Part 2

-- Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa vertaan ja heittää henkensä _koko_ työväenluokan puolesta sillä aikaa, kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi, niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.

Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan kannustamaan häntä sotatielle.

Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla -- varsinainen mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin kaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi -- "Jaakko" näet haiskahti niin maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi -- lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko naama -- luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli siellä, kunnes kohosi "konttoristiksi", talonhuijarin apuriksi. Jack Haavisto -- kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan "pelastamaan isänmaata".

Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko "Jack" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti "maansa parhaimpina". Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut _kaikki_ kelmit, niin miksi ei myös "Jack"?

Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta, että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika, joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi itse lahtariksi.

-- Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.

Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin -- ken tiesi.

Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista, hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan. Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu kättä hyvästiksi, jotta "ehtisi vielä vähän nukkuakin", aivan samoin hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:

-- Näkemiin!

Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.

-- Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.

-- Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.

Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,

jotka polttivat kaikki portahat takaa, kun tuli olla puolesta luokan järkkymätön ja vakaa, olla tulkkina ammoin kahlitun kansan, alta mi aikoi ansan inhimillisyyden suurehen päivään;

miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt matkaan -- miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.

Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen luokkasotaa koskeva asianhaara.

Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä, jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].

Kas näin hän oli pakinoinut:

Työmies ja talonpoika.

Tai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että talonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana. Talonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita maan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden suurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat suurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa, sukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen joukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet toisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä tarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka on työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja hartioillaan kantaa.

Miten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika, joka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja elättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa renkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä työläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut. Se talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan kohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä, turva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on talonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan palvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin pimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten poudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja kesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti hikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt itseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut viljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta noususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät aivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla tai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa vapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet työläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa. Tämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa herrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja surut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen työläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen apunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen uneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on heitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja työjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien loistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty talon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä. _Moukkahan_ on herrojen yleinen nimitys talonpojista.

Mutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on talonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina viljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio, Gebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet talonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että teollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä. Tulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m. julkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai ovatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että jumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään, että heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan puhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni lukossa.

Sillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka. Ilman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi kuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen suurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se teollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa, karhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla. Teollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun tilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja tökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman lukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt nousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko valmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä, kahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi kotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi vuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän kirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja köyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se työmies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan tulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä nauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi sen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla. Talonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla, helpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys. Teollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen hänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon, kaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle vaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle tupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen, Ei ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen hikeä ja työtä. _Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei helpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä_. Poistakaa vain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan kurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.

Mutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä hiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan. Jokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot, Gobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan teollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee, että se työläinen, joka ahertaa _hänen hyväksensä_, on tämän maan kurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan huonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin. Niissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena painostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on nälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja köyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei siis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.

Ja kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt? Eivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin talonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden herrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin makeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin paholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja ylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m. eivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin tiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista. Missä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa esim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä talonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä rikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita virkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan taskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen työ ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on kätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi, joka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se ryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan työtä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se joutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin rakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi lujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten ja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin mehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on vuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa mettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä siittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja talonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään omia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa kaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä lantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen silmiinsä avautuu totuuden avara maailma.

Mutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja häpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen talonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin matalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja oman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen siitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu pimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.

Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te Suomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies talonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen palvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen talonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat. Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä tuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojansydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.

Punalippujen alla.

Uutta luotaessa.

Yöst aikain astuvat esiin nyt työläisnainen ja -mies, kera nuoriso käy, käy lapset, joit' tuudussa turti jo ies. Hämäristään rientävät rohkeet maan työläisarmeijat, nuo kalvaat ja runnomat ruoskan, hien, helteen uurtelemat, ja tarttuvat känsäisin kourin, käsin jäykin mut jäntevin ajan voimapyörään, mi vinhaan nyt kiihtyvi vauhtihin. Elementtinä soi jo nyt ratas, viel' äsken mi matas.

Yli maan, yli mannerten yhä jo kuuluvi kutsuntaa. On kuin kohu kuuluisi merten, väki valtava kun havajaa yli maailman, kun alhoista astuu se kunnaiden kirkkauteen ylösnousemisintoa uhkuin, punapuuntavin lippuineen, kun yhteiskuntaa luodaan uutt', ylvästä, uhkeaa, tasasuhtaista, suurta, jossa tilan työläismaailma saa, saa suojan harmajahapsi, mies, nainen ja lapsi.

Mitä suurempaa ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen _kaikkesa antaa_, kera kaikkein kun uutta luo! Ilo ylväämpi ei sykähyttää sisint' ihmisen saata, ei, kuin milloin yhteiskekoon ken kortensa kalleimman vei. Teko pienikin näät, jota johti pyhä pyrkimys vain parempaan, jota kannusti kansojen onni, on onneton oihkivan maan, -- teko moinen on kantava juuri, on valtavan suuri.

Kaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa jälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä valtasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi luokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetut _toverijoukot_ saivat muutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan -- ei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan päättäväisyydellään, tarmollaan ja -- nöyryydellään suurta yhteistä asiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on valmis kehoituksen saatuaan ryntäämään "päin vaikka tykkein jyrinää".

Kaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen aavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat, niin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa työväenluokan voiton hyväksi.

Näköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.

Kahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen kanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta muudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli kaatunut.

-- No, voititteko? tutkasee poika.

-- Se nyt oli selvä.

-- Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän nuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.

Värväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin sanoen:

-- Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen; kaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. -- --

Ruumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä miehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä kättä ja sanoo:

-- Hyvästi, _toveri_. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit. Puristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. -- --.

Niin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon tieltä, että vainajat olivat tehneet _velvollisuutensa_, kaatuneet sankareina _oikealla_ paikallaan seistessään. -- --

Mitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää kuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana kaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa, liikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset, työläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput puolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset, kaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja pidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa, kuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta, velvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas tässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:

"Toverit!

"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa viimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet kalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan poveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön luokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten toverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään taisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään rakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus, jolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen vakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme jos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee taistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut kaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet kapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta vapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti määrää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on keinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän puitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan olemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin taistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään ilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on käynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen työväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme maahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän vieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole tietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita taistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää nimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina elävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina pysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän tilalleen."

Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa vaarassa.

Ja koskaan suussanne ei valitusta, ei poven pakahtuvan parahdusta kuin usein ennen rauhavuotten mennen. Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan, kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan. Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?

Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden, joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.

Näin sykähteli hänen sisimmässään:

Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?

Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista, tietoisuus. _Minä tiedän_. Minä tiedän, ettei tarvitse minun tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai kuolemaan.