Part 9

Poliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan, seisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten hän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon, veti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja pisti aseen taskuunsa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Hän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden eteen.

Salapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn heijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui, ja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.

-- Siellä on kamariherra, sanoi hän. -- Mitä ihmettä hän minusta tahtoo?

Falkenberg kavahti pystyyn.

-- Kamariherra Toten! huudahti hän. -- Nyt on tapahtunut jotain.

-- Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia sivuhuoneeseen. -- Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte toisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea oven Falkenbergin jälkeen, kun ovikelloa soitettiin kiivaasti. Hän meni itse avaamaan.

-- Olkaa hyvä, herra kamariherra, sanoi hän.

Kamariherra kiitti ja astui salonkiin.

-- Te kuulutte tuntevan minut, aloitti Toten.

-- Hyväinen aika, vastasi Krag, mehän tulimme tutuiksi aamupäivällä.

Kamariherra katsoi hölmistyneenä häneen ja tapaili sanoja:

-- Haluaisin puhutella salapoliisi Kragia.

-- Minä olen Krag.

-- Te?

-- Niin, olen vain muuttanut muotoani hiukkasen. Millä voin teitä palvella?

Kamariherra nauroi.

-- Tohdinko kysyä ketä te esitätte?

-- Nimeni on Kvam, kaivosinsinööri Kvam, vastasi Krag kumartaen kohteliaasti.

Kamariherra naksautti näppiään.

-- Tuhat tulimaista, vastasi hän, tekö olette se mies! No sitten ymmärrän kaiken, ja samalla minun täytyy sanoa, että te olette juuri se, jota minä tarvitsen.

-- Ette ole nukkunut, huomautti Krag vetäessään päällysnuttua ylleen.

-- En, vastasi kamariherra, sillä heti kun olin päässyt kotiin, tapahtui minulle jotain eriskummaista, jotain aivan käsittämätöntä. Mitään sentapaista ei minulle vielä koskaan ole sattunut.

-- Ja sen johdosta tulitte minun luokseni?

-- Niin. Tahdotteko auttaa minua?

-- Tietysti, vastasi Krag. Hän katseli kamariherraa tarkoin. Tämän velttoutunut käytöstapa oli poissa, ja sijalla oli jotain epävarmaa ja hämmentynyttä. -- Falkenberg on oikeassa, ajatteli poliisimies. -- Jotain on tapahtunut.

Ääneen hän lausui:

-- Mutta minun on sanottava teille, herra kamariherra, että olen juuri menossa tavattoman hauskoille päivällisille, joista en millään muotoa tahdo jäädä pois. Olipa onni, että teillä on vaunut, niin ettei minun tarvitse hukata aikaa niiden haettamiseen ja että voitte matkalla kertoa minulle huolenne.

Ja samassa hän tarttui kamariherraa käsipuolesta ja astui hänen kanssaan portaita alas.

Päältä nähden Asbjörn Krag oli mitä loistavimmalla tuulella.

Muutamat sanat, jotka hän oli hetkistä aikaisemmin lausunut Falkenbergille, johtuivat uudelleen hänen mieleensä. Hän toisti ne puolittain tahdottomasti itsekseen:

-- Täällä on rikoksia ilmassa.

XV.

Punaiset liekit

-- Mitä ne eriskummaiset tapaukset ovat sitten, jotka ovat tehneet teidät levottomaksi? kysyi Krag istuuduttuaan kamariherra Totenin rinnalle vaunuihin.

-- Ehkei koko asia ole mitään, kaikki saattaa olla ihan tilapäistä, aloitti kamariherra. Mutta tahdoin kuitenkin kääntyä puoleenne. Olen kerran ennen eläissäni sattunut yöllä tekemisiin murtovarkaiden kanssa, ja silloin henkeni pelastui kuin ihmeen kautta. Minulla ei ole halua toistamiseen joutua semmoiseen asemaan.

-- On siis kysymys murtovarkaudesta? kysyi Krag hieman maltittomasti.

-- En tiedä sitä vielä. Nyt saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut, ja sitten voitte itse tehdä johtopäätöksenne. Toissa yönä heräsin omituiseen meluun. Alussa tuntui, kuin rotta olisi nakertanut seinää, mutta kun ääni toistui säännöllisesti ja kävi yhä voimakkaammaksi, aloin epäillä sitä. Istuin hetkisen pystyssä vuoteellani ja kuuntelin tätä rapinaa, ja pian minulle selvisikin, että se kuului viereisestä huoneesta. Muutamista pikku naksahduksista huomasin, että joku kopeloi ovea. Silloin minä kiireesti soittamaan palvelusväkeä. Pari palvelijaa tuli juoksujalkaa, ja heti tuo omituinen ääni taukosi. Menimme sitten huoneeseen. Siellä oli kaikki kunnossa ja koskematta. Teimme tulen ja tarkastimme ikkunat. Kaksi niistä oli auki, tuulisäpit paikoillaan. Toinen palvelijoista kertoi itse avanneensa ikkunat illalla päästääkseen raitista ilmaa makuuhuoneeseeni.

-- Missä kerroksessa tämä tapahtui? kysyi Krag.

-- Kolmannessa, vastasi kamariherra. -- Makuuhuoneeni on kolmannessa kerroksessa.

-- Silloin varmaan kuitenkin olitte kuullut rotan nakerrusta, huomautti salapoliisi katsoen kelloaan.

-- Ei, enpä suinkaan, sillä kun tarkemmin tutkimme ikkunoita, huomasimme, että kahta saranaa oli käsitelty väkivaltaisesti.

-- Niinkö --

-- Toinen oli jo irti, ja toinenkin oli nähtävästi ollut irroitettuna, mutta oli jälleen kiinnitetty uusilla ruuveilla.

-- Uusilla ruuveilla?

-- Niin, ja tämä on varsin salaperäistä, se teidän on myönnettävä. Jos varas on ollut liikkeellä, olisi hänen tietenkin ollut helpompi ryömiä avoimesta ikkunasta sisään kuin ruveta suljettua ikkunaa aukomaan.

-- Tietysti. Mutta mitenkä mies on päässyt kolmannen kerroksen ikkunoihin käsiksi?

-- Ihan vieritse kulkee vesiränni. Me löysimmekin sitten selviä miehen jalanjälkiä puutarhan mullasta.

-- Toivottavasti jälkiä ei ole hävitetty, sanoi Krag nopeasti.

-- Ei, vastasi kamariherra. -- Olen ankarasti kieltänyt ketään menemästä sinne jälkiä sotkemaan.

-- Hyvä on. Tämä siis tapahtui toissa yönä. Mutta se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on tietenkin vielä merkillisempää.

-- Iltapäivällä! Te siis tiedätte --

-- Täytyyhän minun ymmärtää, vastasi Krag, että teille on tapahtunut jotain sen jälkeen kuin erosimme automobiilissa. Muuten tietysti olisitte kertonut asian meille heti silloin, kun tapasitte meidät maatilallanne.

-- Niinpä kyllä. Olette oikeassa. Niin, se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on todella vaikuttanut minuun hieman kolkosti. Kuten jo siellä maalla kerroin, en ole lainkaan nukkunut viime yönä. Olen ollut Pursiklubilla pelaamassa. Olin senvuoksi hyvin väsynyt tullessani kotia vähän jälkeen puolenpäivän. Ennen riisuutumistani panin tapani mukaan avainkimppuni erääseen pieneen kirjoituspöydän laatikkoon.

-- Lukittuun?

-- Ei, lukitsemattomaan. Nukuin kaksi tuntia, ja kun aioin ottaa avainkimppuni, oli se poissa. Kutsuin heti koolle koko talon väen, ja sitten etsittiin miehissä kaikkialta, mutta avainkimppua ei löydetty mistään.

-- Mutta lopulta se kai sentään löytyi? kysyi Krag.

-- Niin, kun oli kulunut toista tuntia. Se löydettiin yöpöydältäni.

-- Ja on siis aivan varmaa, ettette itse ollut pannut sitä sinne?

-- Aivan varmaa.

-- Mutta tehän olitte tavattoman väsynyt, ja silloin helposti unohtaa.

-- Minä sanon teille, kiivastui kamariherra, että panin avainkimpun laatikkoon.

-- Niin, niin. Oliko sitten mitään arvoesineitä varastettu?

-- Ei, ja sepä juuri onkin merkillistä. -- Tarkastin heti kaikki paikat, sillä minähän kohta ajattelin varkautta, mutta ei mitään puuttunut.

-- Ei edes mitään mielenkiintoisia papereita, kirjeitä esimerkiksi?

-- Ei, kaikki oli paikallaan. Eikö tämä ole teistä arvoituksellista?

Asbjörn Krag kysyi:

-- Onko teillä paljon rahoja tai ylipäänsä kalliita arvoesineitä kotonanne?

-- Ei, ei sanottavasti nyt.

-- Nyt?

-- Tiedätte ehkä, selitti kamariherra, että madame, nuori kaunis vaimoni, on tätä nykyä Emsissä kylpemässä.

-- Ei, sitä en tiennyt.

-- No niin, siellä hän on. Mutta jonkun päivän päästä hän saapuu kotiin, ja silloin minulla on aikomus panna toimeen pienet juhlat. Siinä tilaisuudessa aion lahjoittaa hänelle kallisarvoisen korun, diadeemin, joka maksaa 18,000 kruunua.

-- Arvelette kenties, että joku aikoo varastaa tämän koristeen?

-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi kamariherra neuvottomana. -- Olen joltisenkin epätoivoisessa asemassa ja siksi olen kääntynyt puoleenne.

-- Kiitän luottamuksesta, vastasi Krag antaen ajajalle pysähtymismerkin, -- ja ryhdyn ilolla asiaanne. Joko olette lähettänyt kutsut juhlaan, jonka aiotte panna toimeen rouvanne kotiinpaluun johdosta?

-- Osittain.

-- Älkää sitten unohtako kahta kutsukirjettä: toisen saakoon kaivosinsinööri Kvam, toisen Valentine Kempel.

-- Sitä en unohda. Mutta ettekö tahdo ajaa kotiani katsomaan tapahtumapaikkaa?

-- Ei ole aikaa, vastasi Krag. -- Päivälliset alkavat viiden minuutin päästä. Näkemiin.

Hän nyökkäsi kamariherralle.

* * * * *

Kun Asbjörn Krag astui Grand Hotelin vestibyliin, riensi häntä vastaan arkkitehti, josta tuona myrskyisenä Pursiklubin yönä oli tullut hänen ystävänsä.

-- Sepä hauskaa että tulitte, sanoi arkkitehti tarttuen kaivosinsinööriä eli Asbjörn Kragia käsipuolesta. -- Rouva Kempel saapunee tuossa tuokiossa.

He astuivat yhdessä erääseen seurusteluhuoneeseen.

-- Tekö siis olette isäntänä näissä kesteissä? kysyi Krag.

-- Niin, mutta minäpä kerron teille, että se tapahtuu Valentinen pyynnöstä. Hän on niin ihastunut tuosta silloisesta esiintymisestänne klubissa, että haluaa tutustua teihin. Niinpä hän sanoi minulle: "Kuulkaas, herra arkkitehti, nyt saatte luvan antaa minulle ne pienet päivälliset, joihin olette niin kauan pyytänyt suostumustani, ja kutsukaa vieraaksi myöskin tuo merkillinen ruijalainen kaivosmies. Minä tahdon tutustua häneen."

-- Sepä omituista mielenkiintoa, mutisi Krag. -- Hän ei luultavasti ole koskaan nähnyt minua.

-- Ei koskaan. Sen hän on itse sanonut. Mutta minä olen todellakin kiitollinen teille, jatkoi arkkitehti puristaen Kragin kättä. -- Ellei teitä olisi ollut, niin tuskinpa olisin saanut tilaisuutta pitää tätä juhlaa Valentinelle.

Kragin täytyi hymyillä toisen innolle. Hän saattoi selvästi nähdä, että arkkitehti oli kovin rakastunut.

Itse asiassa Asbjörn Krag käsitti hyvinkin, miksi "petohämähäkki" niin välttämättä tahtoi tutustua "kaivosinsinööri Kvamiin". Valentine aavisti, että tuon kaivosinsinöörin takana piili vaarallinen vihollinen; ehkä hän arveli sitäkin, että kaivosinsinööri Kvam ja Asbjörn Krag olivat sama henkilö. Ja hän tahtoi päästä tuon henkilön lähelle riisuakseen häneltä aseet. Tämä oli ilmeisesti hänen politiikkansa.

Arkkitehti avasi rokokosaliin vievät ovet ja pyysi Kragia silmäilemään juhlavarustuksia. Oliko hänellä mitään muistuttamista?

Salapoliisi aluksi todellakin hämmästyi. Rakastunut arkkitehti ei nähtävästi ollut säästänyt mitään saadakseen kaiken niin suurenmoiseksi kuin suinkin.

Sali oli muodostettu suorastaan palmupuistoksi. Varsinkin muutamat tavattoman suuret viuhkapalmut tarjosivat komean näyn. Palmujen ympäri oli kiedottu joukko harvinaisia krysantemum-lajeja.

Erääseen salin nurkkaukseen oli järjestetty viehättävä lepohuone, joka oli palmujen ja suurten, leveälehtisten ruukkukasvien peitossa. Erilaisten soittimien kaukaisista äännähdyksistä Krag saattoi päättää, että orkesteri oli sijoitettu soittolavalle, mutta aivan näkymättömiin, pyramiidinmuotoisen myrtti- ja palmuryhmän taakse.

Keskellä lattiata oli ylen uhkea pöytä. Se oli katettu neljälle. Hovimestari oli paraillaan viimeistelemässä kättensä työtä, ja arkkitehti riensi hänen luoksensa kuiskatakseen hänelle vielä joitakin uusia määräyksiä, jotka hovimestari hymyillen ja kumartaen otti vastaan. Nämä valmistelut olivat ilmeisesti tuottaneet iloa miehelle, joka oli taiteilija alallaan.

Valkoisella pöytäliinalla kiemurteli taidokkaasti poimuteltujen salvettien ja moniväristen lasien välitse "la France"-ruusuista ja kieloista sidottuja köynnöksiä. Keskellä pöytää oli korkea, merivihreä vaasi, josta kumpusi esiin oikea kukkastulva. Jokaisen kuvertin vieressä hehkui pöydällä kukkavihkoon pistetty sähkölamppu. Ruokalista oli punaiselle silkille painettu. Tätä erikoista tilaisuutta varten oli Grand Hotelin kuuluisa vanha hopeakalusto pantu esiin. Kauempaa katsoen tämä komea pöytä näytti kukitetulta, säihkyvältä jalokivikokoelmalta.

Mutta oli jo aika palata vastaanottohuoneeseen. Arkkitehti tarttui Kragia käsipuolesta ja käveli hänen kanssaan edestakaisin lattialla.

Vihdoin Valentine saapui.

-- Ratsumestarin kanssa, kuiskasi arkkitehti.

Alhaalta portailta kuuluivat heidän äänensä ja ratsumestarin sapelin kalina.

Valentinen näyttäytyessä Asbjörn Krag jäi ääneti seisomaan ja tarkasteli häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt "petohämähäkkiä" näin kauniina. Valentine olikin todellinen kauneuden ilmestys, kun hän nyt viinipunaisessa silkkipuvussa, mustista timanteista tehty koriste kaulassa, astui Asbjörn Kragia kohti.

Esittely tapahtui.

-- Olen kuullut puhuttavan teistä, sanoi "petohämähäkki" hymyillen Asbjörn Kragille. -- Hauska saada tutustua.

Salapoliisi kumarsi mutisten jonkun kohteliaisuuden.

-- Te taidatte olla vaarallinen mies, kylmäverinen ja varma, jatkoi Valentine.

-- Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä pelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi silmiin.

-- Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle kätensä. -- Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?

-- Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.

-- Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen ihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.

Valentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa luoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:

-- Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.

-- Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?

-- _Aina_, vastasi "petohämähäkki".

Samassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän eteensä.

Asbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden, pienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen värähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli lähellä?

Tuokiossa kulkivat salapoliisin sisäisen silmän ohi kaikki pahantekijähahmot, joita hän poliisimies-urallaan oli kohdannut. Mutta ei hän vielä milloinkaan ollut taistellut tämän naisen kaltaista rikoksellista vastaan.

Miten kaunis hän on, mutta millainen pahuuden saatana kuitenkin, ajatteli Krag, nähdessään hänen verkalleen liitävän pitkin peilikirkasta lattiata arkkitehdin käsivarteen nojaten.

Myrttien ja palmujen takana orkesteri aloitti sointuvan, outosävyisen marssin.

XVI.

Kirje.

Seurue istuutui ylellisesti varustettuun pöytään, ja liveripukuiset palvelijat ryhtyivät toimeensa hovimestarin ylivalvonnan alaisina. Valentine lausui ihastuksensa näistä erinomaisen onnistuneista, kaikin puolin eurooppalaisista laitteista ja kiitti arkkitehtiä hymyillen.

Rakastunut arkkitehti kohosi nähtävästi heti seitsemänteen taivaaseen. Ratsumestari varisteli lornettiaan hyväksyvästi ja sipisi jonkun kohteliaisuuden.

Päivälliset alkoivat ostereilla ja samppanjalla.

Asbjörn Krag pani merkille, että sekä ratsumestari että arkkitehti, mutta varsinkin edellinen, jo alussa joivat sangen vahvasti, ja luodessaan silmäyksen pitkään ruokalistaan hän ajatteli kauhistuen: miten tämä päättynee?

Hän oli vain hiukkasen maistellut lasistaan.

"Petohämähäkki" kohotti samppanjalasiaan ja nyökkäsi hymyillen hänelle pöydän yli.

-- Ajatelkaas, jos te siellä pohjolassa autioilla kaivosseuduillanne voisitte panna toimeen tällaisia päivällisiä, sanoi hän.

-- Epäilen tokko siitä elämä siellä kävisi miellyttävämmäksi, vastasi insinööri, eli Asbjörn Krag.

-- Mutta se kävisi ainakin vaihtelevammaksi.

-- Edellyttäen että meillä siellä olisi yhtä kauniita pöytäkumppaneitakin kuin täällä etelässä, vastasi Krag ryypäten jälleen lasistaan.

Palvelija täytti myötäänsä hänen lasinsa samppanjalla.

Keskustelu alkoi vähitellen vilkastua.

Asbjörn Kragilta kysyttiin muun muassa, kauanko hän aikoi viipyä Kristianiassa. Ennenkuin vastasi, hän silmäsi salavihkaa pöydän yli "petohämähäkkiin" ja huomasi, että kauniin naisen kasvoissa oli jännittynyt ilme.

-- Niin pian kuin olen tehnyt tehtäväni, vastasi kaivosinsinööri, katoan jälleen.

-- Se taitaa olla tärkeä tehtävä? kysyi "petohämähäkki".

-- Hyvin tärkeä.

-- Onko suuria summia kysymyksessä?

-- On kyllä suuria summiakin. Mutta tähän tehtävään kuuluu sitäpaitsi, että minun on pelastettava eräitä ihmispoloisia perikadosta!

-- Te olette siis jonkinlainen laupeuden enkeli?

-- Sanokaa mieluummin oikeuden apumies, vastasi kaivosinsinööri hymyillen.

Valentinen lasi kilahti heikosti.

-- Sepä oli kammottava nimitys, sanoi hän.

-- Se tuo mieleen poliisikonstaapelin, sipisi ratsumestari upottaen lusikkansa liemeen, oikeaan kilpikonnaliemeen.

Piilossa oleva orkesteri soitteli taukoamatta koko aterian ajan. Mutta sävelet kuuluivat etäisiltä, ikäänkuin olisivat tulleet suljetusta luolasta tai haudasta.

-- Tämä kampela, sanoi arkkitehti, kun seuraava ruokalaji tuli pöytään, -- on laitettu Venäjän lähettilään kokin antamien neuvojen mukaan. Sen valmistaminen tuotti paljon vaivaa keittiömestarille.

Kampelan kera tarjottiin kastiketta "à la Pyrenées" -- ihan uutta sommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen väri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen kirpeä.

Asbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle ylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi koko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen kanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka olivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin pötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän punoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä, miltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä -- mikä ilmaisi Asbjörn Kragille, että "petohämähäkin" parissa sopi kernaasti käyttää hieman rohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.

Valentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin "tehtävään" -- asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.

-- Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.

-- Ystäviä, vastasi Krag.

-- Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi Valentine. -- Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte klubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli tuo... tuo...

Valentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.

-- Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.

Sekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.

-- Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine laseineen pöydälle. -- Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.

-- Ettekö tiedä hänen nimeänsäkään? kysyi Valentine.

-- Tiedän kyllä, vastasi salapoliisi viekkaasti hymyillen.

-- Eipä juuri siltä näyttänyt. Tehän sanoitte häntä Stoltenbergiksi.

-- Tunnen nimen yhtä hyvin kuin tekin, rouva Keppel, vastasi salapoliisi yhä hymyillen.

Nuoren lesken silmät välähtivät omituisesti.

-- Toivotan teille kaikkea mahdollista onnea jatkuviin pyrintöihin ystävienne hyväksi, sanoi hän, mutta milloin vaaralliset asiat ovat kysymyksessä, ei teidän pidä soutaa liian kauas.

-- Miksikä ei, hyvä rouva?

-- Saattaa käydä niin, että hukutte -- sekä te että ystävänne.

Asbjörn Krag kohotti kulmakarvojaan.

-- Siihen vaaraan käyn mielihyvällä, vastasi hän. -- Minä rakastan vaaraa.

-- Uhkarohkeuttako myös?

-- Niin, sitä myös.

Hän kohotti lasiaan ja kilisti Valentinen kanssa. Tämä katseli häntä pitkään ja tutkivasti.

Tällä välin jatkettiin yhä työlästä taivallusta ruokalistan läpi.

Kun vihdoin viimein oli päästy juustoon asti, tuotiin Kragille kirje.

-- Hyvin tärkeä, kuiskasi hovimestari.

Asbjörn Krag aukaisi heti kirjeen. Siinä ei ollut allekirjoitusta, mutta hän ymmärsi kohta, että se oli konsuli Falkenbergilta. Kirje kuului:

"Minun täytyy heti puhutella teitä. Odotan kabinetissa peilisalin oikealla puolella."

Arkkitehti ja ratsumestari eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota pöytätoverinsa saamaan kirjeeseen. He vain hoitelivat lasejaan ja latelivat "petohämähäkille" leikillisiä imarteluja.

Mutta Asbjörn Krag tunsi, miten Valentinen silmät seurasivat häntä ja miten kiihkeästi hän halusi tietää mitä kirje sisälsi.

Salapoliisi käsitti, että jotain vakavaa oli tapahtunut, mutta ei ainoakaan väre hänen kasvoissaan ilmaissut tätä ajatusta.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa nousten pöydästä ja pyytäen kohteliaasti anteeksi.

Hänen täytyi poistua pariksi minuutiksi, selitti hän. Eräs liiketuttava odotti häntä. Oli saapunut tärkeä sähkösanoma.

Vaikka hän hyvin tiesi missä mainittu kabinetti sijaitsi, pyysi hän kuitenkin hovimestaria oppaakseen. Kun he olivat ehtineet salista ulos ja olivat kahden, niin Asbjörn Krag pysähtyi, tarttui hovimestaria käsivarteen ja kysyi:

-- Tunnetteko minua?

Hovimestari tuijotti häneen kummissaan.

-- Herra kaivosinsinööri -- -- -- sopersi hän.

Asbjörn Krag keskeytti hänet tiukasti:

-- Katsokaa minua tarkoin. Minä en ole mikään kaivosinsinööri.

Hovimestari tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Ettekö tunne ääntäni? Kuunnelkaa tarkoin, jatkoi Krag.

Yhtäkkiä hovimestari alkoi ymmärtää.

-- Ettehän vain mahda olla --

-- Olen, se minä juuri olen, salapoliisi Krag, vastasi poliisimies, kun hovimestari oli hänet tuntenut.

-- Mutta jopa teillä on mainio naamioitus! huudahti hovimestari.

-- Kun nyt siis tunnette minut, niin tiedätte myös, että määräyksiäni on toteltava, jatkoi salapoliisi.

-- Te olette kerran tehnyt meille suuren palveluksen, sanoi hovimestari totisesti. -- Olemme valmiit tekemään mitä ikinä haluatte.

-- Minä en vaadi paljoa. Kuulkaa nyt mitä tahdon teitä tekemään. Se joka tuolla alhaalla istuu odottamassa minua, on siis konsuli Falkenberg?

-- Niin.

-- Onko hän kiihtyneessä mielentilassa?

-- On, jonkun verran. Minusta hän on hyvin kalpea.

-- No hyvä... Kun minä nyt menen puhumaan hänen kanssaan, niin te palaatte herrasväen luo. Siellä luultavasti joku kysyy teiltä kuka minua odotti.

Hovimestari nyökkäsi. Hän tunsi hyvinkin senlaatuisen uteliaisuuden.

-- Ja sitten te vastaatte, ettette tunne puheenaolevaa henkilöä -- ette ole koskaan nähnyt häntä. Voitte kuvata hänet pitkäksi, lihavahkoksi, parrattomaksi herraksi.

-- Hyvä on.

-- Mutta saadakseni tietää, onko tätä teiltä kysytty, pitää teidän antaa minulle merkki, kun tulen takaisin.

-- Millainen merkki, herra Krag?

-- Jos teiltä on urkittu tietoja, niin poistukaa salista heti kun olen tullut sisään. Ellei mitään ole teiltä kysytty, voitte pysyä ihan tyynesti paikoillanne.

-- Kyllä muistan.

-- Hyvä. Menkää nyt takaisin.

Hetkisen kuluttua Asbjörn Krag astui kabinettiin, missä konsuli istui odottamassa häntä.

Falkenberg oli kovin kalpea ja hermostunut.

-- On siis tapahtunut jotain? kysyi salapoliisi.

-- Niin, olen saanut kirjeen, nimettömän kirjeen.

Salapoliisi ojensi kätensä, ja Falkenberg antoi kirjeen hänelle.

Krag luki sen nopeasti ja lopetettuaan hän nyökkäsi ja mutisi:

-- Sitä ajattelin. Sitä ajattelin.

-- Olemmehan jo ottaneet lukuun sen mahdollisuuden, sanoi Falkenberg.

-- No nyt kai olette lohdutettu? kysyi salapoliisi.

-- Lohdutettu?

-- Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.

-- Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa, vastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.

Salapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.

Se oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen kirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.

"Morsiamenne Ada" -- sanottiin kirjeessä -- "elää vielä. Menettelymme johtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä viikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa esteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin. Adan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja ystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä millään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen oleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos mieluummin valitsette toisen menettelytavan."

-- No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.