Part 1

PUNAINEN VIIVA

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

1

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.

Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.

Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset, talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa; harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen, jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä heidän valkoisina paistavat takapuolensa... Kärpät kurkistelivat kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa...

Tosiaankin -- pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.

Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni, niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.

Karhu, metsänkuningas se oli.

Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.

Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään. Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille -- ja se rauhoittui, kiipesi peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.

Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti -- siinä hän seisoi kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä, irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan. "Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa, on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."

Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan kangistuneessa kannassa.

"Kesä on mennyt!..."

Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa, joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.

"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli -- oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa -- totta oli emoni haastellut.

"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot -- marssin eteenpäin -- nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."

Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään -- koko luonto vapisi.

Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä, ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi, kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.

Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.

Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin. Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi nuoren, nousevan metsän alkua.

Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.

"Esi-isäin pyhä tahto on -- talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos jäisinkin tähän --?"

Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:

"Alkaa olla vaarallista näin myöhään -- sinne asti... Siellä Simanat, siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat, kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. -- Mutta jos tähän asetun, kuka kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat niin että nakrattaa!"

Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää, seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.

Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti. Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.

"Näin sen siis päätän -- ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"

Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.

Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle...

"Vältti!"

Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet saivat vapaasti pyyhkiä ylitse... Hyvä olisi tässä urohon olla, kaunis köllöttää...

Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli molemmin puolin linjaa -- Suomen ja Vienan yhteissoittelo.

Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti pian.

Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan selkäänkin...

Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa. Pakkanen rasahteli puissa.

Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään, tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään, kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta...

2

Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.

Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö, murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli laillisesti tarkistanut? --

Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen -- hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa, samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa, rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot, mitään ymmärtäneet maailman hienouksista -- hän, Riika, oli ollut kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta jäänyt. -- Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.

"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut, tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli. "Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä. Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta, joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin pojastaan vielä tulisi hosmestari!

Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin riihi tyhjänä paloi".

Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.

Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen, oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta. Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset. Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki, mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. -- Pientä karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle maaniteltiin.

Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu, mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja viimeinen henkitore ruumiissa -- heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille, mutta ei luunsuremaakaan velliksi.

Kovaa oli elämä erämailla!

3

Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.

Eivät sentään ikäloppuja olleet -- ihmiset sitkaimmassa iässään. Erämaa heihin oli leimansa painanut.

-- Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa mielikarvauttaan.

Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan kovankopisevia pieksulöttöjään.

Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:

-- Tultava on...

Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat järjestykseen.

-- Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.

Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:

-- Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out -- tottapa ruokitkin!

-- Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. -- Kaksi niitä on kiveä köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää...

-- Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. -- Ono, ono. Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta... Kato häjy, taas minkä teki!

Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari" poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.

-- Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun seasta. -- Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!... Vesteri! Työnnä se ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja... Etkö sinä iippana sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?... Voi häikäle, siinä jo toinenni lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar... Jo kasteli, runtti. Ei tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!... Tyhyi. Ei noista kakaroista... muuta kuin ikuista vastusta... Vai myllyssä -- minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll...

Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.

Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut, joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:

"Vaimo haaksi, vaimo hauta, vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."

Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:

"Akaton mies -- kuin hännätön susi."

Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain...

-- Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi kysäistä matalalla äänellä.

-- Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.

-- Ka kyllähän minä... missä sulla niitä jauhon pölyjä.

-- Ota hae... tuhnasta... siitä isosta... tuohisesta...

Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu silmäkuopillaan?

Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana... Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta pirttiin:

-- Tuokaa poijat tulen välkettä!

Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista. Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.

Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa...

-- Tyhjänä tämä... Herra jum...

Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään takaisin pirttiin.

-- Isä hoi, katsohan..., huomauttaa poika, kun päreen loimo sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.

-- Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa keittää -- velliä.