Part 13

Myös suuri Rooma murskattiin muruiksi. Jokainen kansa, rotu ja heimo piti asianaan tehdä sitä olemattomaksi. Ja kuitenkin sen todellinen suuruus huokuu läpi koko nykyisen "sivistyneen" yhteiskunnan. Ken ei tahtoisi olla "mies roomalainen". Ilman roomalaista kulttuuriperintöä olisimme melkoista köyhempiä. Vergeliuksen ja Horatiuksen Rooma elää aina ja iankaikkisesti. Roomalainen lainlaadinta on suuremmoisen sitkeähenkisempi kuin ne taloudelliset olosuhteet ja tuotantotavat, joissa se syntyi. Mutta myös Spartacuksen Rooma -- korppikotkien, ristinpuiden saalis -- myös se elää.

Entä kristillinen kirkko? Pahasti erehtyi roomalainen prokonsuli Gallio aikanaan Korintossa olankohauksella kuitatessaan "kynnettömän köydenpunojan", Paavalin, ja tämän opin. Sivistymättömät kalastajat, köydenpunojat ja kankurit olivat hypänneet kieltämättä monta vertaa rehevämmän aatteen selkään kuin roomalainen sivistysylimistö. Paavali kasvoi määrättömissä mittasuhteissa, oppinsa sitäkin valtavammissa. Neerojen ja Glaudiusten toimeenpanemat joukkomurhat olivat apuharvennusta, joka vain joudutti kristillisen kirkon varttumista. Se ahmasi koko maailman...

Galilei surmattiin, mutta "se pyörii sittenkin".

Kaikki suuri ja kuolematon elää ja säilyy. Väkivalta ei koskaan voi tehdä tyhjäksi niitä, ennenkun ne itse kieltävät itsensä, kuten kirkko. Köyhien uskonto taannuttuaan rikkaiden hiestytysvälineeksi kadotti kasvuvoimansa. Ulkopuolinen väkivalta ei sitä halvannut.

Aatetta, ihannetta, henkistä sisältöä ei voida asettaa alasimelle ja takoa nuuskaksi. Ristinpuulla kuolee vain ruumis. Roviolla palaa vain esine.

Pedot areenoilla tappoivat kristittyjä, mutta katakombeissa veisattiin hosiannaa. Kristityt joukkomurhasivat keskiajalla miljoonia "harhauskoisia", mutta nämä perivät sittenkin maan.

Ei, väkivalta pääsee käsiksi vain aineellisiin esineisiin, mutta ei ilmiöihin.

Kehityksen kulkua se ei voi lainkaan estää.

Elävä elämä, elävä aate, elinvoimainen ihanne -- ne ovat ulkopuolella väkivallan vaikutuspiiriä.

Napoleonin hirmuvalta lakaisi lopuksi alkuunpanijansa. Wilhelm sortui omain, orjain vetämäin sotavaunujensa alle. Satojen miljoonain tsaarin yli vyöryivät ärsytetyt massat.

Työläis-Venäjä seisoo avoimin rinnoin koko maailman riistäjäluokkia, kaikkia suurvaltoja, koko universumin kapitalisti-opinionia vastaan, mutta sitä vastaan lennätetyt nuolet singahtavat takaisin ampujiinsa. Sitä vastaan on taisteltu väellä ja voimalla. Se on saarrettu, se on eristetty, sen niskaan on syydetty tulta, terästä ja lokaa, varsinkin lokaa.

Ja kuitenkin se seisoo voimakkaampana tuo ryysyinen, raadeltu, nälkäinen ja loukattu Itä kuin maailmankapitalismi kaikkine tankkeineen, merihirviöineen, jättimörssäreineen, kymmeninetuhansine lentolaivoineen, tuhansine ampumatarvetehtaineen, keksijöineen, insinööreineen, teknikkoineen ja apulähteineen. Seisoo kuin elävä elämä, jonka nuorekkain, tervein ja suuremmoisin ilmaisu se on, muumioita uhmaten, jotka lyyhistyvät läjään sen kosketuksesta.

Entä Suomen köyhälistö? Se on lyöty, se on murskattu, se on viskattu tuuliajolle, Suomi on suuri työläisyhteishauta Kittilästä Kivennavalle. Köyhälistö-suoneniskut Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja muualla, kidutukset, joukkonälkämurhat vankileireillä -- kaikkien niiden olisi luullut lamauttavan sen vuosisadoiksi, tekevän tyhjäksi koko proletaaripyrkimyksen, kitkevän vapaudenaatteen juurineen. Mutta ei.

On kuin maan pohjakerta olisi lumottu. Se kasvoi kaatuessaan. Kymmenien tuhansien vainajain haamut työntävät sitä vastustamattomasti eteenpäin. Vasta väkivalta vihki sen voimatekijäksi. Vasta nyt se tietää mitä sen olisi _pitänyt_ tehdä ja mitä se tulee tekemään. Tarvittiin Mannerheim opettajaksi. Tarvittiin muita pyöveleitä, jotka teilasivat sata yhdestä.

Niin, Suomen työväki on lyöty. Mutta koskaan ei maan yläluokka ole ollut sellaisen pelon vallassa kuin nyt, koskaan ei se ole riehunut niin tolkuttomana kuin nyt, koskaan ei se ole ollut epävarmempi asemastaan kuin nyt, koskaan ei se suurempainsa suosiota saavuttaakseen ole esittänyt säädyttömämpää, sieluttomampaa lakeijan osaa kuin nyt.

Sillä se tietää edustavansa yli-ikäistä aatetta, menehtymään tuomittua järjestelmää, kuolemaa -- ajan synnyttämää ihannetta vastaan, elävän elämän hedelmöittämää järjestelmää, niin, itse elämää vastaan.

Ja kauhukseen huomaa se teilanneensa -- ei itse ideaa, vaan sen ryysyisiä esitaistelijoita.

"Se pyörii sittenkin".

Suomen työläiskumous elää sykkien samassa tahdissa koko maailman työläiskumouksen kanssa, elää haudoilla, elää nälkäleireillä, elää piilopirteissä, etukaupunkien hökkeleissä, työpajoissa, kaikkialla.

Ja hetki on tuleva, jolloin ristiinnaulittu on astuva alas Golgataltaan ja suorittava suuren vapaustyönsä loppuun.

Vastustamattomasti.

Sillä hengetön, hedelmätön väkivalta seisoo voimattomana suuren, kuolemattoman edessä, vaikka se teilaisikin sata yhdestä.

Toukokuulla 1919.