Part 6
Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? -- kuka tunkiot luopi? -- kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee, kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!
Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat autuaallisessa supussa.
Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:
-- Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut, jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi, että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja -- nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella. Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan. Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu -- pitää jo oppia tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni -- justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon, että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja, niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto...
Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa. Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat, kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi puhua.
-- Pyydän anteeksi, hän virkkoi, -- mutta minä en voinut olla keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa, nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan -- ja minä myönnän, että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään _vihaan_ -- niinkuin herra agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella sosialidemokr...
-- Ulos perrr...! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen jätkän työntämänä ulos ovesta.
Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu. Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi ja lausui pontevasti:
-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa: vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut: jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin, että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle, mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on pakanallista -- eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan. Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos tahdotte.
Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät ulosmenevän apulaisen perässä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:
-- Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa -- rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä. Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte, että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä. Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla... oikeasta asiasta... Ja joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä niinkuin tuo papinkisälli...
Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa, joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti, hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen rusetti letkahteli leuan alla...
Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.
Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä murrokossa... Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut aavistanutkaan.
Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave -- nämä kaksi äärimmäistä tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.
Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli, vuoroin rämähteli -- suupielistä pursusi vaahtoa.
Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän vaikeroiden puheli:
-- Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla. Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin. "Milloinkahan tästäkin päästään?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:
-- Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun varastaneen häitä kalossit..." Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!
Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä, että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä asia.
Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella, virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä -- senjälkeen kun arimmat olivat hiipineet hiljaa pois -- ollut ainoatakaan sielua, joka olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.
Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä pöydällä tarjona.
Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen lauluun osaa ottamaan:
Käy eespäin väki voimakas! Äl' orjajoukko halpa Täst' alkain ole... -- -- -- -- -- -- -- --
Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".
Kumpikin oli vaitelias.
12
Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä, jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä. Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin, sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita -- kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri sunnuntaisiivoista pirttiä.
Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä...
Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako vai --? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen? Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.
Kotona hän on ja leviästi --! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.
-- Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa piippuaan.
-- Sitä samaa..., vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.
-- Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin kuulisivat?
-- Jos halunnevat...
-- Kunhan ei Jumala synniksi kirjoihinsa kuittoaisi että näin merkkipyhinä...? murahtaa vanha Kuppari-Kaisa pankon äärestä.
-- Eikö tuo passanne Kaisalle mikä meillekin, äännähtää naapurinmökin Jussi ja lisää sylkäisten lattialle: -- Yksi lammas vettä määkii -- koko karsina janoopi.
Riika naurahtaa ja alkaa ääneen lukea sanomalehtiä:
... "Va-varokaa pappien kiihoitusta!" sattuvat sanat silmiin. "Ne vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän valtansa supistuu niiden johdosta..."
-- Eikö heissä satu puhumaan siitä solisaliratista ihtestään? keskeyttää Topi tolkussaan ikäänkuin tahtoen näyttää naapurinväelle, kuinka hän jo on perehtynyt noihin, uusiin asioihin.
Riika selailee lehtiä, jotka mahtavasti rapisevat, ja alottaa uudelleen.
"Sosia..."
-- Sattuipahan! ilahtuu Topi.
Riika lukee:
"Sosialismin ihanneoppi on jo avannut tuhansien, jopa miljoonien ihmisten silmät näkemään sen tosiasian..."
-- Tosiasia on, joo! keskeyttää Topi... "asian", jatkaa Riika: "että luonto kaikille jakaa samalla mitalla. Väärin on luulla sitä sallimuksen kovaksi kohtaloksi, että niin moni ihminen saa kärsiä vilua ja puutetta, nälkää ja ylenkatsetta..."
-- Ja vellijauhon ja kahvipöönän nuusaa! parantaa Topi tosissaan. Mutta Riika kiiruhtaa lukemistaan ja hänen äänensä yhä korkenee kuin papilla: "Luonto ei ole sorrettujen lastensa kovaan kohtaloon syypää, vaan sydämettömät ihmispedot. Juuri nämät ryöstävät itsellensä väärien lakien varjon alla lähimmäisellensä kuuluvat luonnonantimet, vieläpä ihmisarvonkin..."
-- Joo! äänsi Topi ylpeänä eukkonsa hyvän lukutaidonkin puolesta ja tahtoen lähemmin selittää tekstiä naapureilleen, mutta Riika ei sallinut, vaan jatkoi sisältöä:
"Sosialismi ei salli yhdelle paremmin kuin toiselle maallista paratiisia, vaan vaatii jokaiselle säätyyn ja sukuun katsomatta hyvinvoinnin mahdollisuuden, ihmisarvon ja vapaan ihmisyyden..."
-- Vapauvenpa hyvinkin! sai Topi taas tokaistuksi väliin.
"Sosialidemokratia se asemamme parantaa", luki Riika yhä, "Sosialistit ne meidän etujamme puolustavat eivätkä kutkaan muut. Eivätkä herrat eläkettä tarvitse, vaan työmies tarvitsee. Työmiehen pitääkin saada kunniallinen eläke..."
-- Eikö hänessä vaimosille mitään annettanekaan? kysäisi nyt yhtäkkiä naapurin Jussin Tiina, hieman katkerasti.
-- Ou sinä järkeilemättä saarnan aikana! moitti kettuvaaralainen.
-- Kyllä täällä kipene kaikille... selitti Riika emäntä ja alkoi hakea makupalaa, puoliääneensä sivuutellen otsakkeita ja lentolauseita: nälkäruoska -- anastajaluokka -- kiristystoimet -- vallassaolijat -- vaalisyötti. -- Tuossapahan paistaa oikein vanhan kansan räntillä:
Akkaväki akiteeraamaan!
Hän alkoi taas lukea ja toiset kuuntelivat...
Mutta Kuppari-Kaisa, kun oli kahvit keittänyt ja kaikille juottanut ja itsekin särpinyt, virkkoi jälleen varoittavan vakavasti:
-- Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan. Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa...
-- Aina se tuo meijän muori murisee! sanoi Kettuvaaran Jussi, vaan Kuppari-Kaisa yhä nuhteli:
-- Murisen minkä murisen. Ei tämä nykyinen kansa enää näy sielunsa autuutta huolehtivan. Ei tällä tavalla ennen loppiaisen sapattia mehtämökkilöissä viirattu että vain aviisuja aukoiltiin ja Jumalan järjestystä tuomittiin. Eh-ei. Helvetin veräjiä kohti nyt ollaan menossa oikein ruunun kyijillä! Ja jos vain Porsröömi vainaa eläisi, niin vanhalla testamentilla se teitä päähän iskisi...
-- Elähän nyt Kaisa, asetteli Topi. -- Paranee ne sullakin tupakit, jahka verenkarvainen vetäisty on!
Muori muljautti silmiään ja käänsi selkänsä:
-- Venähen lehtiä ikäni kaiken polttanna oun ja petäjänsekulia pureskellut. On taivahinen, pilven herra, hengen pitimiksi mannan korvessa antanna, kun ainukaisen poikansa ristikuoleman uskonna oun enkä tutkainta vastaan elämässäni potkinna. Enkä minä sikalistein punaleipiä tarvihe enkä rakkiraatarein paperossinpätkiä...
Näin kupparimuori ripitti nuorempiansa ja kaivoi hameensa taskusta mustan mukuraisen piippunsa ruveten ähkien sitä lataamaan häränrakkoisesta kukkarostaan. Vasta kun oli väkisauhut syvälle keuhkoihinsa siemaissut, hän huokasi helpotuksen huokauksen ja tunsi taas mitenkuten sietävänsä noita ruman hengen verkkoihin käpertyneitä tuttavia ja omaisia.
Mutta toiset ne vain yhä palailivat pohtimaan ja jauhamaan synnillistä mielihaavettaan omaisuuksien tasajaosta, yrittelivätpä lisäksi veisaista hyreksiä outoja rallatuksiaan siitä tulipunakantisesta laulukirjasta, jonka Riika oli kokouksesta tuonut. Kuppari-Kaisa parka oli ihan läkähtyä hengellisestä kauhusta...
Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun muori -- jonka viransijaisuus oli loppunut -- ensin oli lähetetty etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan -- vähän niinkuin vihan voimalla -- ja kun perille pääsi ja kuivan päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut, niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas korpuneesta laipiosta:
Patriarcha Jacob jalo mies Hän leivän puuttes oli myös, Herra helpoitt' hänen hätäns; Joseph Egyptin maan herra Hän ruocki näljäs Isäns... -- -- -- --
13
Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:
-- Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!
Ja tekivät asiaa kirkonkylään saadakseen puhutella pappeja lukittujen ovien takana...
Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli nähty varmat merkkinsä -- tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä, sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa, laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä. Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti nimeltä _sosialidemokratia_.
Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen -- joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? -- ja puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin suuret herrat?...
Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää, että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita, jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään vastustellut -- noin ihan nenän edessä.
Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta; mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin, niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen lastensa reposteltavaksi lattialle.
Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä, vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin -- pirteissä, joissa talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää, mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei kinkereitäkään oltu kuulutettu.
Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.
Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi -- ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin. Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.