Part 5

-- Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli kirkolla käynytkään.

-- Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.

-- Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. -- Tulehan Topi, pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.

Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin ikäänkuin hautui haaleaksi...

"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja unohtaa leivät... ja lehmät... ja lapset... Kun olisi vielä piian pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä --?"

"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa, että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."

Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.

-- Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa hyssytellen.

-- Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.

-- Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. -- Pysyy nyt herrat vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.

-- Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. -- Juoskaa alasti! Ei löylyn henki pakaroita palella...

Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella. Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää...

Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin sylissään ja Petti kintereillä.

Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.

-- Kuka on se matkamies? huusi Topi.

-- Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.

Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.

-- Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja yösijaa anoi.

-- Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.

-- Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja vaatteita pirtin penkille. -- A teilleh suutari ta suutarin naini tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani työnnettih, anna sumptshastani etshin.

Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle, joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta, möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.

Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan odottamattoman, uuden lahjan.

-- Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan, jonka pisti Topille käteen sanoen: -- A kirja vet siula työnnettih lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh tulomah.

Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos saunaan.

Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta kirjaa kämmenissään.

"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.

Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:

-- Koo aa ännä -- ka-kan, pitkä ässä aa... Kanaakohan tuo takaa ajanee? sanoi hän ääneen. -- Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä päreen tuikkeessa oikein ota.

Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että kirjankannessa seisoi nimi:

_Kansalaisen vaaliopas._

-- Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia! virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse alkoi tavailla:

-- Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä... ei tästä sanaa minulle synny. Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.

-- Vai vilajaa! naurahti Riika.

Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:

-- Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa, jotta saatais selville esipuheet.

Riika palasi ja luki:

"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva etuskunta etustaa Suomen kansaa."

-- Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. -- Luehan vielä muuan roikka.

Riika luki.

"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi sataa-sannoo-etus tajaa."

-- Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.

-- Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.

Riika luki eteenpäin:

"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa lainen sekä mies että nainen..."

-- Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. -- Huomenna päivän valossa luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?

-- Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.

"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."

Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän tarjosi kupposen mökin väellekin.

Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.

Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen rasahteli huurteisissa puissa.

Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa ympäri maapallon...

Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua pöydän toisessa päässä.

11

Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:

-- Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus, niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat jäähä kotimieheksi!

Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."

Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy se viisaankin aivo."

Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti taas takaisin kotiinsa.

Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään pyydettyyn toimeen.

Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet. Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:

-- Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt viuhotat? Eh -- heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin, jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh -- hee!...

Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:

-- Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää...

-- Hääh? Mikä vasikka?

-- Mullikka!

-- Nö nö..., mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään luikuun.

Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä päivänä aukaisemaa tolaa.

Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan. Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa...

Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta...

Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua niukuin-naukuin?

Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.

-- Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut, vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.

Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".

Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti, kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä, nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.

Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.

Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin rajalle päin.

-- Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna? arveli Riika puheenaineeksi.

-- Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi Muikkulan isäntä harvakseen. -- Velkana on kaikki porvaleille. Metät seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat -- pirhanako ne kaikki maksaa jaksaa?

Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan. Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.

-- Niin..., äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä, kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:

-- Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.

-- Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.

Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:

-- Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?

-- Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. -- Minä vain sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin alkukielillä...?

-- Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta...

-- Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. -- Eihän se toki meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.

-- Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan kuluttua Muikkulainen.

-- Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin..., sanoi Riika kainoksuvasti. -- Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä pasteiraavan, lisäsi hän.

Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui näreillä viitoitettu tie yli jään.

Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin. Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko kirkonkylä...

"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta -- pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien koivikkojen keskessä -- ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen kansakoulu -- kauppiaat ja koreat kyltit -- postitalo ja keltaiset kirjelaatikot -- lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly -- ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä vain..."

Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja ryöstämään!...

Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä. Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet...

* * * * *

Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään. Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä...

Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen, huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään. Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja mielenjännitystä.

Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen -- sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä -- mutta ei ollut hän saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta. Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen -- ne ne aina olivat kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin, kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili: "Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"

Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".

Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi paperilappu tiedonantoineen:

_Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia Naissed tervehtulet!_

Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa. Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin kirkossa... moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan, mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.

... Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen, punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.

"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.

Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen...

-- Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori äännähtävän.

Joukko seisoi hievahtamatta...

-- Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan loismies.

-- Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.

Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:

Työn orjat sorron yöstä nouskaa! -- -- -- -- Alas lyökää koko vanha maailma! -- -- -- --

Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä. Oikein oli Topi puhunut...

Ei muuta johtajaa, ei luojaa Kuin kansa kaikkivaltias!

Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.

Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa ryhdiksi:

Lait pettää, hallitukset sortaa, Verot köyhälistön verta juo! Ja köyhän ihmisoikeuskin Ompi tyhjä lause tuo: -- -- -- --

"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.

Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:

On kurjan kurjat kunniassaan Raharuhtinaat nuo röyhkeät, Ei koskaan tee ne itse työtä, Vaan ne työtä ryöstävät. Varat kansan hankkimat on menneet Kaikki konnain kukkaroon. Pois kansa velkansa jo vaatii, Nyt ryöstösaalis tuotakoon!

"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja ostanut."

Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä totuuden pursuavaa kapinalaulua:

Työmiehet, kyntäjät ja kaikki Työkansan joukko nälkäinen! Maa meidän on ja olla täytyy, Vaan ei laiskain lurjusten. Nälkä meill' on...

"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin hetkellä huimasi.

... aina vieraanamme, Vaan kuin korpit haaskoiltaan Me kerran kaikki karkoitamme, Niin päivä pääsee paistamaan. Tää on viimeinen taisto; Rintamaamme yhtykää: Niin huomispäivänä kansat On veljet keskenään!

Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.

Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: -- Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei mikään herrojen salasakki.

Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin, joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:

-- Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau. Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.

Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen, pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:

-- Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla, nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän -- suurille herroille? Kuka virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!