Part 4

Mitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs kirjailijamme, joka jo edellä luvussa "Työmies ja talonpoika" sai puhevuoron.

Kas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen teloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:

Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.

Mikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä herrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka ovat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun teloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, _väkivallalla pakoitettu valkoisten riveihin_ ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä omia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta. Ne työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat ilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit, Svinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä taisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne etulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman muodollista oikeudenkäyntiä. _Tämä kauhuntapaus_ ei kuitenkaan ollut ainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä tapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen asevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua teloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa raahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon kärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun teloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään niin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja sydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen mitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan puhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset sivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin läheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta työväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla imeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä. Ne hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä työväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja merkeissä.

Ja eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten kauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.

Se mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin hengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on edustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim. miehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: "Puolan pyöveli", "Persian pyöveli" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen kenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista kenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin Mannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen työläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta varsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä, pyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan venäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.

Kuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai siellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi niiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät verisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat kenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri _hän_ on mies paikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme, että juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien johtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit, Schybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja lukemattomat muut "humaanisuuden" edustajat. Mannerheim ei ole heidän toiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen pyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se on osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun teloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti aikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän pyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja niiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt uuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta osaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla keksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki kauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on rahasta itsensä pyöveliksi myönyt.

On kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään Mannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella. On merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä aikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan ennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat hirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä vuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia pogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian sillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole ja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä hetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen joksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan nyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä uutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia ympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan Mannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi ajetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa vapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää kautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen työläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli naamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen voittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo tulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä voi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole enää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan naamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja. Niiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun taas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja. Kun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin vapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin sotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on tullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö on tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei tuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on kohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko ehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta onnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla? Eihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, _jos työväestö alkaisi seurata sen esimerkkiä_, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat virkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa ammuttavaksi. "Minä annoin teille esimerkin", sanoi muinoin profeetta. Kun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen laivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista sotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa ihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi heidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. _Elköön sitä kuitenkaan omaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako_, sillä totisesti eivät pyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa. Samaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata, ei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä, jotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m. Rooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin halveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa Venäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja, kuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin. Äsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt möi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan riveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia: Englantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja, Serbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden "hyväksi" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle sortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa naamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät Suomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi Virkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta löytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen miekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen miekkansa myönyt _Suomen ja sen vapauden tuhoksi_. Hän se, ollen tuon verisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit Siperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä vastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt kenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen nuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon miekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi. Viheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa kenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa, eikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai Veriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan palvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti sota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti niitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot "hävisivät" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia juoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan ihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt Alkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne johtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin käskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden työtä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa myömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös ylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen pyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan Savon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että hänellä "on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin". Profeetathan ajavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan tulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin nimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on miekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski hän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan, Ukrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne kansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista kirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat kutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan Svinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne venäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa ja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että nykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta Venäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle joutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne koettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan kukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on Mannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä, jonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle ihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset runoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi runonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa työläistä teurastaa.

Mutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman edessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette kavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne pelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin. Kauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia, sankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne hiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te astuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa toivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta ja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen rinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet, että Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja jaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan. Tekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen, siihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen suorittaneet.

Sankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte elämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän kunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä hiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä maassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä niille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä koruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun teloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan sen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte, kuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo vuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä, joilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös lausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua ihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka ymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki aikojen etsivät tien ihmissydämeen.

Viha ja rakkaus.

Hiljaista.

Oli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet. Vain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.

Luonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja päivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta. Mutta yöt olivat täyttä talvea.

Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja mielen.

Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut odotettavissa.

Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä; mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.

Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin lakkasi.

Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta. Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus -- siinä se fata morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan, yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi, lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! -- --

Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä, sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat tuvanikkunat öisestä kylästä.

Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä alakuloiselta hyminältä.

Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut, kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin huomasi nyt vasta vastustajansa -- hän oli vain umpimähkään punaisia pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut, ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:

-- Siinä palkkasi, _konna_.

Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli hänen -- veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut, mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin hirveämmäksi.

Hannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli hän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta ihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen kiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa pettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen veli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä normaalityöläinen jaksaa sulattaa.

Hannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä koski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan. Hänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen Juudas-veljensä viereen hangelle.

Sitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja lopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän ikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa herkesi.

* * * * *

Tietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.

Hän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen hänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei kyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat niitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin lemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja vain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä sopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut pitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka vannoa, että hänen korvissaan helisi:

-- Rakas!

Ja tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan ja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun ventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan missä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu istui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna ja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei kaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.

Mutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi loihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen arvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat kautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin: _on_, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: _mitä_ ja _miksi?_

Riittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt kantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa luokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt jo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa siksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä piti "syrjäisen" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle sanonut: "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin", ja sen takia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti virkahtanut: "Näkemiin!"

Kohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt Ensi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja ruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma, Hanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut jollekin toiselle suunnalle.

Niin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut saanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä, mutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen voimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit rientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan, missä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.

Kelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin taistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat yhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus että viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen vapautukseen. -- --

Mutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja rakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme yhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla proletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:

Aatteen uhrit.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.

Punaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet silmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille, kauniille poskilleen.