Part 8

Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä -- vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta mielipuoleksi.

Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle _siitä kauheasta_. Niin, tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?

Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita. Ja kuitenkin -- no, ymmärrät kun kerron.

Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita" olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä, mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten. Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa joutua ammutuksi.

Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja -- tosiaankin teuraskarja! -- rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta, ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla. Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan, viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" -- perkele, koskahan noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! -- sitten meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot, sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.

Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!

Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.

Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin -- ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.

Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita. Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista, ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset -- ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.

Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia, miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" -- kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat" oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon -- kun sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin kasvoihin.

Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena, kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon, koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.

-- Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla; ryssät voivat panna pahakseen!

* * * * *

Tiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä nakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi sanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi voinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni oma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani ja _määräävä tekoni_, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä vapaaseen elämään.

Sisko-raukka!

Taikka oikeastaan: uljas sisko!

Sain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:

Kuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen mukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti velvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi luokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen alta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.

Tapasin heidät monesti luotituiskussa -- ja muualla ei ollut aikaa kohdatakaan.

No, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri puhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu yksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun temmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö. Kumartuu haavoittuneen puoleen. Katu "puhdistuu". Veren päihdyttämät lahtarit ryntäävät paikalle.

-- Kädet ylös! huudetaan.

Mutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain haavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön rinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain pitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin ikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen lepoon!

-- Kädet ylös! ulvovat valkoiset.

Mitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta nousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen valkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.

-- Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.

Kehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa sankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle kylmenevän urhoa viereen.

Siinä siskoni, ja toverini -- Kallen tarina.

Mutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja lohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.

En itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.

Mari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt elävänä, mutta ei myöskään kuolleena.

Häpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän kuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä teilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja -- heikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.

Mutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?

Hirveätä.

Ja kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.

Korvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.

Lähetä pian tietoja kotoa.

Poikasi

Hannes.

Jälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin saada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.

Siis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia ajatusta loppuun saakka.

Isäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.

Mitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja "rauhallinen kehityksensä".

Seinää vasten!

Ei suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt ymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet liian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa kauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat himoamansa viattoman veritilkan. "Rauhallinen kehitys" vyöryi yli työläisruumiin.

Surullista, surullista, surullista!

Näen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen sinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana yön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan valvo.

Enkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!

Mikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!

Siinä ainoa mikä elähyttää onnetonta

Poikaasi.

* * * * *

Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, _Ragnar Jändel_, on ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka "astuivat levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä kohti kiväärinputkia -- melkein hymyillen odottaen kuulia."

Näin helisi hänen kanteleensa:

_Työläissankarit_.

Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi. Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele, te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.

Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain? Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain? Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain, näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?

Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain, joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen, ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.

Ja seistessänne -- tiedän sen -- eess' iäisyyden yön te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan. Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn, ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.

Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi, ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen. Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi: Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!

Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä, vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä, sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.

Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä, oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen, ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä, mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.

Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon, käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.

Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös saanut häneltä säkeistönsä.

Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen sijaan laulanut laulusensa.

Kas tässä:

_Koston perijä_.

Kova kohtalos, piltti sa pienoinen, niin nuornahan orvoksi jäit sä. Ajan melskeisen, verihohteisen, periturmion luokkasi näit sä. Oli nuorna jo kauhu sun saattos: sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.

Verin värjätyt kunnaat Tampereen sun rakkaimmistasi puhuu, työn urhoista aikahan vastaiseen punapaadet hurmeiset huhuu. Taru kertova on miten ylhä oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.

Käsi kädessä kuinka astuivat tuliputkia vastaan he innoin ja kuinka uljaina kaatuivat he vertavuotavin rinnoin elon luokkansa lunnaaksi antain, erän kalleimman uhriksi kantain ajan alttarill' ankean.

Taru kertova on miten julmurit sukukuntaasi sortivat kurjaa, miten kahleita kantoivat sankarit, tuta tuskaa saivat hurjaa tai vanhempaisi lailla elon oikeutta vailla manan maille he häädettiin.

Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo, joka vainovuosista haastaa, kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo, joka työläisrintaa se raastaa, vaan tulena _sua_ se hiiltää, jota miero ja orpous viiltää, jota huuhteli hurmevuo,

Sotakutsuna kaikuen sulle se soi, verivelasta muistuttaa se. Se maksa ja tee tili tuikea, oi, pois sortaja valta sa laase! Isäs, äitisi poikana vartu ja työläisurhona tartu sa kalpahan kostajan!

Valkoinen terrori: verilöylyt.

Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveri _O.V. Kuusinen_, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa, m.m. näinikään:

"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta. Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei. Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan... Nauttii niin liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa -- kuten kaikki huijarit -- että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille, sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen kostonnautinnossa."

Niin.

Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto, ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo luokkasodan aikana -- omalla alueellaan -- mutta varsinkin een jälkeen hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".

Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin. Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin _Juhani Aho, Ilmari Kianto_ y.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia viettejä.

Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä, väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi, porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä. Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat. Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla, joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä "monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat työläisveressä ja -niljassa.

Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut estäisivät näkemästä koko kauhujen korven -- rikkainkaan fantasia ei kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä veriteoista.

Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.

Alkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan aseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä ja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa hiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat koskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin meren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja ruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu elävänäkin.

_Varkauden_ tapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: "Ei milloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten antautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta, työläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet mitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi meistä eroiteltiin _joka kolmas mies_, ja ammuttiin armotta. Näin tapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä. Meistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka kymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80. Lahtarien kuularuiskuista sai surmansa myös _usea vaimo ja lapsi_. Kaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata, heitettiin virtaan tai painettiin avantoihin."

Tähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio, Rovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani j.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin sydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien väkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten tekemien murto-osaksi.

_Tampereella_ taas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain suomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä riisuttiin kaikki vaatteet ja "jätettiin puolialastomat ruumiit virumaan siihen _korkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat pakotettiin kiipeämään_. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle sillalle katselemaan suuret joukot porvareita -- kaikki vähänkin sosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu -- ja kuului monen suusta yllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja herrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen." -- Näin jauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.

_Hollolassa_ tapettiin Pyhäniemen pyörätehtaan _koko työväestö_, ja muuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä määrä, _1,335!_

_Hennalan naisvankien_ kohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa seuraavaa: "Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra ovellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski seurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja tytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun kutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen kamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme, kun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen äänen, -- -- Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten siskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja laulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missä _itse kaivoivat kuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa_. Ja kun murhaajat kielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa meidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi vasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavalla _murhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia, punaisenristin väkeä_ tai sotilasnaisia -- ja ilman minkäänlaista tutkintoa."

_Helsingissä_ saksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia valloittaessaan _rakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä_.

_Lahdessa_ oli ruumistuotanto niin tavaton -- noin 2,000 -- ettei kaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: "hautaan heitettiin niin haavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut murhatuista nousivat haudoista."

_Hämeenlinnan_ vankileiristä kirjoitti muudan toveri: "Jouduin lahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera. Talon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen saunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna teurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin nälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan kartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet kyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi nääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8 voimakkainta. -- -- Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää siellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä rämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan," -- "Me punaiset olimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan siunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat verihurtat", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.

Mutta voiton kaikista veivät _Viipurin_ verilöylyt. Siellä viettivät Mannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaan _tiedetään_ siellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä aivan liian pieni, "Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin teloituksia -- satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja kivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he ensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä joukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut hylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa kerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen."