Part 14

"Molemmat neidit ovat kadonneet."

"Oletko hullu, mies -- neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.

Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi käheällä äänellä:

"Miten se tapahtui?"

"Sen saat parhaiten kuulla kuvernööriltä itseltään", arveli palvelija.

Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan kauaksi jälkeensä.

Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli tapahtunut.

Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut. Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut: "Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin. Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään, mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi, mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä. Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:

"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."

"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva ahdistunein mielin.

Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta soihdunkantajaa.

Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle miehelle.

"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta selville", päätti kuvernööri.

Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.

Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat, jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista. Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.

Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko. Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva, polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn, kysyi kuvernööri:

"Näetkö jotain, Pekka Drufva?"

"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en tahtoisi nähdä."

"Sano kuitenkin mitä sinä näet; koetan kestää pahintakin."

"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät. Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."

"Hyvä Jumala, intiaanejako ne olivatkin", huudahti kuvernööri.

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "vaan valkoihoisia."

"Mistä sinä sen näet?"

"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."

"Eihän se mitenkään ole voinut olla kukaan uutisasukkaista!"

"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on Nick Truve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"

"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä voivat olla?"

"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin jos olisin ollut paikalla."

Kuvernööri hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut piiskan iskun.

Hetken kuluttua, seisottuaan aivan avuttomana ja epätoivoisena sanoi hän:

"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."

Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan selityksiä.

"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität. Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."

"Mutta minne he ovat kuljettaneet heidät?"

"He ovat kantaneet heidät pois."

"Mutta minne?"

"Siitä me otamme heti selkoa."

Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen kangaspala.

"Tämä", sanoi Pekka Drufva, "on repeytynyt jommankumman puvusta."

Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään. Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.

Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että heidät oli kannettu veneeseen saakka.

Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa. He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.

"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa -- onhan se aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet toisiamme."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa, eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen hollantilaisen komppaniian palveluksesta."

"Mutta minne hän sitten on vienyt heidät?" huokasi kuvernööri.

"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla erittäin hyvät ystävät."

Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin silmin:

"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."

Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi itseään Pekka Drufvan sanoessa:

"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon. Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa takaa-ajettu."

Kuvernööri huokasi syvään.

"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"

"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla saada neidit vapautetuiksi."

"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen, sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni -- ei koskaan."

"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte, herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri, luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas. Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä kuin minustakin."

Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä lämpimästi hän sanoi:

"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä -- paras, mitä tällä hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität, johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin karkuun. Jumala kanssasi."

Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana päivänä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jäljillä.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä, että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia, mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä. Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli neiti Gretan oma.

Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin, joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi -- maassa oli vieläkin joukko vitsoja -- ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle, ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.

Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli, eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa, mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.

Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä, se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta -- pikemmin sittenkin päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.

Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan, huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia voimia.

Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla, ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi ja heitetyt kivelle.

"Nuo Greta on sitonut yhteen", huudahti Pekka Drufva ja kiiruhti kiven luo.

Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:

"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin. Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä. Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja meitä. Greta."

Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.

"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa minulle voimia."

Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.

"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota everstiluutnantin tyttären tasalle."

Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän kadottaisi niitä.

Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai valvonta oli ollut ankarampi.

Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan, ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare, jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut. Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin, kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.

Äkkiä kajahti peipposen kutsuääni. Sen täytyi lähteä intiaanista, sillä peipponen on ääneti pimeän tultua. Ja Pekka Drufva ymmärsi merkin. Hän nousi ja astui reippain askelin patsasta kohti, joka puolestaan laskeutui alas jalustimeltaan ja tuli puoli tiessä häntä vastaan.

"Uncas!"

"Ukkosen Veli!"

He puristivat toistensa kättä, sillä seurustellessaan Pekka Drufvan kanssa käytti Uncas valkeaihoisten tervehdystapaa.

Kun he olivat käyneet istumaan sille paikalle, jonka Pekka Drufva oli valinnut yöleirikseen, kertoi tämä ystävälleen Uncasille, yksityiskohtaisemmin tyttöjen ryöstöstä kuin mitä sanantuoja oli voinut tehdä, ja selvitteli hänelle lopulta pelastussuunnitelmansa. Uncas puolestaan kertoi, että päällikkö Kovapää oli pystyttänyt pienemmän leirinsä Timberjoen lähdejärven rannalle ja väitti varmasti, että tytöt olivat viedyt sinne. Sitä vastoin oli irokeesien päävoimalla suurempi leiri paria peninkulmaa idempänä, ja tätä vastaan mohikaanit olivat aikoneet tehdä suuren hyökkäyksen, koska valkea päällikkö oli luvannut heille 30 sotamiestä avuksi. Että Kovapäällä ja hänen miehillään Timberjärven rannalla tulisi siis olemaan muutakin työtä kuin vartioida naisia, oli päivän selvää, ja siten, arveli Uncas, tarjoutuisi joku tilaisuus varmaan tyttöjenkin pelastamiseen.

Tämän jälkeen molemmat ystävät vaipuivat uneen lähteäkseen seuraavana päivänä päämääräänsä kohti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Intiaanileiri.