Part 3

"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla" -- noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin -- ei yksi pisara, vaan satojen, tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren, kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.

Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.

En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure -- sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää. Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.

Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!

Tuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun jo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli kirjoittautunut: rintamalle!

Ja niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain ja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön juhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin mikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä kaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä naisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja kevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti ilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat säveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman ihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet. Eikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja kunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta ole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:

"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten. Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se työväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja, jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria, elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä. Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei taikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla, vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on Suomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä sille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.

"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan osan omaa itseänsä.

"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain veri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden rikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri, se vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa eteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä, käskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se punakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat sen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä nöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa, voimakas, terve ja päättävä veri."

Ja toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana nytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja tuhansien äänettömien siunausten seuratessa "meidän poikia", nämä vihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen käyvän kumouslaulunsa:

Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan nostamastaan armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistohon.

Kumousten myrskyt, kapinoiden hyrskyt riehuvat nyt valtakunnan äärist' äärihin. Siellä, hirmuhenget saavat, sydänverta janoavat, hurmejuomaa särpiellä kanssa korppien.

Hallitus on vankka, kätyrlauma sankka kauhun tuskaa levittää yli onnettoman maan. Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialle, elämästä kuolemasta kamppaillaan.

Byrokratin huolena on vankila ja kuolema, tutkimatta hirttämiset, mestaukset muut. Kumouksen sankari sydänveren antavi kallis on sen vapauden lunastus.

Kiihtyy yhä taisto, vapauden vaisto köyhälistön keskuudessa kasvaa yhä tuo. Ei nyt auta hallitusta piina, kidutus, ei tuska; joukot kaatuu vapauden laulu huulillaan.

Kuinka kauan vielä teurastusta siellä harjoitetaan, kunnes kansalla on vapaus? Ei nyt taiston tuoksinassa huomaa kump' on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus.

Kylvöä nyt tehdään, mi kohoo kerran tähkään. Kaksin verroin kirkkaampi on onnen aika uus. Silloin Suomen tasavalta muistaa sankarpoikianaa. Ilokyynel palkkana on sankaruuden sen.

Juna porhalsi --

Juna porhalsi hämärtyvässä illassa. Juhlalliset mielet palautuivat vähin erin arkiuomiinsa. Ellei miehillä olisi ollut aseitaan, ei kohta tuskin olisi huomannut heidän millään sotaisella retkellä olevankaan. Luonto ottaa oikeutensa. Hanneksen vaunun yhteen nurkkaan olivat kokoontuneet joukon filosoofit. Junassa oli mukana joitakin venäläisiäkin tovereita. Tämän johdosta kiepsahti juttu "vieraisiin pistimiin" ja sen kautta itse luokkasodan syihin. Joukossa oli Tuomaksiakin. Aprikoivat, että eiköhän olisi ollut parempi, ettei työväki olisi lainkaan alkanut. Mitämaks, jos taistelu kääntyykin tappioksi. Vaikka, eipä silti: "joka mies kuin sotamies".

Mutta toiset, ja niitä oli enemmistö, pyysivät valaista epäilijöitä sillä yksinkertaisella tosiasialla, että työväki _ei suinkaan aloittanut_ luokkasotaa. Aseellisen toiminnan aloitti porvaristo perustaen salaisen aseellisen järjestön, jonka maltittomat ainekset ampuivat ensimmäiset laukaukset jo aikoja sitten aseettomia maatyöläisiä vastaan Huittisissa. He siis aloittivat verisen luokkasodan ja porvariston johtava kokoomus kantaa edesvastuun siitä. Ja mistä syystä, minkä vuoksi porvariston taholta ammuttiin työläisiä? Minkä hirveän rikoksen nämä olivat tehneet, jonka rangaistukseksi heitä vastaan kohdistettiin kuolettava tuli? -- He eivät olleet tehneet pienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja riistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia elinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä, maakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan avattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat äkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen lahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon kamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän salaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin tarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää sosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira haavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi valheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä vääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät "uhkaavasti". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria puhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti päivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä seurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa Vanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin varustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat osoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan. Aseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten teurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin porvaristolla oli _ympäri maan_ aseellisia lahtariosastoja, ryhtyi työväki hankkimaan _puolustusaseita_. Niitä täytyi hankkia työväestön turvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen suoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi vaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi tahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen julistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin ärsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan pantavaksi ja "lujan järjestysvallan" perustamista, Salatakseen ja peitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään suuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret porvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia "punaisen hirmuvallan" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat "vieraisiin pistimiin". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita, matkivat maaseudun porvarilehdet. _Se oli porvariston oman asekuljetuksen naamioimislaulu_. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä Suomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita. Ja niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä, tykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen tosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee "vierailla pistimillä" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman maan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa verrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää uhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen katala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä hirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi köyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan raunioille.

Tähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli täällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon kokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja kutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin sanomalehteä: -- Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä evankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te pejoonit. Herran nimeen siis:

"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on Davidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota filistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa edelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi 'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan puolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna menestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. -- Oi siunaa Herra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla ja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos -- pian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden harjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan vankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme, marttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. -- Oi pala kirkkaana sydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!"

Aamen, ja se tapahtukoon!

Näin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi, että tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin ilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän on _Rentola_, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa painattanut, jotta ei se hukkaantuisi.

Mitä pi'ätte, hä?

Rehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin esitystä. Mitä tuli itse "saarnaan", ei siihen kiinnitetty suurtakaan huomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä "köyhien ja turvattomien puoltajat" myyneet sielunsa perkeleelle, kapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä, joilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen palkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi nylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt vihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen hukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen paiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden väärien profeettain juuri muka piti olla.

-- No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut sitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan puolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti ilmoittanut, että kaikkien meidän "kapinoitsijain ja maanpettureiden" rangaistus on _kuolema_, ja Renvall puolestaan antanut tietää rangaistuksen laadunkin: _hirtto_. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä, heiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.

-- Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen vastarintaan, vakuutti joku toinen.

-- Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta riistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen olisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana alistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti viimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella vapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen historian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman silmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan ylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa sankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän vallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten kansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta pelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja keskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja vetelehtijöitä -- turisteja --; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa ulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen seppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.

Niin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja ääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä kyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut suomalaisen työmiehen jäntevä käsi? -- Niin, ehkäpä ei: -- tulevat sukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä uljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.

Mutta yksi asia on kuitenkin varma -- köyhälistö ottaa kaikkialla vastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen rätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen soiton.

Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. --

Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle, mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. -- --

Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.

Kuoleman kentillä.

Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa. Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa ratsuväkeäkin.

Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia, kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti. Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti. Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset, kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha, luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen vihan tyydyttämisen.

Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta. Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden tulevaisuutta he menivät puoltamaan.

-- Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.

-- Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.

Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.

Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin, valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.

-- Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä tykkejä?

-- Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä omantunnon tuskia.

Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa iski päällikön nyrkki vahdin maahan.

-- Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi ylös tien vierestä. -- Joudut toverioikeuden tuomittavaksi. Sotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!

Aikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän astui komppaniansa etunenään.

Rintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama. Hannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.

Rät! Rät! Prrrrr!

-- Kuularuisku!

Etujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle sivustalle, lähemmäksi kartanoa.

Kuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet voineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään. Askel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen eteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas... Ruumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.

Toiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.

Sillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli saavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.

-- Yhteislaukaus! Eteenpäin!

Joukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta kymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan pitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se saapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu rakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän haparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa silvotut. Hannes pysähtyy... Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma! Mies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli. Raivosta riehuu rintama edetessään kylään.

Kartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana, kohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.

Valkoiset haluavat siis antautua!

Luottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.

Mikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa seisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä, puvusta päättäen.

Samassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.

-- Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.

Kymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja viisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa kahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain röykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia. Kuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.

Kohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta tulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea sodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko hänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema, sääli, hyväuskoisuus, säveys -- joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän käsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla itse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa -- et ainakaan roistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät Hanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin silmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden toveriensa kylmeneviä ruumiita.

* * * * *

Tavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja konekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan Työläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja tuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin rakennusten valtaisat loimut.

Kahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen. Hannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.

Kerran tapahtui kummaa.

Vihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten juoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja yhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku yksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti läheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa kuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät vihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he murhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden oli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan ja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.

Taistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli ollut työläisiä, jotka olivat _ampuneet ilmaan_ ja heittäneet henkensä nostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun teloituksen uhreina.