Part 3

Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä. Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku, joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita...

Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut --?

-- Joo! virkkoi isäntä suutari, -- niin on asia. Tänä talvena se tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!

-- Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. -- Näistä puolin sitä reistataan.

-- Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.

Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.

-- Kuuluuko sitä mitä?

-- Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä laitettiin..., äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.

Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden lukuaikana.

-- Kiitoksia! hän sieltä kimahti. -- Kyllä ne köyhän akan terveiset paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon hakuunkos sinä hiihoit?

-- Ka piti..., myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.

-- Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu, vaikka se molemmin puolin tiedettiin.

Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin kesyttyneenä jo kysäisi että:

-- Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?

Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:

-- Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.

-- Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: -- välttää ne semmoisen mökin seinät paperoimattakin.

Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi että:

-- No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan rakuteeratakseen.

Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.

-- Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. -- Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.

-- Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka leveästi. -- Muistakin tulla kokoukseen!

-- Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.

-- Vai et sinä sitäkään... Ei ole tainnut kapula kiertää Korpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!

-- Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.

-- Juu! selitti suutarin akka. -- Se on kauppias Visuliinin pirtissä tän'iltana kello seitsemän.

-- Höö! pani Topi siivokseen. -- Papitko sitä pitää vai valtesmanni?

-- Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. -- Ei sinne toki tohi lukkarikaan.

-- Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. -- Kekä sitä sitten pitänee?

-- Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.

-- Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden lukeminen.

Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda kuin muut -- eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari ryyppimisen lomasta:

-- Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.

-- Niinpä taitaa, myönsi Topi.

-- Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti suutarin akka.

-- Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.

-- Ei pirhana! huomautti suutari. -- Taitaa sentään Topilta ja Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu ruununverot viime vuosilta?

-- Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.

-- Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. -- Tunnen minä sen verran uudet parakraahvit.

-- Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.

-- Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä, jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja metsät.

Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja lausui ylenkatseellisesti:

-- Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.

Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:

-- Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä verot koppina pois!

-- Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen kirkkomiehistä.

Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:

-- Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot --?

-- Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.

Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen, että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.

Topi lupasi pyhästi.

7

Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan: "Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle, liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira oli matkassa -- se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille -- yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli kirkkomatkalla.

Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti navetassakin hiukka herkutellaan -- nuolemalla emännän taikina jauhoisia käsiä.

Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.

"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".

"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"

"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa tuopissa".

"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.

"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".

"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä elättämään!"

"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."

"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti yhdeksäs synkeästi.

"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme", tiesi kymmenes.

"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi ainoastaan, että nimemme on se mikä on".

"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.

"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme", vakuutti kolmastoista.

"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea kurjuutta?" huudahti neljästoista.

"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi viidestoista jylhästi.

Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät mielenliikutuksesta. Vihdoin -- ikäänkuin -- virkkoi taas yksi ankarasti:

"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."

"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus".

"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen".

"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.

"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia", huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."

"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle puhujaa.

"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me heidän taloihinsa tunkeudumme."

"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin konttiin, josta eivät enää löytäneet."

"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa. Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."

"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.

"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee juomaan..."

Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen. Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.

Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja sylkäisi jotakin suustaan.

-- Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa, mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti tehtävänsä sytyttämättä pärettä.

Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.

"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja kiipesi juomaan tuopista.

Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".

"Missä se on?" tiedustivat toiset.

"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin lattiaa", ilmoitti joku.

"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".

Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua, kuiskasi eräs joukosta:

"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka, mitä hyvää akka siis tästä löytää?"

"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja, silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän unohtaa nälkänsä."

"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"

Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin hän pudisti päätänsä ja sanoi:

"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"

"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti. "Sepä oli suuri vahinko!"

Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.

Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.

* * * * *

Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.

Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta kehruuksia Riikalle.

"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo ruustinna vakavasti.

"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.

"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"

"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa kukissa!" kivahtaa Topi.

"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat ne paljon muutakin teidän väestä."

"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.

"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen", ilmoittaa ruustinna.

Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.

Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan, mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:

"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"

Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.

-- Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.

8

Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti tunsivat isäkseen.

Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.

-- Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset melkein yhteenääneen.

Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:

-- Armahti luoja vielä tämän erän!

Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi kaulasta halaillen:

-- Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke myös ilmaisi hyvää mieltä.

-- Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin varpain, sinertävin poskin.

Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:

-- Aukaskaahan ovi!

Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä, uteliaasti tihdaten pussiin.

Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa kuin ennen... ikäänkuin uusi ryhti...

Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä... Vihdoin Topi juhlallisesti komensi:

-- Ota-hae pannu ja pistä tulelle!

Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti kuuluvasti:

-- Onko sulla kahvit?

-- Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: -- Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi...

-- Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin terveisiä. -- Antoiko se sokeria?

-- Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin suuta.

Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan, kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla -- kaikki muutamassa kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun varmasti _tiesi_ saavansa kahvia.

-- Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?...

Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä...

Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta, jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat... "Vaan kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa", päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.

Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan...

Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi, huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa epäterveelliseksi.

Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille -- pääasia oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja saatuansa...

Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille! Sai olla vaikka viisi reväisintä irti -- tällä voiteella meni varmasti paikoilleen.

Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän painokkaasti sanahti:

-- Olin minä kokouksessa.

Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:

-- Yhyy.

Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna, mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:

-- Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä... tässä maassa.

-- Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.

-- Se näes... tuota... oli se..., selitti Topi.

-- Mikä niin? ihmetteli Riika

-- Ka se... mitenkä hyö häntä..., sopersi mies.

-- Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.

-- Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa, jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen mahtavan asian edessä.

Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan korkeudessa!

-- Missä kokouksessa sinä siellä olit?

-- Visuliinin pirtissä.

-- Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. -- Kuka sitä piti?

-- Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.

-- Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?

-- Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.

-- Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.

-- Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.

-- Eikö ollut lukkariakaan?

-- Ei ollut lukkareita!

-- Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.

-- Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka... punaisesta virsikirjasta veisata lurittelivat, selitti Topi.

-- Tottako sinä puhut?

-- Mitäpä minä häntä valehtelemaan!

Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.

-- Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.

-- Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.

-- Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.

Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:

-- Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.

Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa vuorokaudessa oli oppinut näin paljon hienoja nimityksiä -- mies, joka ennen ei ollut osannut Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!

-- Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.

Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi eukolleen että:

-- Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset saavat vetää punaisen viivan. Hekkää...

-- Vai uuet meiningit! epäsi toinen, -- mistä ne semmoiset tulisi?

-- Keisaristapa kai...

-- Kuka sulle sanoi? -- äh!

-- Suutari Raappana ja raatari Kal...

-- Suutari-raatari! -- entäpäs punainen viiva?

-- Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!

-- Valehtelet?

-- Ka käy ite perustelemassa, jos et usko...

-- Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.

-- Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.

-- Kuka?

-- Sepä se soli-sali-ratti!...

Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää. Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon oudon sanan.

"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella selvittäytyä?"

Ja Riika kysyi:

-- Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää? Mitä se hyövää?

Ja vastasi Topi:

-- Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen, joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen nuusa tässä maassa loppuu."

-- Nuusa? toisti Riika havahtaen. -- Vai niin sanoi raatari Kalle. Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein muistat?

-- Oikein minä muistan..., vakuutti Topi.

-- Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.