Part 5

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan. Hänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita. Hänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle heitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän nauraen sanoi päivällä:

-- Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita pyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla sanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen. Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee: -- ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän valkokaartilaisia!

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää. Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin pyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet, kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä, nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet lättiläiset.

Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.

Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!

Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen tummia, säännöllisiä kasvoja.

-- Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen lähelleen.

Haavoittunut hymyilee heikosti.

-- Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.

Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja vaieten.

Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että Kaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan Kuurinmaata saksalaisille.

Kuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.

Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa kastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen ylitsensä ja kysyn:

-- Särkeekö jalkaa kovin?

-- Hieman, hän vastaa huoaten,

-- Koettakaa nukkua!

-- En voi.

Hieron hänen kipeää jalkaansa.

Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.

Sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän sulkee silmänsä.

-- Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.

-- En voi.

* * * * *

Uneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!

Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.

Oi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton. Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja alhaisuutta?

Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.

Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.

Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.

Kauhea on ihmiselämä!

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja verenvuodatusta.

Istun kauan kasvot käsien varassa.

Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.

-- Mitä mietitte?

-- En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.

-- Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.

Ei sinun pidä tappaman.

Leirillä pakinoitiin. "Leiri" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä -- taivashan sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky patjan -- siellä taistelulinjoilla.

Pakinoitiin, niin.

Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä -- Punaisen Suomen punaisia lehtiä.

Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen väkivallanteoista.

"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa, etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella".

-- Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.

-- Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä, että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä, vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.

-- Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että noiden tihutöiden takana ovat juuri "heiluvat ainekset", kaikellainen sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia _meille_, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä, ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja sylkäsi.

-- Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri, nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme, voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman. Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.

-- Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii "pahojen tekojensa huonoista hedelmistä". Mistä näitä kaikenlaisia hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella niistä mahdollisesti on ollut aivan _erikoinen_ aihe iskeä, kun tuli tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta, luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä oikaista -- kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.

Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo, herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan sitä jotakin puhuttu heidänkin "erehdyksistään", ovathan he "vahingossa" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana jättäneet?

-- Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen -- miehellä oli "nilkastahirtettävät" ja naapukka -- oli hän pohjalaisia. Saattajat osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin "valkoisesta" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.

-- Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.

-- Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.

-- Onko sitä sitte sellaista?

-- Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu joitakin porvareita.

-- Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden, hulikaanien, huomautti joku.

-- Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan päinvastainen kuin "valkoisessa" Suomessa. Siellä murhaavat herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, "kulttuurin esitaistelijat", "oikeuden ja totuuden apostolit".

-- Murhiako siis sielläkin?

-- Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim. Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä, porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista. Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä, seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä, Pietarsaaressa -- ja mitä eläimellisemmin -- satakunta, Vaasassa, Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja _Seinäjoella_, verikenraali Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata, ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet murhaamaan vain "joitakin", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä, tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.

Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on rosvottu. Ei ole "valkoisessa" veri-Suomessa työväestöllä enää ainoatakaan taloa -- ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! -- eikä liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo oltiin tehty rauha, ryntäsivät "kulttuurin esitaistelijat" kirjapainoon ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden raakalaismaisuudella.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain virkaa.

-- Ja me täällä, me punaiset "murhamiehet, rosvot ja varkaat", puuttui nyt puheeseen äskeinen äkeä "kruuvaaja", me emme täällä tiedä miten sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon puolesta paremman ravinnon kuin _me_ ja sen lisäksi kiltit porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän "vankeudessaan" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on "hyväntahtoisesti" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa hallitukselle: _Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen Kaartin ylipäällikön välillä_; -- sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me, työläiset, -- no, eihän kannata puhuakaan.

-- Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, _että Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden_. Eikö siellä sitten ole pantu rikkaa ristiin?

-- Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti tuloksetta.

-- Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan työläiset. Ja se on _aivan eri juttu_. Työläiset syökööt vaikkapa täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on pidot pinteessäkin. -- Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä haittana.

-- Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa, niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.

Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin vangeille siellä vielä _sai viedä_ ruokaa:

* * * * *

Kaupunki oli valloitettu.

Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.

Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.

Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja, pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja röyhkeilivät.

Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.

Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat uhriensa parahduksilla.

Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit, opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.

Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.

Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen nilviäisten tortyyrihekumaa. -- --

Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden, ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.

Työläissolidariteettia.

Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.

Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien ihmistäydet reet.

Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret kaupunkiin riemuitsemaan "totuuden ja oikeuden voitosta", ja onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan "jalosta työstään" ja kiduttamaan telkien takana olevia "roistoja" ivapuheillaan, loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen vetämillä naamoillaan.

Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.

Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä, sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja muotoaan.

Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata unohtaa.

Niitä meni yhtenä jonona.

Hiihtäviä naisia nimittäin.

Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia, repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin asti -- kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina: koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja -- palavia terveisiä kodeista, missä "punaroistoja" ei suinkaan tuomittu, vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.

Mutta ennenkaikkea -- viemällä ruokaa, niin.

Mistä?

Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-, kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.

Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset taisteluun.

Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?

Kotona olevien suista.

Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin, teki ja leipoi.

Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen "ryöstettiin" puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä. Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa _nyt_.

Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.

Heille siis. Heille siis.

Ja niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset naisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä, kaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja, hoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita, tukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.

Ja siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa suinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa. Luokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus ja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.