Part 11

Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi, ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi, kuten varhemmin -- raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät leimansa _suojeluskunnan_ lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä ja sisarensa jo ovat saaneet _ansaitun palkkansa_. (Siinä toinen valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!), joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!). Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi tulla ammutuksi.

Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi; korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa, n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan. Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!

Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".

Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen, mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.

-- Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita, uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä valko-oikeuksien huoneentaulu!

Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä "oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!

Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.

Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina, mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina. Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.

Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.

* * * * *

Yks rukoili -- --

Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan, kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi, ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan. Oi, kunpa vielä elää sais! -- noin vaikersi ne kaksi.

Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu, kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.

Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin, ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi, kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin, niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.

Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en, en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren, näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen, ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.

* * * * *

Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana, päätti kirjoittaa äidilleen jonkun _iloisen_ sanan. Heittää hyvästi -- näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi kuitenkin ihana lohdutus, että

manan mailtakin maanitus käskevä soi, elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan. Suku sorrettu tää jos sortuukin, uus nousevi vankka varmaan, povell' onnettomimman äidinkin vesa vainotun varttuvi hentoisin taas urhoksi aattehen armaan. Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi, iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi ajan taivaan seestyissä harmaan. Suru suurihan kurjia kannustaa ja kaipuu, mi ei ole laannut. Vihan hetteistä heikkokin voimia saa, ylös yllyttää vert' uhkuva maa ja polvi, sen helmassa maannut. --

Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen liittyvän tapauksen.

* * * * *

Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:

Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään. Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset, kiväärit vireissä, taloa kohti.

Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja -- mitä näkivät!

Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella saivat kiristetyksi, minkä jälkeen -- elleivät puuttuneet henkeä koskeviin asioihin -- katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet talon tavaroita täyteen ja -- Hanneksen astuessa pirttiin -- paraikaa kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea tämän ohimolle.

Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista, viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa: luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän isäntää olemaan tuomitsematta _koko_ köyhälistöä.

-- Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti hän.

No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin palkita tämän hyvän työn.

Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä mielijohteesta -- ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu -- tuli hän pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa että henkensä. -- -- --

Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".

Noita viheliäisiä näytelmiä! -- viheliäisiä silloinkin, kun pappi tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan katalia, milloin -- ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan -- papit saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.

Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei ilkeydestä.

Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin, sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun _piispan paimenkirjeessä_, että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan, ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä -- ikuiseen elämään. Sela!

No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa) esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä, mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.

Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.

Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille" toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.

Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun, aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana maailmassa.

-- Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu, ei suinkaan ollut mikään ilkimys.

Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.

Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria, josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin ollut sosialisti? Ei _ollut_ ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä _tästä_ alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia _viime_ aikoina niin puolelta kuin toiseltakin. --

Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin "hairahtunut".

Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä" Hanneksen kuolemantuomio -- kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta: sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa perille -- -- --.

Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.

Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140 luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät 300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen. Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia, niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin voivan _vastaisuudessa_ nostaa vereentukahutettua työväenliikettä jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi, summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa "oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla, voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita oikeudenkäynnin aikana ei _oltu edes mainittu_; monet taas joutuivat kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina. Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään painoa.

Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!

Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset -- siinä porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin tuhosi, osin teki "vaarattomaksi" _satatuhatta_ Suomen työläistä.

Valkoiset bakkanaalit.

Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää metsästettiin.

Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan -- Saksan -- turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.

Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti -- pettivät kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa, paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa -- kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.

Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse valkoiselle "isänmaan ystävälle" -- tämä jaksoi maksaa: jos rahat loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.

Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät, ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä. Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla. Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan vallasnaiset -- se oli _nyt_ kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen hyveen vaatimus.

Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden vaisut äänet eivät kantaneet kauas.

Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen surkeudesta. Niinpä kirjoitti _Turun Sanomat:_ "Ei mässään maassa ole kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen, _kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen hinnalla. -- Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että suorastaan kammottaa." _Uudessa Suomettaressa_ taas oli kerran tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, _kun rosvot rehentelevät julkisilla toimipaikoilla?_ Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava jokaiseen seipääseen". -- Ja mainittu _kirkolliskokous_: "Nälänhätä uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. -- -- -- Kaikki tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa: paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."

Ja itse vanha noitarumpu, _Juhani Aho_, nähtyään kuinka kauas hänkin osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja evankeliumi) -- --". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki -- kaikki samaa sorttia. Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen _Fyren_-lehti tragikomillisista asioista.

"Oli aika -- kirjoitti lehti -- ihana aika, jolloin me, niinpian kuin joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan _venäläistä turmelusta_ jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään keisari Wilhelm tiuskaa sanan _Ludendorff_ ja Ludendorff sanan _Keisari Wilhelm_. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen vedenpaisumukseen.

"Sitten tulivat _saksalaiset_ maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat. 'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi: 'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti, että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että _lannoitusaineita vastaan tahdottiin ottaa_ (Suomen eduskunnan aloitteesta) _punaisia vankeja Saksaan_, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."

Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.