Part 8

"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki!"

Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.

"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."

Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti vihdoin mies:

-- Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava...

-- Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.

-- Ka minä silmää isken --! arveli Topi.

Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä...

Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan nuoria ei raitilla näkynyt.

Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat:

_Köyhälistö valtaasi nouse!_

Korpiloukkolaiset toipuivat hämmästyksestään ja alkoivat liketä mökkiä juhlatunnelmissa. Selkänsä takaa maantieltä he tosin kuulivat ilakoivaa naurua, kun joku selitti toisille että: "suutarin akan hamepa siinä heiluu kuivamassa" kun oli muka "akiteerausmatkoilla kastunut", mutta semmoisen pilkan sydänmaalaiset toki helposti sietivät. Tiettiinhän tuo jo hyvin, että puolueet toisiaan hämmästelivät ja härnäilivät.

Suutarin pirtti oli täynnään väkeä. Itse rakutaattori Puntarpää siellä johti laulua, jolla puoluelaiset sielujaan vahvistivat tänä koettelemuksen tärkeänä päivänä. Useimmat jo olivat ehtineet käydä äänestystalolla, mutta uusia tulokkaita saapui vähäväliä kyselläkseen viimeistä kertaa neuvoa johtajalta. Tämä hääräili hikipäin, rusetti vinossa, ja keskeytti tuontuostakin laulamisen.

-- Joko, rakkaat toverit, kävitte äänestämässä? ehätti hän tiedustamaan heti kun Riikan ja Topin kynnyksellä havaitsi. Mutta kun kuuli, etteivät kaukalaiset vielä olleet äänestystalolla poikenneet, niin tarjoutui itse heitä saattamaan.

Topi niisti nenänsä juhlasiivoon ja katsahteli altakulmain kunnioituksella kaikkia niitä, jotka jo olivat punaisen viivan vetäisystä onnellisesti suoriutuneet. Pyhimyksiä he hänen mielialassaan olivat ja tiesivät jokainen enemmän salaisuuksia kuin tavallinen sydänmaan moukka tietää. Olivat ikäänkuin läpikäyneet kuoleman portista...

-- Ehken te tarvitsette hengen vahvistusta? virkkoi agitaattori syvänkiiluvin silmin ja riehahti lauluun, johon moni joukosta yhtyi. Sitten hän heti purskahti puhumaan siitä samasta kalliista kansan asiasta, ja Topi kuuli korvissaan vielä kerran tutut törähdykset kansan katalista sortajista, herroista, joiden valta nyt oli kukistettava. Mutta Riika näkyi halailevan suutarin Kunillaa, joka rakkaasti supatteli hänelle korvaan...

Pankolla höyrysi iso kahvipannu, joka yhteisillä rovoilla oli kustannettu.

-- Ottakee kahvia kaverit ja aatesysterit ja mänkee sitten kansan kaikkivaltiaaseen nimmeen!

Kahvinkeittäjä se näin lausui, kahvinkeittäjä, joka näytti jotenkin herraskaiselta kirkuvan punaisine ihomyötäisine puseroineen, käherrettyine hiuksineen, ja jota moniaat kuulestivat karahteeraavan "rouvaksi", vaikka toiset häntä sanoa töksäyttivät vain Heta Moilaseksi. Eivät kaukalaiset sitä naisihmistä sen paremmin tunteneet, mutta oikea sosialisti se vain olevan kuului -- Iisalmen puolesta tänne ilmestynyt.

Topi ja Riika alkoivat ryypiksiä tarjottua kahvia ja saivat korputkin käteensä. Maantiellä kulkuset heläsivät. Akkunan läpi näkyi vaalitalolta jo poispäin ajelevia. Sosialistit alkoivat arvostella:

-- Noin ne rikkaat rehkivät. Siinä papit ja patruunat. Kahtokeehan kaverit noita vehkeitä. Vieläköhän karhuntalja tulevana vuonna mollottaa Nuurperin reen perässä?

-- Ei mollota! Ja taitaa patruunankin maha näistäpuolin hoiketa, kun olutpullot pois kielletään.

-- Kuka se tuo sinilasinen herra on, joka mustalla ruunalla raksuttaa?

-- Etkö sinä tunne? Uusi vosmestarihan se on...

-- Voi häjyn räikäle! Kuusituhatta markkaa kuuluu vosmestarillekin annettavan siitä, että köyhiltä puun oton kieltää. Vaan vieläköhän tulevana vuonna kiellät, kelmi?

-- Verenimijät...

Joku jätkämies pui nyrkkiä maantielle päin ja sylkäisi akkunalle. Sitten pisti sikarin hampaisiinsa ja alkoi soittaa hanuria, hattu takaraivolla.

Topi ja Riika pyyhkeilivät suitansa toiselta kupilta. Agitaattori seisoi vieressä ikäänkuin vahtien:

-- Joko te nyt lähdette?

-- Jos vielä vähän laulaisia? äänsi Topi arasti pyytäen.

-- Mitä minä kaverille laulan? kysyi agitaattori pahastumatta.

-- Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.

Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua.

Agitaattori veti suutansa hymyyn, iski silmää jollekin, joka nurkassa istui ja alkoi jalkaa lattiaan polkien laulaa. Näitä sydänmaan lapsia täytyi toki perille asti paimentaa! Ne pelkäsivät sielunsa pohjalla virkavaltaa ja virkamiesten kostoa. Eivätkö liene salaisesti pelänneet Jumalaakin, vuosisatojen rääkätyt orjaraukat?

Hartaasti kuunteli Topi. Syvästi hän vielä kerran sielussaan punnitsi, mitä hänenkin rauhaansa sopi. Hänen muistissaan vilahti koko tähänasti eletty elämä: pikkupojasta saakka, jolloin hän paitasillaan oli seurannut isävainajaansa metsään ja tahtonut välttämättä nähdä, kuinka isä kiskoi petäjänkuorta puusta ja kuinka äitivainaja sitten oli survonut sitä petäjänkuorta suuressa huhmaressa sekä kuinka siihen sitten oli ripotettu sekaan vain kolmanneksi osaksi jauhoa ja siitä sekoituksesta tehty leipätaikina. Ja petäjänsekaista karvasta rieskaa hän sitten oli syöskennellyt aina kuusitoistavuotiaaseen asti, jolloin, isän ja äidin koviin tauteihin kuoltua, oli lähtenyt tukkisavottaan ja ensi kerran elämässään saanut maistaa selvää leipää. Ja muisti hän sitten kituroimisensa Riikan kanssa ynnä alastoman, aina nälkäisen lapsijoukon -- ja suolainen kyynel kihahti hänen silmänurkkaansa. Lisäksi hän muisti, kuinka herrat umpimähkään aina olivat syyttäneet häntä laiskaksi ja saamattomaksi...

Ja pohjaton murhe ja pyhä katkeruus yhdellä haavaa valtasi nyt hänen sielunsa ja laulua kuunnellessaan hän todellakin tunsi vahvistuvansa siihen tekoon, jota varten oli mökistään liikkeelle lähtenyt.

Usko punaisen viivan voimaan taas kasvoi ja kukoisti.

"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään! Tuhansien markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto ja valistus levitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan! Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"...

-- Joko nyt lähdetään?

-- Jo!

Topi Romppanen astua heippasi varmoin askelin ja niin ripeästi, ettei itse nokkela agitaattorikaan tahtonut rinnalla pysyä, eikä Riika hevillä jäljessä.

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista räyhinää, niinkuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset mielenosoitukset likellä vaalitaloa, -- täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa. Viidensadan askeleen päässä sopi kyllä vallan mainiosti purkaa sielunsa ja yllyttää puoluetaisteluun.

"Rauha maassa -- ihmisille hyvä tahto!"

Topi astui yli kynnyksen, otti karvalakin päästään ja rykäisi.

Riika hänen takanaan niiata nuksautti.

Etuhuoneessa oli ainoastaan yksi toimimies. Karivaaran Anteri se olevan näkyi, joka äänestyslistaa selaili. Ylpeä se näkyi ammatissaan olevan, ei ollut tuntevinaankaan korpiloukkolaisia, vaan kysyä koppasi nimiä ja katsoi tuimasti päästä jalkoihin!

-- Topias Topiaanpoika Romppanen?

-- Joo! sanoi Topi.

-- Vaimo Fretriika Eufrosyyne --?

-- Juntusia minä oun omalta suvultani! väitti Riika, mutta Anteri suhahti lyhyeen, että ei tässä akkaväen omat nimet tule kysymykseenkään ja käski siirtyä toiseen huoneeseen.

Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen. Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä. Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä, konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.

-- Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison, kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen lipun Riikallekin.

Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin nyökkäävän.

-- Tulkaahan tänne...

Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.

"Vai tässä ne nyt karsinat --."

"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet...", ajatteli Topi.

"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.

-- No menkäähän! murahti konstaapeli.

Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän taakse ja kysyi:

-- Osaatteko te itse vai autanko minä miestä mäessä?

-- Löytyy täältä numero ilman herrojakin! mutisi Topi.

-- Hä? pani Pirhonen, mutta syrjäytyi.

Topi oli alkanut kopeloida punaista kynää, joka riippui sidottuna rihmaan.

Konstaapeli toimitti Riikan toisen kojun sisään ja tarjosi apuansa, mutta ei Riikakaan huolinut, kun muisti agitaattorin varoituksen, että Pirhonenkin kuului olevan sitä herrain puoluetta ja vähän niinkuin omaan apajaansa porkkailevan tohmerointa rahvasta.

Yhtaikaa Topi ja Riika nyt siis joutuivat äänestämään, kumpikin seistä nyyköttäen eri suojuksen takana. Tovin aikaa he suojusten takana viipyivätkin, ja huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän.

Topi tuijotti siihen aitaukseen, jonka numero hänelle oli päähän pantu ja jonka hän tiesi olevan köyhälistöä varten aidatun. "Kolomekymmentä ja... soli sali rattia!"

Hän tarttui kynänvarteen, puristi sitä lujasti kankeissa sormissaan ja alkoi tähdätä, ummistaen vasemman silmänsä ja kirpeästi siristäen oikeanpuolimaista. Suu oli vääntynyt pahasti väärään.

"Nyt?..."

Mutta ei hän uskaltanutkaan vielä painaa. Numero oli ikäänkuin ruvennut liukumaan ja vei silmän mennessään. Topi hätkähti, laski kynän kädestään ja rupesi uudestaan pyydystämään numeroa.

"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia...", vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan alkoi hän hakea molemmin käsin.

"Kolomekymmentä ja... soli sali rattia."

-- Et pirhana vie pääsekään kynsistä!

Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi hän piirtämään hienoa viivaa...

Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus. Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärki oli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisi Pirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:

-- Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.

Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan käänsi paperin näppärästi kokoon.

-- Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa ponnistuksessa.

Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.

Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä vaalilautakunnan jäsenille.

-- Joko tästä nyt passaa köyhän mennä tiehensä? hän suhahti poliisi Pirhoselle, jonka käytös häntä oli ärsyttänyt.

-- Yksi on ovi sekä köyhille että rikkaille! vastasi Pirhonen virnistäen.

Tuskin oli ulko-ovi lupsahtanut kiinni äänestäjäin jälkeen, kun vaalilautakunta rähähti vilkkaaseen keskusteluun:

-- Taisivat olla niitä maailmanparantajan opetuslapsia?

-- Niitä ne oli! Näki sen siitä, että itse muka viivansa töhersivät...

-- On niillä moniailla akoilla käsivoimia!

-- Heh heh heh... Terotahan Pirhonen kynä!

-- Vaan näittekös miten äijä-rukalla hiki otsalta tippui?

-- Ja housunpaikat tutisi... heh...

-- St! sanoi nuori puheenjohtaja herroiksi. -- Sieltä koluaa lisää karjaa...

Puheenjohtaja korjaili rillejään, jotka eivät mitenkään ottaneet pysyäkseen viekkaanvärähtävien silmien peittona, ja tekeytyi niin puolueettoman näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista poikamaisen parrattomilla kasvoilla. Olihan tämä Suomen kansan suuri uudestasyntymisen päivä, ja vaalilautakunnan puheenjohtaja tunsi olevansa yksi uudenajan historian tärkeimpiä henkilöitä.

Topi ja Riika palasivat perätyksin kävellen suutarin mökille, jonka katon harjalla punainen lippu uljaasti liehui värehtien sinikirkasta taivaankantta vasten.

_"Köyhälistö valtaasi nouse!"_

Kumpikin katsoi kiinteästi siihen punaiseen lippuun.

17

Tukkityöhön oli Topin täytynyt lähteä, sillä hätä oli suuri. Riika yksin lasten kanssa elää kitkutti kotosalla. Viimeiset reikäleivät riippuivat häkkärässä, jonka yläpäässä näkyi jäniksennahkainen kaistale -- russakkain esteeksi.

Lapsiin oli ilmestynyt oudon taudin oireita.

Ei ollut korpimökkiin vielä ehtinyt kantautua mitään tietoja eduskuntavaalien tuloksista. Ei hiiskausta oltu kuultu, voittiko köyhän kansan ääni vai herratko yhä jäivät maailmaa vallitsemaan.

Siunaili, sähähteli ja huokaili Riika. Pelko ja vavistus hiipi väkistenkin sieluun. Toivo ja pettymys kiisteli mielialoissa...

Suloisen, salaperäisen huumauksen vallassa hän monena aamuna oli noussut makuusijaltaan ja katsahtanut ulos akkunasta kirkonkylää kohden, mielessään kuvitellen: "tänäpäivänä, tänäpäivänä saapuu maailmanparantaja, kurjuuden lievittäjä, onnentuoja".

Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus levisi yli erämaan.

"Punainen viiva? -- eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"

"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"

Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille? Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville? Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä -- miksi ei tullutkaan?

Tulee jahka joutuu?

Tulee -- ei tulekaan?

Vai tulleeko sentään?

Täytyy kärsivällisesti vuottaa.

Täytyy lujasti uskoa...

Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on Helsingistä Korpiloukkoon... --

Taivahinen taatto -- mikä lapsia vaivaa?

Miksi Sake poika päätänsä pitelee ja voivottelee?

Miksi Vesteri yhtäläistä itkeä tuhertaa ja kyyköttää surkeana nurkassa?

Miksi kullannuppunen Iita Linta Maria oksentelee eikä huoli liikkileipää pieneen kouraansa!

Jospa olisi äidillä antaa sokeria?... Sokeri makeaa on -- siitä lapsi pitää. Mutta ei muruakaan löydy. Lupasi Topi muka toimittaa kulkijain matkassa sokerit ja kahvit. Ei kuulu...

Turhaan tähystelee äiti ruuturepaleen lävitse. Musta kanto siellä vain muurottaa kuin mörkö rämeen laidassa. Ja pitkän kuusen tuppuralatva yli metsän reunan piipottaa...

-- Elkäähän itkekö lapset. Tulee kesä -- paranee pää, paranee kaula, paranee massu. Makailkaahan penkillä, elkää hätäilkö! lohduttaa äiti.

Riika peittelee Iita Linta Mariaa ryysyihin. Tyttönen tuijottaa äitinsä silmiin miettiväisesti ja ruikuttaa haikeasti. Äidin sydäntä vihlaisee se lapsen katsanto.

Pikku Piri kätkyessä kitisee. Riika laskeutuu polvilleen lattialle ja kumartuu antamaan rintaa.

-- Syöhän ruikku, tu-tu... Tulehan Petti souvattamaan, niin minä käyn navetassa. Saapi Sake maata, kun on kipeä.

Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:

"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja hallinnee?"

Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi. Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei kyetty parantamaan.

Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma -- että jos sen punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee rangaistus?

Päätä ihan pyörrytti, kun sitä semmoista kuvitteli...

Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta se ylpeys...

Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.

Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei sekään lohduttanut.

"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää täytyi...

Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista. Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.

Jessusristus siunatkoon!

Häntä hävetti omain lastensa edessä, kun tunsi täydellisen avuttomuutensa.

"Mitä varten on maailmaan laittanutkin, kun ei heitä osaa hoitaa?"

Mutta nyt, kun lapset olivat sairaat, tuntuivat ne rakkaammilta kuin koskaan ennen. "Ei kestäisi sitä surua, jos..." Varhainen huhtikuun aamu valkeni. Lasten tuskia tavallisesti helpotti tämä vuorokauden aika. Mutta ei nukuttanut Riikaa, vaikka väsyttikin. Hän nousi ylös, otti Topin kirkkotakin vaarnasta, katsahti nukahtaneisiin pikku raukkoihin ja työntyi ulos ovesta. Kettuvaaraan hän kiireenvilkkaa läksi hiihtämään, avaten umpeenmenneen suksiladun. Aikuiset paraikaa vasta nouseskelivat yösijoiltaan, kun hän naapurin mökkiin ehti huohottaen ja kovasti hikoillen:

-- Hyvät ihmiset... en minä yksin pärjää... kolme lasta on tauvissa...

Riika olisi tahtonut Jussin emäntää luokseen, mutta ei Jussin emäntä sanonut voivansa tulla. Siunatussa tilassa kun oli ja itsekin ylenanneskeli... Ja sitäpaitsi vuotteli lehmänpoikimista joka päivä...

-- Saapi vanha Kaisa mennä, jos vielä lähtenee.

Ei ollut pahasisuinen ihminen kupparimuori.

Lupasi hankkiutua päivempänä, kun tosi hädän olevan kuuli.

Riika läksi rikeneen takaisin, malttamatta viipyä. Kotivaaraa noustessa maailma hänen silmissään yhtäkkiä musteni ja hän pyörtyi pitkäkseen kinokseen. Korvissa räiskyi ja suhisi ja vaivalloisesti selvisi tajunta:

"Pyörii... pyörii... vimmatusti... kuolemanratas... punaisia renkaita... kuka minä olen? missä minä olen?"...

Saunan mustuneesta ovesta hän vähitellen tajusi, mitä oli tapahtunut, ja nousi ylös puistellen lunta hihoistaan.

Hoippuen ja heikkona kiiruhti Riika pirttiin. Lapsiraukat jo olivat hereillä ja itkivät kilpaa.

-- Voi hyväjumala tätä surkeutta...

Mutta ei Kuppari-Kaisakaan kyennyt lasten kiihtyviä kipuja lievittämään, vaikka toikin mukanaan linjamenttia ja riikapalssamia.

-- Tietääkö Kaisa mitä ne on nämä tauvit?

-- Eivätkö lie niitä villiuskon tarttumia.

Ikäänkuin puukonterällä olisi pistetty Riikan sydänalaan. Niin muorin sanat nyt sattuivat...

-- Jottako sen sosialitemokraatin? kysyi onneton äiti arasti, alakuloisesti.

-- Sen... Jumala ei anna ihteään pilkata, selitti muori armottomasti.

Päivät ja yöt kuluivat. Surkeus kasvoi. Topia ei kuulunut eikä Topin lähetyksiä. Kettuvaaran Jussi vain pistäysi metsämatkallaan juttuamassa, että kyllä sosialisteille ääniä kuului karttuvan, mutta parempia uutisia ei hänkään tietänyt.

Henkiset sumut suikersivat Riikan silmien edessä. Ei tainnut sosialidemokratiakaan voida ihmistä pelastaa kohtalon kourista? Alituisesta valvomisesta huimasi Riikan päätä, ja polvet vapisivat heikkoudesta. Ei uskaltanut oikein saunakylpyäkään kuumeisille. Turhaan vanha Kaisa iltaisin veisasi hätävirsiä vanhasta virsikirjasta. Sellainen hengellinen lääke ei tuntunut tepsivän lapsiin. Jo näkyi taudin oireita Petti tytössäkin, vaikka tämä yhä oli pystyssä ja muka autteli äitiään. Pikku Pirjeri yksin oli tervehkö ja tyytyi, kun vain sai maitoa, leipäpurua ja kuivaa ryysyä allensa.

Viikkokausiin ei sairaille lapsille oltu vaihdettu puhdasta paitaa. Rääsyt olivat paksussa liassa. Mistä köyhällä olisi ollut kaksittain lapsenpaitoja? Kuka oikein jouti pesemään?...

Riika valvoi ja rukoili hengessään. Rukoili ikäänkuin anteeksianoen kaikkia tekojaan ja uskotteli itseään suureksi syntiseksi, jonka täytyi tehdä täydellinen katumus. Näin toivoi hän pelastavansa lastensa hengen...

Mutta hurja kuumetauti teki säälimätöntä hävitystyötään, eikä mikään Jumala näyttänyt rukouksia kuulevan.

Eräänä aurinkoisena iltana Iita Linta Maria lakkasi valittamasta ja näkyi rauhoittuvan. Tuli niin ihmeen hiljaiseksi ja suloiseksi ja huoli hiukan ruokaakin sisäänsä. Riika äidin sydän riemastui...

Mutta kun hän keskellä yötä nousi tyttöä katsomaan, huomasi hän kauhukseen, että lapsi jo oli heittänyt henkensä. Riikalta pääsi parahdus niin sydäntävihlova, että toiset sairaat lapset säikäyksestä saivat ankaria kouristuskohtauksia. Muori, unen pöpperössä, saarnasi synnin vallasta ja ikuisesta piinasta...

Kahden päivän päästä kuolivat lisäksi sekä Sake että Vesteri saman vuorokauden kuluessa. Tuskin oli toisen ruumis ehtinyt kokonaan jäähtyä, kun jo toinenkin täytyi kantaa laudalla ulos kylmään kylkeiseen. Riika hoiperteli kuin liian raskaan kuorman kantaja ja oli päästään sekaisin...

Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä saapui savotasta ja surman niitot edessään näki -- --.

Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain sovitettiin.

Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähän Selkoskylälle, josta, sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.

Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti arvokkaasti rykäisten: