Part 10

"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta _täällä_ ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään, viedään hän kellariin, ja -- vaatteiden puutetta valittaneella vangilla on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä. Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin pyydämme vaatteita.

"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää, että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."

_Viipurin_ vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat alituisena seuranamme. -- Nyt ovat lahtarit opettaneet meille menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan voisi olla niin julma kuin lahtarit."

Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus _Suomenlinnan_ kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:

"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.

"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt, jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.

"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään, joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä', ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.

"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia -- sillä koko täällä oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! -- ja niin syöpäläisten syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa, kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa, ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia, ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan sitten niissä toisissa, huonommissa.

"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa. Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.

"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.

"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty. Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi, alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän tuossa pihamaan liejussa.

"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee, potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan. Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle. Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.

"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen. Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato valmis kuopattavaksi.

"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa. Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi kurjuutta!

"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa. Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään. Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.

"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä, veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa. Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."

Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746, ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688, ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. -- Hirvittävän nälän lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! --

Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".

Hirveimpään huutoon joutui _Tammisaaren_ vankileiri, jonka käypänä nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen asukkaista tietää kertoa:

"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin 5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64 vankia.

"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä, vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin 50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.

"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.

"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.

"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon, vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen. Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."

Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä; niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.

Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito porvarillisen professorin, _Robert Tigerstedtin_ Tammisaaren vankileiriltä antamaan raporttiin:

"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren vankileirillä ollut _hyvin suuri_, kuten seuraava taulukko osoittaa":

Kesäk. 6-12 p 5,90 " 13-19 " 8,56 " 20-26 " 23,00 " 27-3 " heinäk. 14,00 Heinäk. 4-10 " 18,87 " 11-17 " 26,76 " 18-24 " 41,11 " 25-31 " 42,38

"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä. Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä, jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella viikolla."

"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen 200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan _nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli _86 % 15-20 ikävuosien väliltä!_ Kirj. huom.)"

"Tätä _kauhistuttavaa kuolevaisuutta_ ei edes voida selittää sen kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia kulkutauteja."

"Joka tapauksessa on _kuolevaisuus_, nimittäin 42,33 tuhatta kohti viikossa, _ennen kuulumatonta_, ja _vastaavaa on tuskin tapahtunut tsaarivallan vankiloissa_, taikka jos semmoista on sattunut, on sen aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa määrässä epäterveellinen käsittely."

"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen sijaan _1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla_."

Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori? Pötyä!

Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista _naisia_ lienee ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.

Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti supistunut minimiinsä -- siitä huolimatta, että "terveydelliset olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen sotaministeri sievästi huomauttaa -- jos olisi annettu vankien omaisten tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "että _vangit eivät viiteen päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita_" (virallisesta tarkastuskertomuksesta!).

Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä, kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät. Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa. _Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon_, niin että alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja miten sattuu menemään."

Näin kertoi eräs valkoinen.

Hyve häpeäpaalussa.

Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!

Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin, jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika synnyttää.

Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin omasivat vuosikauden kulttuuriperijät -- porvaristo.

Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle, lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin huomispäivän sarastuksessa.

Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?

Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.

Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.

Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:

* * * * *

Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan. Ja siksi toiseksi: _nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa rehoittanut mielivalta_. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja keikahtelivat. Keikahdelkoot!

Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat lahtarien verkkoihin.

Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.

Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.

Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää, yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.

Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla, jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä annoksista.

Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.

Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä, jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.

Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.

-- Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! _Minä_ en salli sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin toimitan hänelle ruokaa!

Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.

Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon esitaistelijan.

Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita, kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen uhreja.

Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.

-- Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin ruokaa kuin toinen?

Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.

Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan päällystönsä luokse.

Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin eleisiin.

Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut luvattomasti avustaa "punaroistoja".

Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan olivat tupaten täynnä jo muutenkin.

Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.

Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".

-- Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!

Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.

Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen, niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin työläiset tavallisesti iässään.

Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme, jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.

Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena, vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa, ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea _viha_.

Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa häpeäpaalussa.

Kohtalonsa välttäminen.

"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan, ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten helvetissä.

Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja, monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.