Part 2

Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät. Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa. Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään. Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta, miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan. Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä...

Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on lähteminen kirkonkylään -- viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."

Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.

Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen, silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin, lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.

-- Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on nukahtanut.

-- Paninhan minä..., sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut, että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.

Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa. Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa. Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen, pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni hammas mitenkään ota pystyäkseen.

Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen, josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle...

Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa. Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä katsomaan ovea kohti.

Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo. Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan, mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa, monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.

-- Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti...

Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.

Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi...

-- Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke...

Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan alle?... Minkälaisia halonrempaleita _se_ taas on... Joutaapa itekkin... En minä kehtaa... Saapi tässä kärsiä eläin jos ihminenkin...

Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä. Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana. Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä -- mikäpäs muu -- taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä. "Pitää antaa pikku miehelle mammia"... Iita Linta Maria on nukahtanut maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka... sydänkukkanen sentään... Tulleeko äidin auttajata milloin?... Ristus armahtakoon...

Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti, ja maatessaan tuhnailee kuin mikä... Pojat siinä kupeella ryysyjen alla -- Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen tukia, jahka jäsenet karkenee?... Luoja varjelkoon...

Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.

4

Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:

Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia", vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa: "Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä. Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa", irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa. Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne. "Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa: "Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!" Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo kämmentään ja neuvoo:

"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina, ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä -- tyhjähän tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän -- amen"...

-- Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä, täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko sinä, nukutko sinä vai...?

Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen, kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.

Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.

"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot! Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja lapsirievuille pyytää pitää..."

Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota ei kenellekään kehtaisikaan näyttää...

"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin... ei yhdeksään vuoteen hameen hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt on morsiuspuku -- navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni uutta kirkkohametta?..."

Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä hyppelevät...

Mene pois kiusaaja!

Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä, karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa puoliääneen hymistä ja lukea:

Pois makia mailma jää -- -- -- Pois paha prameus, Kanss' tyhmä koreus! Kaikk' samett' silkkipuku, Kuin tuuli turhaan hukkuu -- -- --

Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä, joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja piehtaroimatta unissaan.

5

Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä kummallinen kuvitelma, että Jumala -- niinkuin muutkin herrat -- asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää asianalkain auttaa. Herrojen herra -- konrahti, konrahti sille olla pitää!...

Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.

"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka ikuisesti pyrkivät solumaan.

-- Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.

-- Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä... eh... menetkö pirttiin paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat kuin pienet tulihiilet isää kohti.

-- Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai...

Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:

-- Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri ottaa äitin sukset...

-- Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.

-- Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.

-- Sinä vielä katkaiset -- ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli isä.

-- En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; -- minä hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki, lisäsi hän vakuuttaen.

-- Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.

Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.

"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä ymmärrä."

Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin säästyisi leipää."

-- Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.

-- Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.

-- Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?

-- Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.

-- Velaksiko sinä ihan... niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.

Topi viivytti vastausta.

-- Hyväpä jos velaksikaan..., murahti hän sitten jurosti katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa vasten. -- Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa...

Riikan silmät välähtivät.

-- Onko sinulla säästössä?

-- Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin, vastasi Topi tyynesti.

"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"

-- Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä...? kysyi Riika hämillään.

-- Siinä vanhassa kuopassa..., tunnusti Topi.

-- Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa... Vaan miten sinä ne kuletat?

-- Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien vastakertana.

Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan, mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle -- täytyihän toki Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä kelpaavan vaikka anturanpohja.

-- Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.

-- Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.

-- Olisi minulla... kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta... Ja vielä...

Lupasi Topi käydä.

Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.

-- Elähän vielä..., äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.

Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja Topin käteen ja sanoi:

-- Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä punakukka-retonkia... muistathan sinä... samanlaista kuin näit juhannuksena vosmestarin Alamalla.

Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja -- markka ja viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:

-- Mistä sinä näin paljon?

Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:

-- Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!

-- Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. -- Hyväpä se Ämmikki onkin lehmä...

Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.

-- Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen vakavana kasvoiltaan; -- kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!

Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut sanoneeksi... ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.

Topi tuikkasi kättä Riikalle -- ei se aina tapahtunutkaan -- ja työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.

Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta. Mielihaikeasti hän virkkoi:

-- Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?

Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa. Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin hänellä itsellään venäjänlehtimälli.

-- Elähän nyt Riika... voihan nyt hyvin... ja kato perään, jottei lapset tulen kanssa tuherra...

Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa edellä.

Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja kiiruhti navettaan.

Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti.

Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?

Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien katselee avaruuteen...

6

Oli lauvantaipäivän aamu.

Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan sanomalehteä, kun Topi -- heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan -- työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan. Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa, tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla äänellä lukea rompotti sanomalehdestä:

"... Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan. Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän -- olkoon mies tai nainen -- riennettävä ottamaan selko uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä. Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra: tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja munaskuihin..."

Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen loppuun asti.