovutettiin maja, jossa saimme nukkua, sekä luvattiin seuraavana päivänä antaa meille oppaaksi poika, joka johtaisi meidät ruotsalaiseen linnoitukseen. No, me läksimme varhain levolle, sillä olimme kovin väsyneet paljosta valvonnasta ja kovasta työstä merellä sekä samoilusta päästyämme maihin. Melkein heti me vaivuimme uneen. Mutta hyvä Jumala, olipa se heräämistä! Majan joka nurkka paloi, ja kun me hyökkäsimme ulos, välkkyivät verenhimoiset kirveet päittemme päällä. Meillä ei ollut mitään muita aseita kuin puukkomme, mutta niillä me asetuimme vastarintaan niin hyvin kuin taisimme. Mutta niistä ei ollut pitkälle apua. Perämies ensimäisenä kaatui pää halkaistuna, ja molemmat toverini seurasivat pian jäljessä. Minut he iskivät takaapäin maahan ja koko kasa intiaaneja kävi kimppuuni. Silloin antauduin vangiksi, mutta jos olisin tiennyt, mikä minulla oli edessä, olisin, Jumala antakoon minulle anteeksi, kernaammin iskenyt puukon omaan rintaani. Me emme kuitenkaan olleet suorittaneet työtämme niinkään huonosti, sillä kolme intiaania makasi henkitoreissaan ympärillämme. Siksi kai he sitten kiduttivat minua niin kauheasti. Intiaanikylän he polttivat, ryöstivät kaiken sen, mikä heistä oli arvokasta ja ajoivat naiset ja lapset suurena joukkona edellään aivan kuin karjaa. Sitten lähdettiin erämaahan, ja kaksi päivää me kuljimme ennenkuin saavuimme tänne. Minusta tuntui kuin he olisivat pelänneet takaa-ajajia, ja siitä minä iloitsin, sillä taistelussa toivoin pääseväni vapaaksi. Täällä he luulivat olevansa hyvässä turvassa. Niinpä he päättivät pitää iloa minun kustannuksellani ja paalu pystytettiin maahan. Loput sinä tiedät, Pekka Drufva."

"Niin, minä tulin viime hetkessä, mutta Jumalan kiitos, sittenkin ajoissa, sillä haavasi eivät ole hengenvaarallisia. Mitä nimeä sinä käytit merimiehenä?"

"Minua sanottiin Ahvenanmaan Lassiksi."

"Hyvä, sillä nimellä minäkin tahdon kutsua sinua, sillä vanha nimi repii turhat haavat auki. Nyt saat seurata mukanani ruotsalaisten siirtokuntaan, missä minä asun, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että haavasi paranevat pian. Sitten saat jäädä sinne tai lähteä jollakin laivalla merille, aivan niinkuin haluat."

Kyyneleet kimaltelivat Lassin silmissä, kun hän vastasi:

"Pekka Drufva, tästä lähtien tahdon palvella sinua. Silloin minusta ehkä voi taas tulla hyvä ihminen."

"No, siitä saamme sitten puhua", vastasi Pekka Drufva äänellä, joka ilmaisi liikutusta.

Hän antoi sitten intiaanien laittaa paarit oksista kuntoon, ja sillä Ahvenanmaan Lassia oli kannettava, sillä hän ei kyennyt kulkemaan.

* * * * *

Palatessaan mohikaanien päällikkökylään huomasi Pekka Drufva heti, että Uncas oli palannut takaa-ajomatkaltaan, ja ettei se ollut tulokseton ollut, näkyi muun muassa siitä, että päällikön teltan edessä kasvavaan puuhun oli sidottuna vanki, jonka hän heti tunsi. Se oli Peter Irgens.

"Retkesi on ollut onnekas", sanoi hän Uncasille, "sillä näen, että olet saanut vangiksi miehen, joka varmaankin oli koko sodan alkusyynä, ja jolla sitä paitsi on paljon tilitettävää ruotsalaisille."

"Niin", vastasi Uncas, "Vesirotta oli varmaankin ensimäisiä, jotka pakenivat, sillä hän oli jo ennättänyt takaisin Timberjärven leirille ja parhaillaan oli hajottamassa sitä yhdessä siellä olevien intiaanien kanssa, aikoen paeta pohjoiseen, irokeesien vakinaisiin kyliin. Mutta minä ennätin paikalle viime tingassa, piiritin leirin ja vangitsin heidät kaikki."

"Eikö Peter Irgens tehnyt vastarintaa vangittaessa?"

"Hurjaa vastarintaa. Mutta me piiritimme hänet ja iskimme maahan. Hän olisi nyt kuollut, jollei Uncas olisi sitä estänyt. Hän on jätettävä luutnantti Schuten käsiin."

"Se on oikein! Siellä hän on tervetullut. Mihin hänen poikansa, Will joutui?"

"Hän kaatui puolustaessaan noita risuvalleja, jotka Kovapää oli rakennuttanut paon varalta. Uncas itse halkaisi hänen päänsä tomahawkilla."