Part 9

Mutta "paras" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen saatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan valkoisten murhaamiskiihkosta: "Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla juhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä olivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä. Aavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö, kun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille hauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin eräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä heidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa, suosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta samppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada koettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi perkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun olivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan kunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli täydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin yhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat ikkunoistaan seurata tapausta."

Tällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki vankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan kidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän: "Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä reippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden. Kuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään näkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut, niin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa mukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä runoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he tuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa. _Kosto kolmanteen polveen!_ ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä huutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on kostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu avaruudessa."

Vielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri maata pääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä oikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73 maalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa pitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä 15,817. Mutta kokonaan _puuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17 kaupungista_.

Kun sen sijaan "punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen" uhrien lukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu) ja näistäkin kuului suuri osa "suojeluskuntiin", siis suoranaisiin vihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia. Kuitenkaan ei _näitä_ tekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan tuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset hengellään maksaa omavaltaisuutensa.

Mutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten sotajohto että yleinen mielipide peittelemättä _käski ja yllytti_ työläismurhiin (joihin liittyi _lukemattomia ryöstötapauksia_), annettiin niiden toimeenpanijoille vielä "yhteiskunnankin" tunnustus selittämällä nämä _armahdetuiksi_. Annettiin näet armahdusmanifesti, joka kuului: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, _jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta_."

Mikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta torpparistaan, työnantajalle suoriutua "uppiniskaisesta" työläisestä ja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi "kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" -- vedit tukasta tai parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!

Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön, majuri _Gustaf Aminoffin_ kiertokirje "valtiorikosoikeuksien" syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti _armeijan tahdon ja toivomukset_ m.m. seuraavasti:

"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."

"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet _minkään aatteen_ puolesta."

Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti" julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.

Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.

Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi. Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.

25,000 orpoa.

-- Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai "Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,, joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, -- Mitähän, jos mä panisin tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.

Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin -- miksipäs ei palstan täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin vähemmän tärkeätä?

Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.

-- Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita pahuuksen punaisia _kaatunut_. Mutta arvasihan sen, kun _meidän_ sakki kerran otti ja näytti. Hm.

Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan. Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.

Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. -- --

* * * * *

Mutta entä mitä itse nuo 25,000?

Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä vetelevät he?

Ovatko he tolkulla koko pykälästä?

Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista. Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja -- --

Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.

Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat "kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada selkäänsä. Ja kuitenkaan ei _näille_ ollut tapahtunut mitään. Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin, jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. -- --

Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.

Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.

Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.

Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.

Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen täältä.

Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.

Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui, mitään ei saatu.

Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:

-- Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse! Eipä sitä ole leipää liiaksi _ihmisillekään!_ Mene pyytämään -- isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!

Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.

Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana, sairaana ja viheliäisenä ja -- nälkäisenä, vielä kymmenesti nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin, varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen. Kaikkien, kaikkien, kaikkien!

Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.

Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä. Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku, kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja -- valkoiset terroristit. Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä koko onnettomuuteen.

Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.

Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, _meitä kaikkia_, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.

Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.

Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma laupeudenoppi. _Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari. Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita_. Kun kaikki ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.

Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole muuta kuin yksi ainoa muu tunne: _vihan_.

Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään vaaratonta nyrkkiään.

Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle, jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan, niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.

Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha mutta sitä luisevampi nyrkki.

Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon kostoakihelmöivät nyrkit.

Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".

_Nääntyville veljille_.

Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä, te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.

Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa, joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy: Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa, mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.

Sama kannustaahan maailman kansoja huuma, mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan, jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma, min alkusoittoa taistonne ainoastaan.

Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen, käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon. Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen, päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.

Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain, ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet, ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain. Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!

Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen "sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.

Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että "oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten hairahdusten johdosta, itse _heti siihen tilaisuuden saatuaan_ kuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan -- ja kaikki oli ohi. Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan siunaus.

Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä, ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana, harkituimpana ja -- tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin työläisistä yksi osa nälällä _vähin erin_ kuoliaaksi, toinen osa turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei -- kärsittyään kaikki nälän kauhut aste asteelta -- vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi -- ja jää yhä vielä -- fysillisesti murtuneena ja ehkä myös psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.

Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren, Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien, monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin" piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä, luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!

_Valkoinen Suur-Suomi_.

Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä, se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä ja piinapenkkien luona ja hautausmailla ja milloin kunniattoman kerjurin lailla se suurempansa eessä on polvillansa ja onkii myötätuntoa vahvempansa valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa. Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.

Niin pieni, että kauhuksensa konsa se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa, ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita ja aikakirjoihin tää musta lehti: Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa, kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.

* * * * *

Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen terrori -- se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet, Tosiasioita! Tässä niitä:

Kurkistakaammepa esim. _Tampereen_ leirille. Tänne saivat vangittujen omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan, vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla vankileireillä kun annettiin sama kielto -- _oltiin sovittu työläisten tappamisesta nälkäkidutuksella_.

Ja niinpä -- palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle -- oli siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai vangin tekemään mitä hyvänsä. -- Lienee muuten tunnettua mitä elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi varatuilla ruokavaroilla. -- Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen, haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75 gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä _sinne_ kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty _saksalaisille!_ Näille voittamattomille! Näille maan uusille isännille!

Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin ajettuminen ja -- kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi _neljännestä koko vankimäärästä_.

Muudan _Hämeenlinnan_ vankileiriin tutustunut toveri taas tietää kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."

Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. _Kaikki opererattavat potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan_.

Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin kymmenillä vuosilla.

_Riihimäen_ leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:

"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella, ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. -- --