Part 4
"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin, toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat. Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat ikkunoista ulos.
"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja, ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt. Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.
"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.
"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead talutti ponyhevosta.
"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.
"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta, kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin näimme vereksiä tulipaloja.
"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi tehdä mitään vahinkoa...
"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle. Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden. Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin, mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet, ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.
"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla ihmiskunnan kohtaloksi.
"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme. Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina. Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä. Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä yksin olin elossa -- minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa rutosta -- yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se pikemminkin oli suhde."
V.
"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti, sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein säilykeruokia.
"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria -- karvattomia koiria ja lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma. Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa. Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira, jonka te tunnette."
"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.
"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan, jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.
"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa...
"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän, mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija. Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen, koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut. Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.
"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on. Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."
Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin kehoitti isoisää kiiruhtamaan.
Tämä jatkoi.
"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä. Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin, että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli kulunut jo kolme vuotta.
"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan. Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä, kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui, villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden. Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.
"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia, kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen -- ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän saattanut olla mahdollista, että oli toisia -- savua ja lapsen itkua.
"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa. Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.
"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen. Hän lausui: '_Pirustako teidän piti tänne tulla_?'
"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri, tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen, tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä, mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."
Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa sitä ja tirskuessa.
"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli... omituista, olen unohtanut hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi -- se oli hänen ammattinsa -- ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.
"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta, maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään -- hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista -- erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset, jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet. Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat ihmiset saivat surmansa.
"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan, naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän, Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa, rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta, joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.
"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina. Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta, samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä. Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois -- ainakin kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin asuinrakennusta.
"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista, jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan, koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni vuoristoon -- hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia. Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli, keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö -- hänen, joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa. Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän, täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."
"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies, joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen ulottuvillaan."
Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta, autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.
"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta. Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin, erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle -- hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin. Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja löi häntä ja teki hänestä orjan.
"... Bill -- sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita. Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää. Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin, keskustella hänen kanssaan -- niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä. Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?