Part 7

Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomasti _uskonut_ sanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä, jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja pilkkasi?"

Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät! Varustautukaa vaalitaistelussa _kostamaan_ nuo julmurityöt --", niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla ruoskittu?" -- sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien lausuntoihin.

Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa köyhiä komentaa.

Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat, viljat seulottavat ja tasattavat?

Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin etelän seutuvilla, -- samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia sortajia, laukkolaisparooneja -- herrat? Se uskonkappale oli imetty köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä -- sitä uskonkappaletta, joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää -- silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta akanottoa.

Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa hiljaisuudessa. _Isänmaallisella_ innostuksella osattiin lukea hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat alituisena virtana porvarillisten kukkaroon -- lakkauttakaa tuo vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"

Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.

"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!... Kuulkaa: hädän ulina käy halki herraspuolueiden -- älkää uskoko kansan pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret tulkaa mukaan! -- Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia tuumailevat?"...

Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:

"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset. Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme on _meissä itsessämme_!"

Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.

Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville voimalähteille.

Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin kuuluisi -- jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!...

Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?

Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan, milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä pidetyssä nimessä.

Uskonto?? -- ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??

Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän ristiriidan kerran oli sovittava.

14

Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä, tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:

-- Mitenkä se oikein pitänee vetää -- se punainen viiva?

-- Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää...

-- Mitenkä sitä peukalolla -- eihän siitä mitä lähe?

-- Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen alta tirskahtaa!

-- Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan tervapeukalon pääköstä?

-- Tirskahtaa pitää -- sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin tepsivän...

-- Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?

-- Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista...

-- Heh, heh. No se tuo Epra osoaa...

Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:

-- Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän nännejä kopeloineet...

-- Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. -- Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan peräsuoli!

-- Hehhehheh! Niinpä taitaa olla...

Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:

-- Se on sen punaisen viivan veto -- kuulostaa -- justiin niinkuin Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat. Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja elinonneksi kopeutuu.

-- Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.

-- Reistata pitää! vakaili ukko: -- Jos sattuisi hyvinni lykästämään...

-- Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin neljännessä paikassa. -- Että joka miehen käteen ja joka ämmän sormien koloon?

Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:

-- Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä ne punaiset pännät että ne paperinroskat.

Johon taas edellinen aukisuin arveli että:

-- Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille --?

Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.

Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:

-- Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja sieltä sitten eäni möläytetään...

-- Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. -- Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.

-- Vai sillä?

-- Sillä-sillä!

-- Karsinan seinäänkö se viiva veännetään --?

-- Eipä kun vaalilippuun.

-- Y-hyy...

Piisasi sitä asiaa miettiä.

Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti ylhäältä alaskäsin.

Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta lakikirjojen mukainen tulisi...

Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät -- samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla hangatessaan.

Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:

"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet, poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa -- ilmestyypi kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa vieläkin ihmeluikkuunsa: -- kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."

Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat, jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.

Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?...

Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan, veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, -- siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.

"Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti on teidän aikanne maahan romahtaa -- te olette lahot ja hourupäiset, te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille, meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa soimaan!"

Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.

Vanhan maailmanjärjestyksen _täytyy_ murtua! Täytyy, ah täytyy? Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä. Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita. Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä perustuslaeista -- ja kaikki tämä meille annetaan.

Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä...

Pyhä Jumala -- paha perkele -- tästä ei selviydytä muuten kuin taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen parhaat parannushankkeensa, niin -- kavahtakoot, kun kansa huomenna napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot, vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?...

Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:

"Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle, mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat -- --."

Niin juuri! -- ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo. Niin juuri! -- ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä _eivät_ tahdo...

"Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä että _paha kokonaan poistuu_!"

Niin juuri! -- ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa...

"Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys!"

Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin takaat!

15

Korpiloukon koira haukkui harjakarvat pystyssä kotivaaransa rinteellä...

Kohtapa alkoi Kettuvaaraltakin koiranhaukunta kuulua...

Kotvan kuluttua peninkulman päässä sinisiintävän Selkoskylänkin hurtat toinen toisensa jälkeen rähähtivät haukkumaan, kukin kotipihansa lähettyviltä. Räiske kantautui kauas yli sulamustien metsien, tartutti sysimajallaan oleksivan miilunpolttajan koirankin siihen osaa ottamaan, ja ennenpitkää vielä etäämpänä sijaitsevan Muikkulankin Musti yhtyi kuoroon...

Eipä kulunut montakaan minuuttia ennenkuin sähkösanoma oli vierinyt halki ilmojen aina kirkonkylään saakka, ja kymmenien koirien haukunta nyt raikui avaruudessa...

Äärimmäiset eivät tarkimmalla kuulostelullakaan voineet erottaa toistensa haukuntaa, mutta ketjun keskimmäiset ylläpitivät äänen johtoa.

Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että toisetkin haukkuivat.

Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut olevan pätevää syytä haukkumiseen!

Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta, rajalinjalta päin...

Jysky haukkui -- ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky haukkui -- ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä...

-- Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään keksinyt -- puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat heiluivat tuulessa.

-- Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteli Kettuvaarankin Jussi mökillään.

-- Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä..., jupisi Kuppari-Kaisa.

-- Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?

-- Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo koirainkin nokkaan haiskahtaa.

-- Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.

-- Ka se punaisen räähkän löyhkä!

Mökin isäntä paukautti nyrkkiä pöytään niin että sinukkatuoppi hypähti korkealle ja russakat pahanpäiväisesti säikähtivät:

-- Et sinä, muori töllerö, alaluokan ahväärejä ymmärrä!

-- Ymmärrän minkä ymmärrän, Jumala minullekin järenjuoksun on antanut. Ja jos Porsröömi vainaa vielä eläisi, niin --.

-- Elähän viihti saarnata, on sitä sorttia silavaa Suomen rahvas jo kyllikseen syönyt, vaan eipä ole kylkiä lihottanut..., arveli Jussi miehekkäästi, kopeloi kintaansa, nakkapohjakirveensä, ja läksi ulkotöihin.

Mutta koirat ne yhä pitivät kovaa ulinaa.

-- Mikä niitä nyt haukuttaa? virkettiin Selkoskylälläkin, jossa oli kymmenkunta kuonolaista kivenheittovälien päässä toisistaan sijaitsevilla pihoilla.

-- Eikö nuo jätkyttäne sitä puoluetoran taistelua, johon sanomalehdet mökkiläiskansaakin härsyttelevät, naurahti joku varovampi isäntämies tunkion huipulla taikkoansa ilmassa väläyttäen.

Kasakkamiehet tunkion juurella eivät mitään sanoneet isännän leikinlaskuun, vaan sylkäisivät kämmeniinsä ja kävivät kahta kovemmin kiinni taikkoihinsa, työntäen piikit syvälle höyryävään lantaan.

-- Mitähän nyt Musti murisee? puhui myös Muikkulan retutalon isäntä hevostaan kaivolla juottaen.

-- Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä, joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.

Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet, etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä teutaroivat, sitä huomanneet.

Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa, sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka, sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta sotilasmanöövereillä.

Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.

"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin -- saakuri soi!"

Koko päivän koirat haukkuivat ja olisivat kai haukkuneet koko yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi. Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt -- nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.

Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:

-- A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah, vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih tulomassa oltaneh?

Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: -- vet meän kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!

Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.

18

Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!

Kyynäräin korkuisina paistoivat sanomalehtien vaalikehoitukset. Kymmenet tuhannet kansalaiset, jotka ennen olivat lukeneet vain pitkää, ikävää, vaikeatajuista katekismusta, lukivat nyt loppumatonta valtiollista julistusta, jonka jokaisen sanan jokainen ymmärsi ja joka huumasi päät ja jäsenet kuin jalo ulkomainen viini...

"Kaikki valta kansalle!" puhalsi tuo tuomion pasuuna. "Lait on tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö tämä ole totta?"

Totta on! vastasi tuhatkertainen kaiku korvesta.

"Työväen liike on totuuden paljastanut!" jatkoi Vaalilehti. "Nyt pitää torpparien asema turvattaman, nyt täytyy tilattoman väestön päästä maita viljelemään. Tukkiyhtiöiden ja rahapösöjen maahuijaus pitää lopetettaman ja kuoletettaman. Koko työtätekevä kansa on saatava Arvatuksi sairauden, tapaturman ja vanhuuden varalta. Viinavirrat ovat tukittavat suurilla suluilla. Kaikki kuristuslait ovat kumottavat, kaikki herrat...!"

(Paria viimeistä sanaa ei kone painanut, mutta jokainen lukija näki ne sentään ikäänkuin jatkona.)

-- Tottatosiaan! vastasi kaiku korvesta.

"Herrat ovat aina sortaneet tätä kansaa ja tahtovat edelleenkin sortaa. Pois harvain valta, alas työn riistäjät! Oikeutta sorretuille! Ja vaalipäivät vapaiksi kautta maan. Huomenna lähdetään! -- silmälasit matkaan!"

Maaliskuun viidestoista päivä oli koittanut. Kirkkaasti paistoi talvinen aurinko yli korkeiden lumihankien. Erämaan hiljaisuudessa olivat kankaat ja korvet äkkiä alkaneet raikua rekien ritinästä, kulkusten helinästä ja ajajien hoilauksista. Sadoilla suksiladuilla sihisivät sivakat ja vilahtelivat sompasauvat näreitten ja rämekuolleiden vaivaishonkien keskitse. Neljään ilmansuuntaan vaelsi kansajoukko ajaen tai hiihtäen, sillä neljään äänestysalueeseen oli pitäjä jaettu.

Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!

Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!

Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.

Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.

Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki -- unennäöltä se tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu. Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta, mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.

Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin Topias itsekseen arveli:

"Topakkana siinä olla täytyy -- aivankuin karhun ammunnassa. Ensin tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi -- vielä tämän kerran. Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"

-- Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.

Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset lätsähtelivät latupohjaa vasten.

Riikakin itsekseen mietiskeli.