Part 6

Se kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on murtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.

Olkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että valkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien tuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.

Hämähäkki kutoo verkkoaan.

Ja siltä aikaa kun Punaisen Suomen naurettavan säveä proletariaatti ja sen valtuutetut pitivät huolta, että tuhansien vangiksi otettujen valkoseikkailijain päivät olisivat olleet niin miellyttävät kuin suinkin; sillä aikaa kun sotajohto ja ylemmät sekä alemmat hallinto-elimet laativat sydäntäsärkeviä julistuksia "punaista terroria" vastaan, jonka _puutteensa_ juuri valkoiset saivat punaisten alueella tehdä lähes mitä mielivät, sillä aikaa kun Suomen Kansanvaltuuskunta "sääti lakeja ja järjesti maan oloja" sekä "oli valmis jättämään valmistamansa kansanvaltaisen valtiosäännön yleisellä kansanäänestyksellä ratkaistavaksi" (tietysti oli saatava äänestää niidenkin, jotka olivat painaneet puukon proletariaatin kurkulle!) -- kun ajateltiin "koko yhteiskunnan" parasta, kansalliskokousta, mutta ei kiinnitetty läheskään riittävää huomiota aseelliseen toimintaan, punaiseen armeijaan, jonka varassa koko proletariaatin joko voitto tai täydellinen menetys _sillä haavaa_ oli -- sillä aikaa kun proletariaattiarmeija kasvoi sankaruudessa, mutta ei lukumäärässä, teki kouliintuneiden upseerien ja asetottumuksen puutteesta huolimatta uskomattomia urotekoja mutta vuodatti hiljakseen verensä kuiviin, näki nälkää ja kurjuutta -- sillä aikaa valkoinen hämähäkki salonkivaunussaan Seinäjoella täydenteli verkkoaan yhdessä rytäkässä sotkeakseen siihen ahnain silmin vaanimansa punaisen "rauhanhäiritsijän", proletariaatin.

Vapaaehtoista körttiläis- ja seikkailija-armeijaa vahvistettiin, kuten sanottu, pakollisen laittoman asevelvollisuuden kautta hankituilla voimilla. Tuo Renvall-hallituksen katala teko ei ollut kauneimpia valkoisten luokkasodan aikana suorittamista konnuuksista. Työläiset nostettiin työläisiä vastaan. Vähät välittivät nämä mustat sielut kansainvälisten sotalakien pykälistä. Maailmankodassakaan, missä eläimelliset intohimot vyöryivät valtoineen yli siveyskäskyjen, ei sentään koskaan _pakotettu vastapuolta sotimaan omaa väkeään vastaan_. Mutta tähän ryhtyivät Renvallit ja Mannerheimit. Ken ei mielisuosiolla astunut valkoisten riveihin, hän pakotettiin siihen asevoimalla, kun hänen vastarintansa ensin oli poliisiputkissa ja vankileireillä heikennetty nälällä ja rääkkäyksellä; ken ei sittenkään alistunut hän sai lyhyen tuomion. Valkoisten murhaaman työläisen veli tai poika sai monen monessa tapauksessa luvan astua samaisten murhaajain riveihin. Mutta mitäpä siitä. Valkoisten voimat varttuivat sitä mukaa kuin punaisten hupenivat.

Eikä ne varttuneet yksinomaan asevelvollisuuden avulla. Lahtarien avuksi riensi myös ruotsalainen prikaati, joka käsitti pääasiassa palkkamurhaajaluontoisia ja moraalisesti vajamittaisia olentoja; suoranaista rikollistyyppiä sanotaan tuossa vain joitakin satoja käsittävässä lahtarilaumassa edustaneen jopa pariinsataan nouseva bandiittijoukko. Eikä käy kummasteleminen, jos "Suomen Ystävien Seura käydessään audiensilla Kuningas Gustafin luona värväyksen helpoittamiseksi pyysi amnestiaa kaikille rangaistuksen alaisille sotilaille, mutta ei ainoastaan sotilasrikoksiin vaan myös yleistä siviililakia vastaan tehtyihin rikoksiin nähden! Tiedettiin, missä piirissä oli parhaat värväysmahdollisuudet!" [Ture Nerman: Svarta Brigaden.] Ei siis ollut syrjäisten syy, ettei brigadistien maine Suomessa parantunut; päinvastoin: "rosvotakseen ne tänne tulivatkin", vakuuttelivat suomalaiset valkoiset jälkeenpäin, siten vain konstateeraten tietyn tosiasian mutta myös vierittääkseen omia raskaita syntejään näiden laajalle omalletunnolle.

Näiden lisäksi keräsi Mannerheim armeijaansa joukottain venäläisessä armeijassa palvelleita vastavallankumouksellisia suomalaisia upseereja. Kukkuraksi haalivat vielä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia päälliköitä.

Ja yhtä kuumeisesti kuin hääri Mannerheim valkoisella puolella, toimivat hänen kätyrinsä punaisella. Vehkeilevä porvaristo harjoitti laajaa provokationia ostaen aseita ja jopa kokonaisia taistelusuunnitelmia kornilovilaisilta upseereilta, jotka muka kumouksellisina olivat liittyneet kumousarmeijaan. Ei varoja eikä vaivaa säästetty koetettaessa kylvää proletaarisotilaissa erimielisyyttä ja epäluuloa päälliköitään ja Kansanvaltuuskuntaa kohtaan.

Lisäksi osoitti Ruotsi "puolueettomuuttaan" sillä, että lähetti retkikunnan "ihmisystävällisistä" syistä valtaamaan Ahvenanmaata. Siten estettiin punakaartit valvomasta kulkua Pohjanlahdella ja valkokaartilaiset saivat vapaasti temmeltää Turun saaristossa.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Pian saivat ruotsalaiset väistyä saksalaisten tieltä Ahvenanmaalta. Maata kaupitteleva hallitus oli Svinhufvudin välityksellä lopullisesti solminut ennen suunnitellut kaupat Saksan kanssa, ja saksalaisia retkikuntia lähetettiin eri paikoista yrittämään maallenousua Suomeen. Kauppoihin kuului Suomen kytkeminen Saksan imperialismin alaiseksi vasallivaltioksi, saksalaisen prinssin tuleminen Suomen kuninkaaksi j.n.e. Mutta pääasiana tietysti oli maan köyhälistön verinen masentaminen.

Ja vaikka Seinäjoen valkoisella pyövelillä olikin ylivoima sekä miesten ja upseerien lukumäärään että teknillisiin apukeinoihin katsoen, ei Punainen Suomi olisi sitä säikähtänyt. Eikä se aluksi säikähtänyt saksalaisiakaan. Mitä ajatteli Työläis-Suomi tietojen saapuessa Renvallien maankavalluksen ja saksalaisten rankaisuretkihankkeiden johdosta, käy ilmi seuraavasta usein lainaamamme kirjailijan horjumatonta luottamusta proletaariarmeijaa kohtaan uhkuvasta mielipiteen ilmaisusta:

"Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja työväen asia.

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen sotilaamme puoleen. Mitähän tuleekin, niin niiden punaisten vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihin ottaa. Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä, joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla kentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat orjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on punainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan historiaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa niiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohtonsa. Niiltä kentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöden on lähdettävä kulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on niillä kentillä astunut historian tekijäksi ja vaikkapa sen ensi rivit sortuisivat verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie halki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin riemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko ihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa ja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule pysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja punakaartilaisen puumerkki. Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen muodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin -- rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan työmaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne verettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taistelujen punaisen armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyiset punaisen sotilaan verellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja voimaa taistelussa, joka mitenkä sen muodot nimittelevätkin, ei lakkaa ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Mutta, samoin kuin porvaristo, niin, ja koko maailma piti Saksaa voittamattomana, samoin oli myös Suomen proletariaattiin juurtunut pelonsekainen kammo saksalaista rautanyrkkiä kohtaan, mikä ei suinkaan vähentynyt siitä, että se juuri oli pakottanut Neuvosto-Venäjän mitä raskaimpaan rauhaan, ja mikä kammo nyt, kun Punaisen Suomen kaikki elävä voima oli sidottu kauas sisämaan rintamille ja selkäpuoli siten jäänyt aivan turvattomaksi, piankin oli kasvava välttämättömän häviön varmuudeksi.

Kas tässä mitä juuri lainaamamme kumoustoveri kirjoitti vain viikon kuluttua äskeisestä:

Tuho on ovella.

Ovella on se tuho, joka ei tullut kutsumatta. Portilla seisoo saksalaisen vallan hahmossa se turma, jonka porvaristo tänne hakien haki. Vihollinen on jo aivan muurien edessä.

Sillä yhä enemmän selkenee se, kuinka syvän haavan on porvaristomme leikannut kansan sydämeen sillä kauppakirjalla, jolla se alisti maansa Saksan poliittisen holhouksen alaiseksi juuri vapauden päivän aamuhohteessa. Sen sopimuskirjan vaikutukset ovat niin syvät, että ainoastaan harvat jaksanevat sen tajuta. Aivan viime päivinä, kun Saksa sai Venäjän allekirjoittamaan sen pakkosopimuksen, joka jätti Itämeren-maakunnat, Viron, Liettuan ja Kuurinmaan, Saksan armoille, lausui Saksan keisari: "Se saavutus on meille _saksalaisille_ niin suuriarvoinen, että ainoastaan jälkeentulevat polvet jaksavat sen arvon täydellisesti käsittää." Ja kuitenkaan se poliittinen saavutus ei vielä ollut niin luja ja syvällinen kuin se, jonka Saksa saavutti sillä kauppakirjalla, jolla Suomen porvaristo möi maansa. Itämeren-maakuntien kansat eivät olleet hakeneet Saksaa orjuuttajaksensa. Siellä oli jäänyt kansan protesti kaikkia niitä asiakirjoja vastaan, joilla Saksa laski siellä isäntävaltansa perustuksen. Toisin on Suomessa. Täällä porvaristo suorastaan _pyysi_ Saksaa juurruttamaan täällä poliittisen valtansa. Yhden ainoan kerran on maailmassa tapahtunut niin tuskallisen syvä maanpetos. Se tapahtui silloin, kun Irlannin viimeinen parlamentti, sitten kun sen jäsenet oli lahjottu englantilaisella kullalla -- sehän oli kolmekymmentä miljoonaa -- möi maansa, julistaen Irlannin Englantiin yhdistetyksi. Mitä Irlannin kansa sen kaupan takia on saanut kestää, kärsiä ja kokea, sen tiennevät kaikki, samoin kuin senkin, millä katkeralla kirouksella se muistelee noita maansa kavaltaneita edustajiansa.

Mutta sen sijaan on maailmassa hyvin paljon, jopa aivan tuoreita esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan valloituksen juuri siten kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen. Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä, s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla, päättäen siten valloituksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti toteuttanut esim. Indian orjuutuksen. Saapuihan Indiaan Englannin valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Indian Kauppakomppania, joka laski Indiassa Englannin vallan perustuksen rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään valtauksen täydellisesti.

Ja edelleen: Vain muutamia vuosia sitten jakoi Venäjä ja Englanti Persian n.s. vaikutuspiireihin, s.o. molemmat sopijat myönsivät toisillensa oikeuden valvoa etujansa -- etupäässä taloudellisia -- omassa vaikutuspiirissänsä. Näennäisestihän oli siinäkin sopimuksessa kyllä jätetty Persian itsenäisyys koskemattomaksi, maa näennäisesti suvereeniseksi, mutta kaikki kyllä tiesivät, että se itsenäisyys oli enää ainoastaan näennäistä, oli ainoastaan kummitus, joka kummitteli vain valtiollisissa asiakirjoissa. Tehtiinhän asiassa esim. Saksan valtiopäivillä välikysymys, jossa hallitusta pyydettiin ilmoittamaan tietääkö se, että Persia on nyt jo valloitettu ja jaettu ja hallitus kyllä myönsi sen tietävänsä, mutta samalla ilmoitti, että Persian itsenäisyyden hyväksi ei tulla uhraamaan yhdenkään saksalaisen sotilaan sääriluuta.

Ja taaskin on huomattava, että Persian silloinen murhenäytelmä ei ollut niin syvä kuin nykyinen suomalainen. Taaskaan ei orjuutus tapahtunut Persian kansan suostumuksella, vielä vähemmin sen pyynnöstä, kuten Suomen orjuutus. Lähettihän kyllä Venäjä kohta sopimuskirjan tehtyä veriset retkikuntansa valvomaan sopimuksella saamiansa "oikeuksia", hirtättihän se vielä yksinpä Persian ylimmäiset papitkin, mutta sittekään ei kansa taipunut. Se kansa tahtoi olla itsenäinen ja taaskin on kansan protesti osoittanut elinvoimansa: Persia kulkee nopein askelin vapautta kohti. Venäjän valta on siinä maassa enää kamala muisto, Englannin valta kuolemaisillansa, sopimuskirjat arkistotavaraa. Se kaikki tapahtuu Persiassa juuri niinä päivinä, jolloin Suomen porvaristo myö myömällä maatansa, kutsuu saksalaisia "rauhoittajia", vaikkapa itkikin Persian kohtaloa silloin, kuu Venäjä lähetti sinne "rauhoittajansa".

Tuho on ovella. Suomen porvaristo on kutsunut talonpojan tuvanharjalle turman, maahan vieraan vallan rauhoituksen nimessä. Samoissa nimissä kutsui Indian englantilainen Kauppakomppania Indiaa orjuuttamaan Englannin aseelliset voimat. Samoissa nimissä samosivat Persiaan Venäjän sortohallituksen veriset kasakkalaumat. Vain joku vuosi sitten koki Japani aivan pääsemällä päästä palauttamaan järjestystä Kiinaan. Suomenkin porvarien sanomalehdet, varsinkin Suometar, silloin aivan itkivät Kiinan kohtaloa, selittäen, että jos Japanin sallitaan maan rauhotuksen nimessä viedä aseelliset joukkonsa Kiinaan, tietää se Kiinan itsenäisyyden ehdotonta loppua. Nyt ovat samat porvarit aivan kutsumalla kutsuneet vieraan maan aseelliset voimat Suomeen ja juuri saman rauhoituksen nimessä. Mieleeni on jäänyt kuinka noissa porvariemme kirjoituksissa toivottiin, että Kiinan kansa tulisi käsittämään, mikä tuho sitä uhkaa vieraan kansan aseellisen sekaantumisen johdosta ja että sen siis on tehtävä kaikkensa estääkseen Japania sekaantuminen. Aivan samat porvarit nyt rukoillen rukoilevat Saksaa sekaantumaan Suomen asioihin. Kiinalaiset eivät myöneetkään maataan. Suomen porvaristo sen möi. Ja Juan-shi-kain hallitus teki kaikkensa estääkseen Japanin sekaantumisen, niin kovin kuin se olisikin sitä Japanin näennäistä apua tarvinnut. Vaasalaiset Renvall- ja Svinhufvud- y.m. pikku Juan-shi-kait kulkevat omia pimeitä polkujaan.

Tuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen todistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti itsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli erästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut suurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan, johon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja kuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin valtiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan valtiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden suurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan rajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei joku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki Suomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli turvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi koskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa tulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken lisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei koskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta kilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat olemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei ole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi joutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen, siitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä "suojeli". Kävihän se Venäjän "suojelus" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi, että koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista lähtien ollut siitä "suojelijasta" vapautuminen. Ja kuitenkaan ei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei sekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei ollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi Saksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut mikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin valta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa sopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan Venäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria olevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman Turkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon kuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja kuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi Saksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta sodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä takuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: "Sehän on vain paperilappu".

Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen joutuneet kansat saaneet kokea.

Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien, Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet, jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne, jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä. Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt, kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis: _oikeutta plebeijeille!_

Vilppulasta Tampereelle.

Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää -- kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.

Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.

Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.

Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin _hänenkin?_

Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.

Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista kuukauden ajan varustamia asemia kohti.

Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.

Tuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti tunnilta!

Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.

Ja niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi Vilppulaa.

Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky: _peräytykää!_

Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän takana Orivedellä.

-- Peräytykää!

Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!

Ja kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.

"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen: miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. -- Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."