Part 12

Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi -- "_koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä_". Ja lehti jatkaa: "Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita, joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien) Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa, suuruudeltaan 180,000 markkaa -- vai oliko se enemmän selvittämättömiä eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs jääkäriupseeri X -- -- -- tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi hevosta omasta patteristaan -- -- -- Turussa vangitaan vänrikki Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg -- -- --".

"Meidän saksalaiset opetusupseerimme -- huomauttaa Fyren kaiken edellä olevan jälkeen lopuksi --, jotka niin usein lausuivat pohjattoman halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."

* * * * *

Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.

Mutta soraäänet hukkuivat -- ja hukkuvat yhä vielä -- bakkanaalien remuun.

Kunhan vain työväestö pysyi kurissa. -- --

Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta isotella!

Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92 edustajasta oli jätetty vain 1 -- muut oli joko tapettu, vangittu tai ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle. Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. -- -- --

Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa. Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.

Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.

Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin 10-tuntiseksi.

Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". -- Näin siis maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!

Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!

Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen aikaansaannokseen, _vallankaappauksen_, jonka se suoritti valitsemalla maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.

Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät. Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin, harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta. Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet Belsazaria! Mene tekel -- -- --

Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.

_Der Kaiser_.

Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut. Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta, sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta, sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.

Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa, kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa, ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa oli teiluritoimesi -- kaikkeutta et voinut sa voittaa.

Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin, verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa, korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa, universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.

Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee; idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat; ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat, suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.

Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti tiesivät _kaikki Suomen porvarilehdet_ vakuuttaa: _Saksa kestää, Saksa voittaa!_ Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä, peloittavan pitkä matka on _ententen kanuunoilla_ vielä Berliniin, _eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan_, siitä on Hindenburg kyllä pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, _josta taivas meitä varjelkoon_, tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."

Mutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät yli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin toista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes ymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu maahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt näitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud. Koirat söivät oksennuksensa.

Ja saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.

* * * * *

Tätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen vapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä. Olisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä, että "yleinen rauha ja turvallisuus" perinpohjaisen "rauhoittamisen" ja ovelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat käteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin olla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista, uskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi valkosairaudeksi.

Ei ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin kiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat porvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja todettiin, että tämä valkoinen "kuulustelija"-tuomari oli käyttänyt kidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän saanut. "Turvallisuus" ei tunkeudu kidutuskammioihin.

Ja tuskin oltiin päästy Trobergista, kun jo kuullaan uusista hirmuteoista. Maariassa suojeluskunnan aluepäällikkö Marttinen yhdessä seudun poliisin kanssa rääkkää _naista_, työmiehenvaimo Alina Julinia. "Ensiksi komennettiin Julin riisumaan päällysvaatteensa, jonka hän tekikin. Sen jälkeen sitoi toinen poliiseista J:n kädet selän taakse jonkinlaisella nahkahihnalla niin tiukkaan, että hihna syöpyi veriin asti. Sitten sanoi Marttinen: Meidän on pehmitettävä teidän selkänne, koska ette muuten tiedä missä (vankileiriltä karannut) Rinne oleskelee, johon Julin vastasi, että kun ei hän sitä kerran tiedä, ei hän voi sitä sen paremmin tietää sittenkään vaikka lyödäänkin. Marttinen alkoi nyt enemmittä puheitta iskeä vaimo Julinia noin puolen metrin pituisella kumisella poliisipampulla hartioihin, oikeaan kylkeen sekä reisiin. Yhtämittaa sai Julin näin noin 10 iskua, jolloin hän meni lievästi tainnoksiin." Tainnuksista toinnuttuaan pyysi vaimo, joka sairastaa kohtutulebdusta ja joka rääkkäyksestä sai runsaan vuodon, vettä juodakseen mutta ei saanut. Sen sijaan sai hän vielä yhdeksän iskua raakalaisten kumipampusta, -- -- --

Porin maaseurakunnassa taas avaavat seudun "suojeluskuntalaiset" revolveritulen työväentalolla rauhallisesti iltamaansa viettäviä työläisiä vastaan ja päälle päätteeksi polttavat koko talon.

Ja niin edespäin. Ja niin edespäin. Päivästä toiseen.

Vielä ei ole viimeisen työläisen selkänahka suomittu, vielä ei ole viimeinen salamurha suoritettu, vielä on maan työväestö täydellisen mielivallan alainen.

Valkoiset bakkanaalit näet jatkuvat. Toistaiseksi.

Tarinamme sankari.

_Pakolaisen hyvästijättö_.

Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden, kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos; ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden, tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.

Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen, jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta, puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen, kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.

Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde, joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön, on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde, kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.

Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin: kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin. Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.

Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs ja että kuin akanoina on tuulessa veikot, sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs, on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.

Ja jälleen hautakumpujen sammalista, verimullista nostattaa kukat huomenen uuden ja sortuneen satulinnamme sirpalehista taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.

Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi, meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa, niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi, mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.

Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee. Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää, kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.

* * * * *

Hannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin kohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta, täytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään. Parempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.

Ja hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän mielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä nykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen elämään, uusiin taisteluihin!

Ja kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen oli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin koston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin syvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin: rakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: _hänen_ kanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen päin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota kuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa jähmettyneeseen olemukseen.

Mari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen piirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän jäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi. Mutta kukaan ei voinut väittää juuri _hänen_ siellä sortuneen yhteiseen kuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä oli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin perille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä ajatteli.

Ja Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut, niin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus, niin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut minut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut kuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta _tätäkään_.

Ja hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.

Siispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!

Ja niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen oljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla, ja se piti.

Toisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin tilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen. Muutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja ruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt. Pian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia -- visusti ja viekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien kanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja voivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten vainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta tarvittavat varat, vaatekerta ja -- passi. Ja Hannes osasi herättää vartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään "talon" asioissa kaupungille. Toimitettuaan ne -- palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen. Mutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse. Muutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa tuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat tovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat valmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän läheisen toverinsa hyväksi.

Ja eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä matkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.

Mutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli kaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori nainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei olla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt onnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla kevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin kauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan helvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille asetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene katkaista matkan.

Mutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva pursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta. Vihdoinkin siis, vihdoinkin siis!

Ja vähemmässä kuin tunnin ajassa pääsivät matkatoverit selville toisistaan. Mukana oli kolme punikkia ja kaksi -- valkoista. Ja kaikki pakenivat samaa painajaista, valkoista kauhua -- valkoisetkin.

Pariskunta oli punainen. Nuori aviomies oli niitä miehiä, jotka eivät ole luokalleen häpeäksi, miehiä, jotka kirveensilmässäkin säilyttävät neuvokkuutensa ja ymmärryksensä. Hän oli karjalaisia, tapellut Antrean rintamalla luokkasodan alusta alkaen, häätynyt peräytyvien joukkojen mukana Viipuriin, puolustanut sitä viime hetkeen ja lopuksi joutunut näkemään, kun valkosudet tekivät puhdasta kuularuiskuillaan lakaisten saartamiaan työläisjoukkoja, niin aseellisia kuin aseettomia, miehiä, naisia ja lapsia. "Surkeinta oli nähdä -- sanoi hän --, kun pakenevat äidit pienine lapsineen retkahtivat kuulien lävistäminä valtamaantielle, mikä kilometrin mitalta peittyi aikuisten ja lasten ruumiisiin". Mutta entä hän itse? Ei päivääkään edes vankina. Kortteli korttelilta rähmi hän näkymättömänä valkoisten ketjujen läpi kaupungista. Kylä kylältä myöhemmin eteenpäin maaseudulla väärien ja oikeiden lupalippujen turvin ja metsissä piileskellen. Parisen viikkoa meni miltei syömättä, miltei nukkumatta. Pääsi omaistensa luokse, joskaan ei kotiinsa: tiedettiinhän kylällä hänen olleen niitä kaikkein "pahimpia". Keräsi voimia, ja palasi henkensä uhalla -- kirjaimellisesti pitkin valkoisten pistinten kärkiä -- _takaisin_ Viipuriin hakemaan -- vaimoaan. Veti hänet satumaisella neuvokkuudella mukanaan läpi Suomen -- silmää räpäyttämättä rientäen yhdestä valkoisen esikunnasta toiseen -- ja tässä hän nyt oli. Mutta väsynyt hän oli, ja vaimonsa sitäkin väsyneempi. Vain tuskin huomattavalla hymyllä jaksoi tämä vakuuttaa miehensä tarinan todeksi. Mutta ihmeellinen se oli.

Mukana olevat valkoiset olivat työläisiä. Kansalaissodan puhjetessa oli heidän määrä olla puolueettomia. Mutta heidän kävi kuin muidenkin: joko puolesta tai vastaan. Ellet lähtenyt valkoisten matkaan, olit punikki, ja se taas merkitsi: kuula kalloosi tai vankileirille! Onnistuivat kiemurtelemaan sotaväestä mutta suojeluskuntaan joutuivat, ja niin edespäin ja niin edespäin, kuten heikkojen luonteiden kanssa aina. Kunnes heidän tehtäväkseen eräänä päivänä lankesi omain luokkatoveriensa ampuminen. Tällöin joutuivat työläissielut puntariin, ja luokkatietoisuus painoi toki sentään vielä enemmän kuin oma mukavuus. Hävetti tie, jolle olivat joutuneet. Pois sellaisesta maasta minkä vallassaolijat pakottivat työläisen oman luokkansa pyöveliksi! Pakenivat kuin pahantekijät, ja niinpä hekin nyt viillettivät laineita lakkapäitä yhdessä niiden kanssa, joita vastaan he jo olivat nostaneet aseen.

* * * * *

Jos Hannes jo pakoaan suunnitellessaan ja myöhemmin matkalla ollessaan oli joutunut ihmettelemään luokkansa solidariteettia, joka paikassa kun karkea mutta lämmin työläiskäsi oli valmis ojentumaan hädässä olevan _toverin_ avuksi, niin sitä suurempi oli hänen kummastuksensa huomatessaan, ettei tämä solidariteetti suinkaan tyrehtynyt rajapaalulla, vaan että se myös vieraassa maassa, missä ei edes ymmärretty hänen kieltään, ilmeni jos mahdollista vieläkin vakuuttavampana, että sielläkin jokainen _luokkatietoinen_ työläinen otti Suomen valkoisesta helvetistä paenneen toverin parhaana ystävänään, veljenään vastaan, ikäänkuin jatkuvalla, uhrautuvalla rakkaudentyöllä tahtoen pestä sen häpeän, minkä Suomen riistäjille itsensä myyneet brigadistit olivat pyövelin toimillaan myös maansa työväenluokalle tuottaneet.

Maihin päästyä kelpo vieraat toverit hoivasivat pakenijat kunkin omalle suunnalleen. Eivät nämät olleet ensimäisiä, joskaan eivät viimeisiäkään. Kaikki kävi joustavasti. Kellä ei ollut varoja jatkaa matkaansa, häntä autettiin. Eikä kuitenkaan tarvinnut kokea mitään nöyryytystä. _Toverihan_ auttoi toistaan. Kansainvälinen köyhälistö osoitti vain yhteenkuuluvaisuuttaan, suoritti toveripalveluksia, joita, niin luonnollisia kuin ovatkin, ei Suomen proletariaatti koskaan tule unohtamaan, yhtä vähän kuin se toiselta puolen unohtaa Saksan sosialistiluopioiden petostakaan, joka ei näiden sitä ennen ja sen jälkeen tekemistä liene pienin rikos kansainvälistä köyhälistöä ja sosialismia vastaan.

Hannes oli päättänyt suunnata matkansa aluksi maan pääkaupunkiin, mutta lepäsi sitä ennen päivän pari matkan vaivoista ja jännityksestä, jolla aikaa ystävälliset toverit ilmoittivat edeltäpäin määräpaikkaan hänen tulostaan. Niin että kuu hän saapui sinne, oli häntä vastassa jälleen tovereita, omia kohtalotovereita, jotka ennen häntä olivat onnistuneet pääsemään valkoisten verkoista.

Nämä tiesivät Hannekselle ilmoittaa, että _sieltäpäin_ oli saapunut _muitakin_ pakolaisia. Kummakos siis, jos Hanneksen mieli ensimmäiseksi paloi päästä tapaamaan seutulaisiaan.

Perille päästyä saattajat osoittivat Hannekselle oven mistä astua sisään; itse oli heidän mentävä erinäisille asioille.

Hannes astui huoneeseen.

Siellä oli Mari.

Suuri, kuolematon.

Kreikasta ei jäänyt kiveä kiven päälle.

Sitä jauhoivat persialaiset. Sen orjuuttivat makedonialaiset. Se oli roomalaisten legioonain sotkuporras. Sitä hallitsi milloin yksi tyranni milloin monet kymmenet tyrannit.

Koko vanha Kreikka jauhettiin nuuskaksi. Perusteellisemmin ei ole milloinkaan hävitetty mitään maata eikä minkään maan kulttuuria.

Ja kuitenkin; kaikki mitä siinä oli suurta, kuolematonta, se elää yhä ja on yhä uudelleen ja uudelleen versonut kansallisten rajain kahleitta ympäri maailman. Solon, Sokrates, Platon ja Aristoteles elävät, Sofokles, Euripides ja Aristofanes elävät, Feidias veistoksineen elää, joonilaiset, doorilaiset ja korinttilaiset kolonnat pysyvät maailman arkkitehtuurin alati vanhana ja silti yhtä nuorekkaana perintönä. Ja nykypäivän diskonheittäjä, juoksija, kolmiloikkaaja ja painija on kreikkalaisen oppi-isänsä ihaileva, kuuliainen opetuslapsi.