Part 4

-- Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää neljäkolmatta vuotta.

-- Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika suutaan longottaen.

-- Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi. -- Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi näissä lakiasioissa, jatkoi hän: -- Pelottelihan tuo suutari että saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin, ja kuuluu nimet tulevan rulliin.

Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia, sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi selittää Riikalle asiain todellinen tila.

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin.

-- Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi selityksiään: -- on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet -- ja lieneekö nuo ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan valtuuttamia kaikki papitkaan...

-- Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.

-- En minä kehannut, tunnusti Topi.

-- Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. -- Minä unen semmoisen näin... Ruustinna oli sanovinaan...

Ja Riika alkoi selittää.

-- Heh, heh, naurahti Topi. -- Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan: otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä kukkaretonkia -- annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä pussin pehmikkeenä -- tässä tämä nyt on.

Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia, huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.

Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka arvasikin, niin kysyä piti varalta:

-- Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta pojille housuiksikaan...

-- E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, -- jotta jos saisit hänestä sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so--.

-- Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:

-- Soli-sali-ratti.

Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti... Mutta Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.

9

Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan, niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan kuulten?

Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?

Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?

-- Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle...

-- Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä...

-- Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? -- Sitä kai se tihtaili raatari Kalle...

Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni kuskata joutaisi... -- Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi raatarikin-Kalle...

Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty, ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille: sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan, niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää, että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat, ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu, lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä rallattavat -- tyhyi!... Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli, jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla tyhjiä säkkejä täytetä. -- Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet, niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana, eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä vuottamassa.

-- Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti...

Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi, niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua, jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti, taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa? Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen, niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö, jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka, jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat -- rotuvaaria vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne helesinkiläiset...

Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen! Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää. Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella, eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä meinaan äänestää -- ja kaipa se Riikakin sitä miettii -- jotta oikeat rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan menemään pantava Venähen Kemiä kohti -- tuosta justiin saunan alite! Hehhee...

-- Perkunas!

Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.

10

Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä karvasta kitkua.

Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka, rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen. Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan vain suomalaisen mökinakan arkipäällä -- tuollaisessa harmaassa mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.

-- Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi tahi ei. -- Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä lienee saippuakaan?... Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää, ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee...

-- Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan kaplasta paikoilleen kaputellen.

-- Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan. -- Siellähän se on tuura...

Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle. Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille, kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.

-- Vetele ihmisiksi eläkä siinä...

-- Vetelenhän minä...

He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.

-- Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai --? kysyi Topi ulkoutuen savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.

-- Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.

Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.

-- Kuulehan tuota noin...?

-- Hä --?

-- Tulehan ensin poikkeen savusta...

-- Noh --?

-- Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?

Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti ja vastasi:

-- Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?

-- Vaan nythän on aatto... arveli Topi. -- Minua niin himottaa. Ja kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou...

Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta. Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.

-- Mitä sinä... Riika... ke? kummasteli Topi hämillään.

-- Että kun pitääkin... tämä köyhyys ja nuusa... tuntua ja näkyä... ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. -- Että kun ei ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan... eikä sinullekaan...

-- Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. -- Elähän nyt turhia, Riika... Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä puitteissa..., sopersi Topi.

-- Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.

-- Silimääni! vakuutti toinen vannoen.

-- Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen... meijän elannon kohalta?

-- Uskon minä... tunnusti Topi.

-- Senkö punaisen viivan turvin?

-- Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra...

-- Elä...

Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.

Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon tarttumaa.

-- Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin järkyttävää -- aivankuin mitä satua...

Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä hehkuviksi hiiliksi.

Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan. Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen...

Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä, vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella, ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä, samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin. Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan, jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle nääntyvän kansan hyväksi?

-- Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli, mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.

-- Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.

Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.

"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen punaisesta laulukirjasta:

"Rahat kansan keräämät on menneet kaikki konnain kukkaroon!"

Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".

Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat jokaisen pavun murenemista.

-- Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on saanut? ahdistavat he kysymyksillään.

-- Onko se makeaa? utelee Petti.

-- Eikös-ss! epää isä. -- Pahalle maistuu!

Tyttö ei näytä uskovan:

-- Anna isä maistaa!

Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja -- samassa sylkäisee ulos suustaan.

Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.

-- Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä. -- Vaan sokuri on makeaa.

Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään ja maiskuttelevat suitaan.

-- Tulee joulu, puhelee Topi.

-- Mistä se tulee? kummastelevat lapset. -- Hiihtämälläkö se tulee? Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja äiti ensin on juonut kahvia?...

Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.

-- Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: -- ei kai ne nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. -- Vaan ei ole paljon mistä taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.

Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.

Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella...

Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.

Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista aattoateriaansa.

-- Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. -- Ja vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.

-- Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.

-- Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.

-- Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan? kuvitteli tyttö aukisuin.

-- Hyvä isä noita lapsia..., siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.

Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:

-- Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät...!

Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.

Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen...?"

Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan lämpimään:

-- Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.

Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan, riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.

Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia tapahtunut.

-- Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.

-- Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi kuulostaen.