Part 9

-- Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän maailman oikean järjestyksen, eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!

Ei Topi Romppanen ymmärtänyt papin pakinaa, pää oli hänellä paksuna kiitosta teettäessään ja hädintuskin hän tajusi, mitä pappi milloinkin kysyi.

-- Kolome lasta, joo, paljonkos se maksaa? höpisi hän kuin unessa.

-- Lain mukaan oikeastaan viisikymmentä penniä multarahaa hengeltä, mutta jos nyt pantais markalla, koska ovat yhdessä arkussa.

-- Ka niin...

Ruumiita silmättäessä sunnuntai-aamuna Topin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli aina ollut herkkä kaikille juhlallisille toimituksille:

"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman:

"Jeesus Kristus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä..."

Hautausmaalta palattuaan Topi poikkesi suutarin mökille. Suutarin Kunilla oli parahiksi lukenut postin ja tiesi kertoa:

-- Meidän puoluepahan voittaa niin että maailma romisee. Kyllä pian herrainvalta Suomessa nutistuu!...

Topi katsoi suutarin emäntää suu auki.

Aivankuin Kunilla olisi aavistanut toisen kipeän sieluntilan hän virkahti:

-- Herrain syyksi se toki on pantava sinunkin lastesi kuolema. Jos olisi ollut varoja ja lääkäreitä, niin eivätpä tietystikään olisi kuolleet kuin koiranpenikat!

Topi ei kyennyt vastaanväittämään, vaikka ajatteli hän jotakin asiankohtaa kysyä. Raskain mielin hän saapui takaisin kotimökkiinsä. Riika seisoi vastassa kynnyksellä, laihana kuin luuranko...

Olihan noita toki vielä pari lasta elossa. Ja näytti Riika vähän kuin olevan... Mutta tyhjältä sittenkin tuntui.

Kirveli, kirveli se isän mieltä että työn nousevat tuet niin äkkiä olivat poisryöstetyt. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta?" Ei ollut vanhimman pojan kautta tullut elämän vapahdusta Topille.

Riikaa enin itketti oma kukkansa. Se Iita Linta Maria...

18

Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.

Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.

Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä. Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli ilmaa.

Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia silmiään... koetti tirkistää ylös taivaalle.

Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä ympärillä kajahti.

"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu, aurinko!"

Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa kurisi...

"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.

Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille sivuilleen...

"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka rajantakalaiset ruokkii..."

"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin. "Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"

Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.

Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti roudassa.

Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.

Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.

Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.

Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee metsänpedon veret ihanasti läikkymään!

Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.

"Kil-kal..."

Oliko se mahdollista!

Näinkö varhain jo keväällä!

Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!

"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän... Karhu tunsi nyt huimaavaa nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden lomitse...

Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden varovaisuus oli unhoksissa...

Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä, tuo suloinen kellonkalkatus kuului...

Ihmisiä ei näkynyt.

Peto pysähtyi -- kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui. Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli ihminen vastaan.

Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi karhua vastaan.

"Voi perrr...!"

Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan, silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto. Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen päälle.

Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä. Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.

Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: -- siunaillen, pahaa aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas pellon kuvetta...

Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä, saunan takana.

-- Topi hoi, Topiii...!

Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja hänen kaulansa poikki valui veri -- punaisena viivana.

Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat, kauhistuneet kasvot.

Kirjoitettu: Sockenbacka -- Suomussalmi v. 1909.